En tiedä mihin selvittää näitä sotkeutuneita ajatuksia, mutta ahdistus alkoi kesän alussa kun rupesi tuntumaan ettei suhde etene mihinkään.
Ollaan oltu yhdessä neljä vuotta ja asuttu vuosia yhdessä, eikä mitään etenemistä suhteessa tapahdu. Jotenkin alkaa tuntumaan, että seuraa vierestä oman elämän valumista kuin hiekkaa tiimalasissa, ympärillä näyttää siltä kuin jokainen etenisi elämässään huimaa vauhtia, kihlajaisia, häitä, lapsia, toisia lapsia, ihmisten parisuhteet etenee ja askelia eteenpäin otetaan - ja minua vaan ahdistaa tämä oma tilanteeni.
Mieheni ei kuulemma ole vielä valmis, vastaus kaikkeen tulevaisuuden suunnitteluun on, että sitten joskus. Joskus??? Minä olen jo nyt 27.v ja jos joskus on tuolla jossain kaukana niin APUA!!! Tuntuu ettei aikaa olisi odotella vuosikausia sitä että elämä vihdoin lähtisi käyntiin.
Tämä ahdistus iski kuin salama taivaalta. Muutettiin vuosi sitten pk-seudulta pois hiukan rauhallisemmalle asuinalueelle joka osoittautui olevansa oikea sikiämiskeskus. Jokainen anteeksi siis tarkoitin JOKAINEN nainen on raskaana, ensimmäistä toista tai kolmatta kertaa. Tunnen olevani täysi alien tässä elinpiirissä, tuntuu kuin minussa kuviteltaisiin olevan jotain vikaa -en ole edes kihloissa mieheni kanssa. Eihän se minun vikani tosin ole kun mieheni ei vain ole ollut vielä valmis kosimaan. Varmaan odottaa jotain ihmeellistä merkkiä ulkoavaruudesta ollakseen varma meidän parisuhtesta.
Tunnen itseni aivan täysin kelvottomaksi ja huonoksi, jotenkin vajavaiseksi naiseksi, sillä ympäristö asettaa minut tässä paikassa epänormaaliin valoon kun olen lapseton, naimaton ja kihlautumaton. Ajatukset pyörii samaa noidankehää ja tulee jo uniinkin.
Kyllä - järki peliin. Eihän hätä ole tämännäköinen, mutta silti ahdistaa ihan mielettömästi tämä tilanne. Olo on sellainen että tekisi mieli juosta karkuun ja lujaa, kauas pois tästä elämäntilanteesta ja ympäristöstä. Kaupungissa asuessa en todellakaan miettinyt tällaisia asioita ja hautonut näitä mielessäni, koin päinvastoin olevani vielä nuori ja ehtiväni mihin tahansa. Nyt olen melkein vanhimasta päästä tälla asuinalueella jossa alle kolmikymppisillä alkaa olla jo ainakin kaksi lasta. En osaa jutella naapureiden kanssa oikein mistään, lapsien kanssa olemisesta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta itselläni. Naapurit ovat vielä jotenkin järkyttävän päällekäyviä tällä asuinalueella, avoimesti tiedustellaan ja kerrotaan omia raskausuutisia, jotenkin on alkanut tuntumaan ettei huvita enää jutella mitään kun ei oikein ole itsellään mitään uutta kerrottavaa. Tuntuu kuin minua epäiltäisiin etten voi saada lapsia vaikka en ole sitä ikinä päässyt yrittämääkään!! Pitäisikö se kertoa kenties yhtä avoimesti kaikille naapureille että kuulkaas, minä elän sellaisessa parishteessa joka ei etene. Tilannetta pahentaa se ettei minulla ole täällä oikein yhtään ystävää tai edes hyvää kaveria kenen kanssa puhua näistä asioista, siksi itkeskelen vaan omaa surkeuttani iltaisin, eikä mieheni osaa yhtään auttaa.
