En ole tänne ennen kirjoittanut, mutta pakko tuntojaan jonnekin purkaa. Kukaan ei ymmärrä minua, en edes itse itseäni. Miksi tuntuu aina vain pahalta, eikä pysty päästämään irti...
Erosin noin puoli vuotta sitten naisesta, jota rakastin enemmän kuin koskaan ketään, enemmän kuin pystyn ketään enää ikinä rakastamaan. Seurustelimme vajaat 2,5 vuotta, suhde oli yhtä myrskyä, välillä oltiin useastikin erossa, mutta aina päätettiin yrittää uudelleen. Molemmat tiesi silti, että mikään ei muuttuisi, ei voisi muuttua. Olimme vain aivan liian erilaiset. Silti viimeisenkin eron jälkeen luulin, että yritämme vielä. Miten kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä voi erota ilman mitään kunnollista syytä?
Ikinä ei ollut kyse pettämisestä tai vastaavasta, aina turhista luotto-ongelmista ja mustasukkaisuudesta, pienistä virheistä, joita ei annettu anteeksi. Virheitteni ansiosta minun päälleni kaadettiin kaikki mahdollinen ja minä otin kaiken vastaan, syytin ja syytän edelleen itseäni. Vaikka koen, etten ole tehnyt edes mitään isoja virheitä, ne ovat olleet toiselle vain ylitse pääsemättömiä. Ja vaikka toinen on loukannut kaikella mahdollisella tavalla, en vain pääse irti. En haluaisi tuntea enää mitään...
Näitä tunteita on vaikea edes kuvailla. Sen verran on kuitenkin tuota elämän kokemusta takana yli kolmenkymmenen vuoden ajalta, että tiedän tämän olevan epänormaalia. Tai sitten olen vain ollut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti rakastunut. Tuntuu vain epätoivoiselta, kun tuntuu, että kyky rakastaa on kokonaan viety. Ja jos vain voisin, tekisin kaiken toisin...mutta nyt on enää liian myöhäistä, haavat ovat liian syvällä. Sydän on niin pieninä palasina...ja loputon kaipaus jäljellä...
Erosin noin puoli vuotta sitten naisesta, jota rakastin enemmän kuin koskaan ketään, enemmän kuin pystyn ketään enää ikinä rakastamaan. Seurustelimme vajaat 2,5 vuotta, suhde oli yhtä myrskyä, välillä oltiin useastikin erossa, mutta aina päätettiin yrittää uudelleen. Molemmat tiesi silti, että mikään ei muuttuisi, ei voisi muuttua. Olimme vain aivan liian erilaiset. Silti viimeisenkin eron jälkeen luulin, että yritämme vielä. Miten kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä voi erota ilman mitään kunnollista syytä?
Ikinä ei ollut kyse pettämisestä tai vastaavasta, aina turhista luotto-ongelmista ja mustasukkaisuudesta, pienistä virheistä, joita ei annettu anteeksi. Virheitteni ansiosta minun päälleni kaadettiin kaikki mahdollinen ja minä otin kaiken vastaan, syytin ja syytän edelleen itseäni. Vaikka koen, etten ole tehnyt edes mitään isoja virheitä, ne ovat olleet toiselle vain ylitse pääsemättömiä. Ja vaikka toinen on loukannut kaikella mahdollisella tavalla, en vain pääse irti. En haluaisi tuntea enää mitään...
Näitä tunteita on vaikea edes kuvailla. Sen verran on kuitenkin tuota elämän kokemusta takana yli kolmenkymmenen vuoden ajalta, että tiedän tämän olevan epänormaalia. Tai sitten olen vain ollut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti rakastunut. Tuntuu vain epätoivoiselta, kun tuntuu, että kyky rakastaa on kokonaan viety. Ja jos vain voisin, tekisin kaiken toisin...mutta nyt on enää liian myöhäistä, haavat ovat liian syvällä. Sydän on niin pieninä palasina...ja loputon kaipaus jäljellä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
mysteeri. En osaa antaa mitään neuvoa, sympatiaa vain. Voimia sinulle!