Seurustelen ulkomaalaisen miehen kanssa, ihan Euroopan sisällä, ei sen kauempana. Ollaan maalailtu pilvilinnoja yhdessä ja minun edukseni tultu siihen tulokseen, että Suomi olisi kotimaamme niillä perusteilla, että sosiallisysteemi on parempi, löytyy kaksikielinen koulu lapsille ja koulutussysteemi muutoinkin toimii paremmin. Tuntuu kuitenkin pahalta ajatella, että kultani joutuisi asumaan kaukana perheestään...
Kysyisinkin nyt kaikilta, jotka tämän päätöksen ovat tehneet, millä perusteilla "valitsitte" yhteisen kotimaanne, mitkä asiat vaikuttivat ja ennen kaikkea, onko päätös ollut oikea? Miltä tuntuu toisesta elää muualla kuin kotimaassaan??
Kysyisinkin nyt kaikilta, jotka tämän päätöksen ovat tehneet, millä perusteilla "valitsitte" yhteisen kotimaanne, mitkä asiat vaikuttivat ja ennen kaikkea, onko päätös ollut oikea? Miltä tuntuu toisesta elää muualla kuin kotimaassaan??
Vastaukset 33
Vanhimmat
hänen helpompi muuttaa tänne kun asunut ennenkin ulkomailla useampaan otteeseen kun taas minä en ole koskaan asunut muualla kuin täällä pohjantähden alla :)Alku miehellä luonnollisesti vaikeaa: Kieli vieras, töiden saaminen toivotonta eikä ystäviä ollut muita kuin minä vaimo täällä. Nyt asiat paremmin, hän on saanut töitä ja uusia ystäviä ja sopeutunut ihan hyvin uuteen kotimaahansa. Mutta kyllä yhteiskuntaan sopeutuminen on vienyt enemmän kuin vuoden päivät.
Minä luulen, että valintaan on pääsääntöisesti kaksi kriteeriä. Ensimmäinen on, että valitaan korkeamman elintason ja sosiaaliturvan maa. Jos tämä ei ratkaise, niin sitten valitaan miehen kotimaa.
Suurin osa maailman ihmisistä on kuitenkin niin konservatiivisiä, että mies on perheen pääasiallinen elättäjä naisen vastatessa lapsista ja kodista. Lisäksi naiset tuntuvat olevan sopeutuvampia uuteen kieleen ja kulttuuriin.
Meidänkin tapauksessamme valinta oli selvä. Vaikka tapasimme kolmannessa maassa, muutimme Suomeen, koska minulla oli täällä oma asunto ja vakituinen työpaikka, jonka palkalla pystyin vaimonikin elättämään.
Vaikka vaimoa koti-ikävä vaivasikin aluksi, niin ehdotus, että minä muutan Japaniin kielitaidottomaksi kotivävyksi ja vaimon elätiksi hiljensi muuttoehdotukset heti alkuunsa.
Vaikea päästä, juuri luin että ulkomaalaisia ei mielellään oteta?
Reilun viiden vuoden avioliitto japanilaisen kanssa auttaa asiaa.
- eikös japanilaisen naisen pokaaminen ole aikalailla mahdoton suoritus? eivät oikein diggaa eurooppalaisista. tunnetko ketään muuta suomalaista joka olisi samassa tilanteessa kuin itse olet? sitä parlamentissa olevaa ei nyt lasketa.
- miten vaikeaa japanin kansalaisuuden saaminen on?
- miten vaikeaa japanista on saada töitä suomalaisena?
Vaimoa vikittelin vuoden verran emaililla ja soitteluilla ennenkuin ymmärsi tulla tänne käymään ja rakastumaan tosissaan.
Työnsaannista en tiedä muuta kuin että pitää Japaninkieli taittua hyvin, bisnesjapanin osaaminen saattaa poikia kunnon duuninkin.Lisäksi maan tavat ja kulttuuri on hyvä olla hallussa,kohteliaisuus ja toisten huomioonottaminen, sekä käytös pitää olla hyvä.Japanilainen mielenlaatu voi olla hieman erikoisempaa kuin mihin täällä on totuttu.