Voih, sanokaa siellä joku jotain kannustavaa miten tällaisesta suosta pääsee ylös. Taas se epämiellyttävä pala hiipii kurkkuun ja kohta puskee esiin taas niin tutuksi tulleet epätoivon kyyneleet :_(
Ollaan oltu yhdessä neljä vuotta ja asuttu vuosia yhdessä, eikä mitään etenemistä suhteessa tapahdu. Jotenkin alkaa tuntumaan, että seuraa vierestä oman elämän valumista kuin hiekkaa tiimalasissa, ympärillä näyttää siltä kuin jokainen etenisi elämässään huimaa vauhtia, kihlajaisia, häitä, lapsia, toisia lapsia, ihmisten parisuhteet etenee ja askelia eteenpäin otetaan - ja minua vaan ahdistaa tämä oma tilanteeni.
Mieheni ei kuulemma ole vielä valmis, vastaus kaikkeen tulevaisuuden suunnitteluun on, että sitten joskus. Joskus??? Minä olen jo nyt 27.v ja jos joskus on tuolla jossain kaukana niin APUA!!! Tuntuu ettei aikaa olisi odotella vuosikausia sitä että elämä vihdoin lähtisi käyntiin.
Tämä ahdistus iski kuin salama taivaalta. Muutettiin vuosi sitten pk-seudulta pois hiukan rauhallisemmalle asuinalueelle joka osoittautui olevansa oikea sikiämiskeskus. Jokainen anteeksi siis tarkoitin JOKAINEN nainen on raskaana, ensimmäistä toista tai kolmatta kertaa. Tunnen olevani täysi alien tässä elinpiirissä, tuntuu kuin minussa kuviteltaisiin olevan jotain vikaa -en ole edes kihloissa mieheni kanssa. Eihän se minun vikani tosin ole kun mieheni ei vain ole ollut vielä valmis kosimaan. Varmaan odottaa jotain ihmeellistä merkkiä ulkoavaruudesta ollakseen varma meidän parisuhtesta.
Tunnen itseni aivan täysin kelvottomaksi ja huonoksi, jotenkin vajavaiseksi naiseksi, sillä ympäristö asettaa minut tässä paikassa epänormaaliin valoon kun olen lapseton, naimaton ja kihlautumaton. Ajatukset pyörii samaa noidankehää ja tulee jo uniinkin.
Kyllä - järki peliin. Eihän hätä ole tämännäköinen, mutta silti ahdistaa ihan mielettömästi tämä tilanne. Olo on sellainen että tekisi mieli juosta karkuun ja lujaa, kauas pois tästä elämäntilanteesta ja ympäristöstä. Kaupungissa asuessa en todellakaan miettinyt tällaisia asioita ja hautonut näitä mielessäni, koin päinvastoin olevani vielä nuori ja ehtiväni mihin tahansa. Nyt olen melkein vanhimasta päästä tälla asuinalueella jossa alle kolmikymppisillä alkaa olla jo ainakin kaksi lasta. En osaa jutella naapureiden kanssa oikein mistään, lapsien kanssa olemisesta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta itselläni. Naapurit ovat vielä jotenkin järkyttävän päällekäyviä tällä asuinalueella, avoimesti tiedustellaan ja kerrotaan omia raskausuutisia, jotenkin on alkanut tuntumaan ettei huvita enää jutella mitään kun ei oikein ole itsellään mitään uutta kerrottavaa. Tuntuu kuin minua epäiltäisiin etten voi saada lapsia vaikka en ole sitä ikinä päässyt yrittämääkään!! Pitäisikö se kertoa kenties yhtä avoimesti kaikille naapureille että kuulkaas, minä elän sellaisessa parishteessa joka ei etene. Tilannetta pahentaa se ettei minulla ole täällä oikein yhtään ystävää tai edes hyvää kaveria kenen kanssa puhua näistä asioista, siksi itkeskelen vaan omaa surkeuttani iltaisin, eikä mieheni osaa yhtään auttaa.
