Arvatkaa

Ei meillä uskottomuutta ollut, mutta puhumattomuutta. Vaikeinakin aikoina meillä on ollut valtava fyysinen veto toisiimme ;-) Oli vaan kertynyt paljon asioita, joista olisi pitänyt puhua jo ajat sitten! Kumpikin oli pelännyt toisen reaktiota, ja vaiennut omista tunnoistaan.

Esimerkiksi nyt sellainen, että mies koki olevansa "satimessa". Hän ajatteli, että hänen täytyy pyytää/anoa lupa kaikille omille menoilleen. Minä taas ajattelin asiasta ihan toisin; Syy, miksi menoista pitäisi sopia etukäteen oli se, että meillä on vuorotyöt, lapsia jne jne. Hankala se on ihan omineen päättää, että lähdenpä huomenna kaverin kanssa parin yön kalareissuun (noin niin kuin kärjistettynä, todellisuudessa hän kysyi lupaa jopa kaverin luona käymiselle...) vaan pitää se puolison kanssa keskustella, että lastenhoidot ja työt pystytään hoitamaan toisen ollessa pois kotoa. Se ei minusta ollut luvan anomista, vaan arjen pyörittämistä. Mies tosiaan koki nämä keskustelut vapaan anomiseksi. Siinä soman sopan ainekset, kun on roima näkemysero.

Vuosia minä olin se, joka pyyteli anteeksi ja lepytteli ja hieroi rauhaa. Mies oli puhumaton, jos oltiin riidelty. Vaikka millä yritin houkuttaa puhumaan riidan aiheesta; aloittamalla itse, odotin, että mies aloittaisi... Joskus tuntui, että hän oikein halusikin mun "matelevan". Viimein mulla sitten loppui ymmärrys, jotenkin väsyin yrittämään, ja sain raivarin. Ajattelin, että nyt muuttuu käyttäytymismalli. Sanoin isoon ääneen, että nyt loppuu munkin puolesta. Olkoon. Ja annoin olla. En enää jaksanut yrittääkään ymmärtää koko miestä.

Ei mennyt montaa päivää, kun miehen aloitteesta istuttiin ekaa kertaa alas, ja puhuttiin. Kerrottiin puolin ja toisin tunnot, selvitettiin vaivanneet asiat, pienetkin sellaiset. Niistä nimittäin näkyy kasvavan iso virta ajan kanssa! Voi että teki mieli keskeyttää miehen puhe, ja väittää vastaan, että eihän se asia NOIN ole. Kerrankin vain kuuntelin.

Olemme olleet kaiken kaikkiaan 13 vuotta yhdessä. Pitkä aika olla ihan oikeasti puhumatta. Kyllähän me on aina puhuttu paljon asioista, muttei koskaan oikeasti ns. vaikeista asioista. Meistä löytyi vikoja, joita ei itse oltu itsestämme huomattu, mutta nyt toinen toisillemme ne kerrottiin.

Kuten sanottu; vaikeaa, mutta kannattaa.