Pieni esimerkki..kuvitellaan että kysäisen kahdelta henkilöltä millainen sää ulkona on, toinen on Suomalainen, toinen Japanilainen.
Suomalainen vastaa: sataa taas saatana.
Japanilainen vastaa: ellei teillä ole mitään sitä vastaan,saatan olla sitä mieltä että ulkona voisi sataa.
Tajusitko? Myyttinen kohteliaisuus tunkeutuu jokaiseen eleeseen ja sanaan keskustelussa Japanilaisen kanssa.Onneksi vaimo on sitä kaliiperia että hän kyllä sanoo mielipiteensä minulle :)
Jos et osaa sanaakaan, on suoranainen onnenpotku jos joku ottaa sut lattiaa luuttuamaan tai pöytiä siivoamaan.
Ihmiset ja maailman eniten japanissa on autismia, ( olen lukenut) liekö sitten geeneissä, joten sehän on hyvä, että veri sekoittuu ja lapsista voi tulla älykkäitä:)
Samaapa voisi sanoa.
Tämä on todella pieni kokemus japanilaisesta kohteliaisuudesta:
Lukiossa oli eräs japanilainen poika vaihto-oppilaana. Olin häntä vuoden vanhempi, joten ei muuten juuri nähty paitsi molemmat vietettiin aikaa kirjastossa, ja ruokalassa joskus oli sama pöytä.
Hän puhui minulle usein japanilaisesta tyttö-ystävästään, jota ikävöi kovin ja muuta nuorten poikien ihmissuhde juttuja... autoin häntä ymmärtämään asioita naisnäkökulmasta kun hänen tyttö-ystävänsä oli tehnyt tai sanonut jotain mitä häne ei muka miehenä voi ymmärtää tai muuten vain kaipasi naisen neuvoja. Autoin häntä myös opiskelemaan suomen kieltä, loppu vuodesta hän puhuikin kanssani pelkkää suomea;D
Tavallaan siis olimme hyvän päivän tuttuja. Kerran sitten olimme samassa kirjastossa ja hän oli jotenkin eritavalla etäinen eikä esim. moikannut kun menin ohi tai muuta. Minä tietysti annoin asian olla, että joo, on pojalla huono päivä... Enkä edes vaatinut mitään selitystä kun en vaadi keneltäkään muulta, enhän itsekään moikkaile kaikkia puolituttuja.
Sitten seuraavana päivänä japanilainen poika tuli pyytämään minulta anteeksi käytöstään ja oikein selitti, miksi hän ei moikannut ja oli pahoillaan. Hänen tyttöystävänsä (huikeat kolme kuukautta seurustelua takana;D)
oli mennyt toisen pojan kanssa ja hän oli ollut surullinen tuosta asiasta. Olin vähän ihmeissäni kun en olisi varmaan edes itse muistanut tuota asiaa, että hän oli etäinen kirjastossa, jos ei hän olisi tehnyt siitä niin isoa asiaa ja tullut selittämään;D
Muutenkin poika oli juuri niin kohtelias kuin japanilaiselta melkein sopiikin stereotyyppisesti odottaa.
Nyt en tietenkään ole nähnyt häntä kun emme sillä tavalla olleet mitään ystäviä, että myöhemminkin olisi yhteyttä pidetty. Kyllähän pyysi minun(kin) osoitteen ja puhelinnumeron mutta taisi löytää paremman suomen kielen opettajan oman luokkansa tytöstä, joka rupesi myös kaukosuhteeseen hänen kanssaan;D
Meilla on niin hassusti etta yksi maa on koti (miehen kotimaa), jossa voidaan elella todella mukavasti ja helposti "tyomaassa" (miehen koulutusmaa) hankituilla rahoilla. :) Suomi-parka on vain lomailumaana koska miehen tyo on erittain vaativaa eika ole varmaa, voisiko han Suomessa toimia koulutustaan vastaavassa tyossa. Suomeen sopeutuminen veisi siis tolkuttoman pitkan ajan ja meille tulisi tiukkaa rahallisesti. Siksi siis kolmen maan valilla pelaillaan.