Voih, sanokaa siellä joku jotain kannustavaa miten tällaisesta suosta pääsee ylös. Taas se epämiellyttävä pala hiipii kurkkuun ja kohta puskee esiin taas niin tutuksi tulleet epätoivon kyyneleet :_(
Vastaukset 10
Vanhimmat
se teidän suhteenne tosiaankin on kuin jotain pakkopullaa niin mitä sitä kärsimään ettii sellasen miehen joka on valmis niitä mukuloitakin vääntämään.tuo sun ukkos kuulostaa kyllä ihan siltä että odota mutta elä pitkästy tyypiltä.ja sullakin alkaa jo biologinen kello raksuttaa joten koitappa vielä puhua asiasta miehes kanssa...
sulla on orastava kolmenkympin kriisi ja siihen päälle velä biologinen kello raksuttaa, mutta kuitenkin jos itse olet omasta mielestäsi valmin nostamaan suhteenne seuraavalle tasolle. Keskustele tilanteesta kumppanisi kanssa, jos ette pääse keskusteluissa molempia tyydyttävään lopputulokseen, niin silloin on kyllä korkea aika punnita suhteen hyvä ja huonot puolet. Et todellakaan paranna tilannettasi jos jäät roikkumaan epätyydyttävään suhteeseen, katkeroidut vaan entistä enemmän.
Mielelläni sanoisin jotain kannustavaa, mutta sellaiset ajatukset ovat hieman vähissä. Tunteeni ovat aivan samat kuin sinulla, joskin yhteisiä vuosia takana jo seitsemän ja ikää minulla himpun vähemmän (miehellä jo yli kolmenkymmenen). Eilen taas levisi pää ja keksin tikusta riitaa... yöllä sitten sohvalla nukkuessani mietin, että miksi. No siksi, koska en saa näyttää harmistustani "tavallisesti", koska se on painostusta ja ahdistamista ja jankkaamista ja kiristämistä. Mies vetäytyisi vain kuoreensa ja pysyisi hiljaa, silloin kun halaus auttaisi jo asiassa pitkälle. Lopputulos on se, että tämä neiti räjähtää käsiin...
:( Mäkin rajähdän kohta, kun ei vaan tapahdu mitään. Mies tietää, että mua ahdistaa. Ja silti: ei mitään. :(
No mieti haluatko SINÄ lapsia. Siis SINÄ -ei ympäristö. Jos SINÄ haluat lapsia, niin alkaa olla korkea aika.
Kysy mieheltäsi haluaako hän lapsia. Sinun kanssasi.
Jos SINÄ et oikeasti halua lapsia, vaan pidät sitä vaan "asiaankuuluvana" askeleena, koska kaikki muutkin tekee niin, niin ei kiirettä.. selvitä vaan asia itsellesi.. sama koskee muita parisuhteeseen liittyviä ulkoisia asioita..
Jos SINÄ oikeasti haluat lapsia ja mies ei, niin vaihda miestä. Biologinen kellosi on liian paljon pitkiin odotuksiin.
Miksi suhteen pitäisi "edetä"?
Sinulla on kaikesta päätellen hyvä ja rakkautta sisältävä suhde - miksi haluat jotain lisää? Ihmiset haluavat aina vain enemmän ja enemmän. Se vie mielenrauhan.
Mietit, mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat. Se vie mielenrauhan. Miksi vertaat omaa elämääsi muiden elämään?
On todella suuri harhaluulo, että elämä "lähtisi käyntiin" etenemisen myötä. Jos olisit viisas, elämäsi olisi koko ajan käynnissä. Monet ovat onnellisia, vaikka ei ole lainkaan parisuhdetta.
Suhteen eteneminen ei välttämättä tee elämästä yhtään parempaa. Elämä on tässä ja nyt.
hankalaa, jos muuttaa omakotitaloalueelle asumaan, jossa jokaisessa talossa lisäännytään. Ja jos yksi pariskunta ei lisäänny, niin hän on jotenkin outo. Ryhmä alkaa painostamaan ja toisaalta tapahtuu sitä, että varsinkin naiset tahallaan kehuskelevat omista perheasioistaan, koska perhe on naisten reviiri. Naiset hallitsevat kotia ja naiset kilpailevat kotiin liittyvillä asioilla kuten sisustuksilla, puutarhaistutuksilla ja lapsilla. Miehet kilpailevat, kenellä on suurin talo, parhain auto, suurin palkka tai korkeampi palli.