Meillä Suomi valittiin "pariksi vuodeksi" sen takia, että itse sain pitkään haaveilleeni opiskelupaikan täältä. Mies taas oli jo koulunsa käynyt eikä hänellä ollut vakituista työpaikkaa lähtömaassa. Suomeen muutto oli tietysti suuri päätös ja hyppy tuntemattomaan, mutta ainakaan tällä hetkellä hän ei kadu päätöstään yhtään. Ensimmäiset puoli vuotta olivat vaikeimmat, kun itse olin koulussa ja mies kotona. Vakituinen työpaikka löytyi kuitenkin ihmeen kaupalla heti oleskeluluvan saapumisen jälkeen. Nyt mies matkustelee suomalaisen firman palveluksessa jopa omaan kotimaahansa, mikä on kyllä jo todellinen siunaus.
Mutta tunnistan kyllä saman, ettei tunnu kivalta kun toinen joutuu asumaan kaukana perheestään. Meille päätös on ollut tässä elämänvaiheessa oikea, mutta ei olla tehty asuinpaikan suhteen vielä mitään "lopullisia" päätöksiä. Kyllä miehen kaipuu omaan kotimaahan tulee tuon tuostakin esille puheissa, eikä siellä asuminen jossain vaiheessa ole pois suljettu vaihtoehto. Eihän teidänkään tarvitse mitään lopullisia päätöksiä tulevasta asuinpaikasta tehdä.
punnittiin vaihtoehtoja kahden maan välillä; Suomen ja Kreikan. Albaniaa emme koskaan miettineet vaihtoehtona ja tuskin syytä tarvitsee kertoa...
Meillä vaakakupissa painoi kaksi asiaa: millaisen elintason voimme valitsemassamme maassa saavuttaa ja millaista on maassa kasvattaa mahdollisia lapsia. Ja Suomi voitti...
Kreikassa olisimme voineet elää suht. mukavasti rentoa elämää ihanassa ilmastossa mieheni sukulaiset lähellä, mutta vailla mitään etenemis- tai rikastumismahdollisuuksia. En usko, että olisimme koskaan tienanneet niin hyvin, että olisimme päässeet Suomeen aina välillä, ainakaan sitten tinkimättä elintasosta Kreikassa. En myöskään usko, että olisimme kumpikaan hankkineet kreikkalaista koulutusta ja siten olisimme päätyneet tekemään matalapalkkaisempia töitä. Kreikkalaisesta koulujärjestelmästä taas tiedän hyvin vähän, mutta jo heidän erilaiset kirjaimensa ovat minusta suuri miinus...
Suomessa pääsimme molemmat opiskelemaan ja saimme opintojen jälkeen vakituiset, hyväpalkkaiset työt, joiden tienisteillä voidaan sitten matkustella sinne toiseen kotimaahan tai mihin ikinä halutaankin parikin kertaa vuodessa. Ja lapset saavat hyvät perusteet elämälle, mielestäni jopa maailman parhaat. :o) Suomessa on hyvä kasvattaa lapsia.
Mitä taas sukuihimme tulee, mieheni suku oli joka tapauksessa jo pirstoutunut kolmeen maahan ja hänen molemmat vanhemmat olivat kuolleet, joten ei oikeastaan ollut mitään paikkaa mistä olisin hänet päätöksellämme "repinyt juuriltaan". Oma sukuni asuu pääasiassa Suomessa kotikaupungissamme.
Ja päätös oli oikea. Suomessa on hyvä elää ja mieheni on kotoutunut tänne erinomaisesti. Suomi on hänelle nykyään se kotimaa, jonne hän maailmalla kaipaa. :o) Ja minä nyt tietenkin ylipäänsä tykkään olla kotona Suomessa, joten minun kannalta mainio valinta. ;o)
tällaisee yksityiskohtaan kuin "jo heidän erilaiset kirjaimensa ovat minusta suuri miinus...", mutta pisti niin pahasti silmään. Mikä siitä mielestäsi tekee suuren miinuksen?
siinä mielessä, että mieheni on albanialainen ja minä suomalainen ja jos olimme päättäneet jäädä ulkomaalaisina Kreikkaan, olisi lapsemme saanut kreikkalaisen kasvatuksen/koulutuksen, joka oli mielestämme typerää, koska suomalainenkin oli vaakakupissa... Minusta erilaiset kirjaimet on meidän perheen näkökulmasta miinus, koska kummankaan meidän vanhemman kulttuuriin ne eivät kuulu ja lapsi olisi ensisijaisesti (ja parhaiten) oppinut jotain sellaista, joka ei ole perheellemme ominaista. Vieraana kielenä kreikka on perheellemme tärkeä, mutta ei ensisijaisena kielenä. Eri asia sitten tietenkin, jos mieheni olisi kreikkalainen, mutta kun ei ole, vaan kulttuuri on meille molemmille vieras.
Okei, kiinnosti vaan kuulla. Kyllähän tuo kieli on tosi iso juttu, mutta eri aakkoset on oikeasti todella vähäpitoinen asia. Ne oppii vaikka päivässä. Mutta ilmeisesti se ei ollutkaan se pääjuttu siinä, vaan mainitsit sen esimerkkinä.
Olenkin kuullut näistä monikulttuuriperheitten lapsista, että jos on kolme kieltä opetettu heti pienestä pitäen, ei lapsi opi mitään kielistä "täydellisesti". Joku sellainen tutkimus oli. Mutta tuo kaksikielisyys onnistuu vallan mainiosti.
Onko miehesi muuten muslimi? Albania on myös sellainen maa, josta ei tavallinen suomalaistallaaja tiedä oikein mitään :-) Samoin joku Makedonia ja Moldova.
Oikeassa olet, aakkoset on vähäpätöinen asia, eikä se varmaankaan olisi ollut kompastuskivi jos olisimme Kreikkaan päättäneet jäädä. Kreikkalaisesta koulusysteemistä tiedän niin tolkuttoman vähän, että erilaiset aakkoset tulivat ensimmäisenä mieleen. Enemmän pointtina on kai juuri se, että turha jäädä kolmanteen maahan kasvattamaan lasta kolmeen kieleen, kun Suomi oli hyvä vaihtoehto.
Mieheni ei ole oikein mitään... Hänen äitinsä oli muslimi ja isä katolilainen, sen verran mitä Albaniassa nyt sai piilossa uskontoa kommunismin aikana harjoittaa. Mieheni on kasvanut jokseenkin uskonnottomaksi ja hän esimerkiksi haluaa, ettei lapsemme mene uskontotunnille, jossa kerrotaan kristinusko totuutena ja muut uskonnot tarinoina, joihin "joku jossain uskoo". Hänen mielestään lapsille ei saa tuputtaa mitään uskontoa, vaan ainoastaan kertoa eri uskonnoista pääperiaatteet, yleissivistyksen vuoksi. Kai hän siten on ateisti, kommunismin peruina.
Minunkin mieheni varmaan ateisti juuri tuon kommunismin jäljiltä, kun äitinsä kuitenkin on hyvin uskonnollinen ja pakottaa miehen pitämään ristiä aina kaulassa. Ihan hyvä vaan, ettei turhan uskonnollinen ole, tiedä sitten tulisiko siitä mitään, kun itse olen koko ikäni ollut ateisti. Ja miehelläsi hyvä asenne tuohon lapsen uskontokasvatukseen. Saa lapsi sitten itse päättää minkä uskonnon tuntee eniten omaksensa, tai jos ei tunne niin sitten olla ateisti. Samalla linjalla täälläkin. Minusta on typerää, että lapset tiukasti kasvatetaan uskontoon. Kyllä nykymaailmassa pitää ihmisellä sen verran olla päätöksenvaltaa omasta itsestään.
Meillä ei mietitä Suomen ja Nigerian välillä, vaan Suomen ja jonkun kolmannen maan välillä. Suomi on kyllä monessa mielessä erittäin hyvä ja turvallinen maa, mutta toisaalta taas talvet ovat pimeitä ja kylmiä, kieli vaikeaa miehen oppia, työnantajat ennakkoluuloisia mustia kohtaan, hintataso korkea, ihmiset sisäänpäinlämpiäviä ja usein negatiivisia (ei toki kaikki!). Olemmekin puhuneet, että opiskeluidemme jälkeen muuttaisimme joko Euroopan sisällä esim. Saksaan tai Hollantiin, tai USA:han. Tosin itseäni kauhistuttaa USA:n rikollisuus ja se, että kenellä tahansa voi olla ase. Samoin en pidä USA:n politiikasta ja alhaisesta sosiaaliturvasta, jonka vuoksi lukuisia ihmisiä on asunnottomina eivätkä ihmiset, joilla ei ole varaa kalliisiin vakuutuksiin, saa terveydenhoitoa. Mutta itse en ole toistaiseksi vielä ollut USA:ssa, joten ehkä joku ihminen, joka siellä on asunut, osaisi paremmin kertoa, onko siellä ihan mahdotonta asua.
Ei siellä Yhdysvalloissa ihan mahdotonta ole asua. Siellä asuu jo noin 300 miljoonaa ihmistä ja lisää on kaiken aikaa tunkemassa.
Ihanko töihin aiotte sinne mennä? Lienet tietoinen, että kyseiseen maahan ei mennä töihin ihan noin vain. Tietysti hyvälle raketti-insinöörille aina työlupa järjestyy.
Hollantia suosittelen avoimena ja konstailemattomana maana. Kielikin on helppo oppia vaikka se ei kovin kauniilta kalskahdakaan.
Saksakin on ihan kiva, ja kielestä on isommalla alueella hyötyä, mutta Saksassa on suuri työttömyys jo syntyperäisten saksalaistenkin parissa.
USA:ssa opiskelin BA:n ja olin sen päälle kaksi vuotta töissä ihan virallisin työluvin. Mutta en välttämättä enää lähtisi Jenkkeihin tässä vaiheessa perheen kanssa.
Suomi ei tule kuuloonkaan kuin lomailumaana mainitsemistasi syistä.
Hmmm. Itsella on kauhea Eurooppakaipuu, joten en ehka ole ihan paras vastaamaan kysymykseen, onko USA:ssa niin kiva asua. :) Kylla ja ei, toki nain on kaikkien maiden kohdalla, en usko etta on olemassa paikkaa joka tayttaa kaikki toiveet. Sanoisin etta USA:ssa asumisen ihanuus riippuu paljolti siita, minkalaista asuinpaikkaa halajatte ja kuinka sopeutuvaisia olette. Pienempia paikkakuntia en suosittele kauhean lampimasti, silla ainakin minulla on tokannyt tuo ruokakulttuuri pahemman kerran arsytyshermoon. Suuremmissa kaupungeissa on mahdollisuus loytaa paljon luomutuotteita ja erilaisia vaihtoehtoja ylipaataankin.
Noh, rikollisuus... Onhan sita. Mutta ei se oikeasti tavallisessa elamassa paljon nay ellei nyt satu jollain pahamaineisella alueella elamaan. Kaikenlaiset paperikuviot ovatkin sitten todella rasittavia, mutta en usko etta Suomessakaan byrokratia paastaa kovin helpolla maahanmuuttajia. Itsella ei ole siita kokemusta silla ollaan miehen kanssa asuttu vain USA:ssa. Green cardia on aika vaikea saada ja taalla ei olla kovin ystavallisia missaan virastoissa. Sosiaaliturva on kerrassaan olematon ja yksi erittain tarkea juttu jossa ontuu pahasti on lapsien koulumahdollisuudet. Ylipaataan jalkikasvun hankkiminen on todella kallista ja sittemmin pitaa huolehtia kaikenlaisista maksuista ja olla tarkkana ettei lapsi joudu huonoon seuraan tai ettei yhteiskunnan valiintulo, usein jopa aiheetta, pista kapuloita rattaisiin.
Miehen tyo on antanut minulle aika karmaisevaa kuvaa tasta yhteiskunnasta ja esimerkiksi juuri tuosta perheettomyydesta, oikeudettomuudesta omiin lapsiin... Todella suuri osa tasta kansasta jaksaa pakertaa eteenpain erilaisten laakkeiden voimalla, jopa lapset.
Meillä miekkonen on asunut länsirannikolla ja töitä on tarjottu itärannikolla. Reissu kestäisi muutaman vuoden.
Ongelma on vain siinä, että minun tavallisena maisterinpulliaisena on jokseenkin mahdoton saada työlupaa USAsta. Green card arvonta lienee se realistisin vaihtoehto. :P
Eli en tiedä, ehkä teillä olisi tarjota jotain sellaista erityisosaamista, jota Usan työmarkkinoilta ei ole saatavissa.
Jep jep, itärannikon reissu saattaa siis jäädä, kun ei musta kotirouvaksikaan ole. :P
Tosiaankin, jos et halua olla kotirouvana, silloin ei ole paljon vaihtoehtoja kun tuo tyoluvan saaminen voi olla kiven alla vaikka olisit naimisissa amerikkalaisen kanssa! Green card-arvontaa en kyllakaan suosittele kun sekin on niin epamaarainen juttu ja osin aikamoista humpuukia. :)
Ylipaataankin tuo green cardin saaminen tai melkein mika tahansa paperisota taalla on aika rankkaa hommaa. Omakohtaisen kantapaan kautta koettua! :D
Yksi vaihtoehto on tietysti se etta tulet vierailemaan maahan lyhyiksi ajoiksi kun mies on toissa USA:ssa. Ikavaahan se ei tietenkaan poista kuin hetkeksi, mutta on suhteellisen helppoa lomailla 3kk USA:ssa ilman viisumia tai voithan aina hankkia viisumin.
Mielestäni kielen oppimimen on niin tärkeä osa kotiutumista ja maan arkielämässä viihtymistä ja pärjäämistä, että meillä ei tullut kummankaan kotimaa kysymykseen, vaan menimme kolmanteen maahan minkä kieli oli molemmilla jo hanskassa, ei kummankaan tarvinnut astua uudestaan lapsen kenkiin ja opetella puhumaan ;-)
Jos valitaan toisen kotimaa, niin on tärkeää että se tulokas hankkiutuu heti kielikurssille ja itsenäistyy ja saa omia ystäviä, muuten alkaa helposti yksinäisyys vaivata. On mielestäni virhe elää puolison kautta puolison elämää ja tapailla vain tämän kavereita. Sitä ei välttämättä se omassa kotimaassaan asuva puolisko ymmärrä, jos ei ole omaa ulkomaankokemusta.
Mutta kun kieli on hallussa ja omaakin tekemistä riittää, niin kyllähän sitä vieraassakin maassa viihtyy. Euroopan sisällä nyt pääsee nykyään lentämäänkin niin edullisesti, että äkkiäkös sitä kotona piipahtaa jos koti-ikävä vaivaa! Sitäpaitsi eihän se maanvalinta tarvitse olla 100% lopullinen päätös, itsellänikin on menossa seitsemäs maa, on opintojen ja työnpuolesta vähän levottomia vuosia takana.
ensin muutama vuosi Suomessa, jotta saan opiskelut loppuun, sitten mitä todennäköisemmin miehen maahan muutamme, mutta emme siitä vielä ihan varmoja ole. Korkeampi palkkataso, alhaisempi hintataso ja paremmat mahdollisuudet molemmille työelämässä houkuttavat, toisaalta Suomi olisi parempi (siis turvallisempi) paikka kasvattaa lapsia ja onhan se luonto ja hiljaisuus myös yksi iso tekijä. Katsotaan ensin miten menee ne muutamat vuodet Suomessa, sitten teemme lopullisen päätöksen. Kyllä mies on sitä mieltä, että parempi olisi muuttaa hänen maahansa, vaikka tykkääkin Suomesta ja on samaa mieltä siitä, että täällä olisi kivempi viettää perhe-elämää.
Eiköhän suurin osa ihmisistä ole sen verran konservatiivisia että lähtökohtaisesti valitsevat miehen kotimaan.
Ainoastaan jos vaimo on päätöksentekohetkellä ja todennäköisesti vielä tulevaisuudessakin se huomattavasti paremmin ansaitseva, valinta osuu useimmiten vaimon kotimaahan.
Jos kummallakaan ei ole kunnollista työpaikkaa, valitaan yleensä se maa jossa parempi sosiaaliturva.
maaksi Suomi opiskelujeni takia. Kun opiskelut ovat päätöksessä, katsotaan tilanne uudelleen. Riippuu paljon työtilanteesta. Jos Suomesta ei töitä löydy, muutamme miehen kotimaahan, tai kuka tietää, johonkin kolmanteen maahan. Aika näyttää :)
Ei kumpikaan. USA:n ja Suomen välillä valitsimme Kanadan, meidän mielestä se on hyvä kompromissi molemmista, siellä on suomalaiset maisemat ja jenkki-kulttuuri, eikä kummallakaan kieliongelmia. Paperisota on loppumetreillä.
mun ukkokulta on nyt sitten Kanadassa, huoh. Välimatka pitenee, mutta se yhteiselämä lähenee. Myö molemmat oltiin jo haudattu mielissämme tuo ulkomaankomennus, kun lähtö vain siirtyi ja siirtyi eikä mitään varmaa ollut. Ja minä jo miettinyt luovuttamista.
Meillä kun tuo kuvioiden yhteen sovittaminen on olltu se ongelma. Miehen varsinainen työ on Dubaissa, mutta keikkoja on jatkuvasti, Saudeihin, Qatariin, Egyptiin, Tunisiaan, Sudaniin... Minulla ole mitään mahdollisuuksia lapsen takia lähteä juoksentelemaan perässä.
Miehen työnantaja lupasi hoitaa minullekkin työluvan ja ukkokulta ottaa vielä töihinkin;) Kuulostaa hienolta, oma mies esimiehenä;)
Parissa kuukaudessa varmistuu mieheni sopimuksen pituus ja sitten on edessä se suurin. Minun päätökseni lähteä tai jäädä...
esimiehenä.Meillä ainakin aiheuttanut kitkaa
ja valtataistelua.Koti ja työasiat ei oikein pysy erossa toisistaan.On vaikeaa olla samassa
työpaikkassa puolison kanssa.
Mutta kaikki kokenut tietää jotain.
Meillä oma yritys,nyt mies ulkomailla
vaihteeksi työasioissa.Onnea matkaan mikä se onkaan sitten.
kauanko olette olleet kaukosuhteessa?
Kanada on myös meillä kohdemaa sitten kun tyttöystävä saa opinnot suoritettua. Meidän Suomi-Irlanti kokoonpanosta ei kumpikaan välttämättä halua asua niin Suomessa kuin Irlannissakaan.
Kanadassa on työvoimapula ja brittiyliopiston paperit helpottavat entisestään lupien saantia. Se on myös inhimmillisen tuntuinen yhteiskunta. Tyttöystäväkin säästyy suomenkielenopinnoilta. Pari tuttavaa jo rantautui Edmontoniin ja ovat tyytyväisiä.
Mun mielestä ei tarvitse pelätä toiseen tai kolmanteen maahan lähtöä, jos siellä perillä vain on kummallekin mukavat oltavat ja tekemistä. Pääasia että arki sujuu, sitten sujuu loputkin.
Sen verran paljon tunnen pariskuntia (koulutettuja & eu kansalaisia) että kaikille parasta on olllut ns. 3s maa.
Suomessa on mennyt huonosti ja naisen/miehen kotimaassa on mennyt huonisti, vasta kun he ovat asettuneet 3s maahan on suhde alkanut toimia.
Tosin kaikkien suhde on päättynyt siinä vaiheessa kun lapset on aikuistuneet ja muuttaneet kotoa pois.
Moi!
Asuin itse 12 vuotta Kreikassa kreikkalaisen mieheni kanssa mutta kun saimme lapsen Kreikka ei ollut ihanteellinen maa perheelle.
Kreikka on kallis maa lapsiperheelle.
Paivahoito,vaatteet.... ovat kalliimpaa kuin suomessa.
Mutta jos haluu tulevaisuuden ulkomaalaisen kanssa on tehtava kompromisseja!
Uskon kuitenkin,etta meidan suomalaisten on helpompi muuttaa ulkomaille asumaan kuten esim.kreikkalaisen Suomeen.