Itse jokainen päättää, lähteekö tähän kilpajuoksuun mukaan, mutta kaikkihan painostavat lähtemään. Kuulin ensimmäistä kertaa vanhemman työkaverin suusta kysymyksen:" No, milloin sinä aijot äidiksi?" Siinä jotain selittelin, mutta sitten meinasin pamauttaa: "Eihän sinullakaan ole lapsia.", mutta en sitten viitsinyt, kun hän olisi saattanut loukkaantua verisesti ja se olisi kostautunut minun työhöni. Pitää olla kaukaa viisas ihmisten kanssa...
Jokainenhan itse päättää, haluaako lisääntyä vai ei. Löytyy syynsä, miksi ei halua lisääntyä. Ihminen on itse vastuussa omista päätöksistään tekee sitten niin tai näin. Mutta jos kerran sinä olet päättänyt, että haluat perheen ja poikaystäväsi ei taasen halua, niin sitten ota ero ja lähde vapaille sinkkumarkkinoille stadiin. Turhaan tuskastutat itseäsi "outona ulkopuolisena" ihmisenä perheellisten seassa. Minä en ainakaan jaksaisi tuollaista itsekidutusta. Kysy nyt mieheltäsi, että mitä hän meinaa. Sitten päätös ja nopeasti.
Pointtihan on siinä, että kovin moni asuinalueesi nainen ei ole ehtinyt olemaan työelämässä. He ovat opiskelleet ja sitten tehneet lapset. Heillä on vielä työelämässä paljon opettelemista.
Ensimmäistä kertaa luen täällä juttua kuin olisin itse kirjoittanut:)..Olen myös 27v. ja sikäli samanlaisessa tilanteessa,paitsi että olen ruvennut miettimään ettei tämä suhde ja tämä mies ole ehkä vielä se mitä haluan. Mutta on silti vielä pelivaraa minkä ratkaisun teenkin.
Minulla oli myös vähän aikaa sitten kauhea paine tilanteestani kun ympärillä näkyi vain odottavia äitejä ja nuorempia tietysti kuin minä yms. Mutta onnekseni olen sopeutunut ja alkanut uskomaan,että saan sen kaiken(rakkaus,onnellinen suhde,vauva) kun on sen aika. Yritä uskoa sinäkin! Se on ollut mulle tosi vaikeaa kun olen tosi malttamaton ja yleensä elämässäni nopea etenemään ja sitten kun jotkut asiat ei menekään kuin toivoisi ja toisilla vaan menee. Toivottavasti sullakin alkaa pian olo helpottamaan!!!
Mun kaveri on samassa tilanteessa kun sä, ainoa vain että on jo 30, olleet yhdessä avomiehensä kanssa kohta 8 vuotta. Eli yhteinen asunto ja koira on. 2 vuotta sitten kun kaverillani alkoi tilanne kypsyttää hän päätti nostaa kissan pöydälle ja kysyessään avokiltaan milloin suhde etenee sai vastaukseksi että "en mä tiedä, mistä mä tiedän haluanko olla sun kanssa loppuelämääni". Hänenkään mies ei kuulemma ollut vielä valmis, eikä tiennyt edes milloin se hetki koittaisi. Noh, kriisihän siitä tuli, mutta kaverilleni tyypilliseen tapaan asia järjestyi ja he sopivat asian tuloksena että menevät naimisiin sitten joskus (älä kysy milloin). Ei ole kihlajaisuutisia kuulunut, mutta ihmettelen kaverini sitkeyttä, itse olisin saanut jo tarpeekseni tuosta tilanteesta. Eli he jatkavat vielä samaa elämää, uutta on sentään haaveilu omakotitalosta.
Eli oma päätelmäni on tilanteesta että teitä molempia ketuttaa tilanne, uskon sen. Ratkaisut voitte tehdä vain itse, tosin varmaankin muutoksenpelko estää kovin radikaalit ratkaisut.
Kiitos kaikille kommenteista, ihanaa saada jotain näkökulmaa ja ajatusta asiaan muilta ihmisiltä ja kuulla etten ole yksin kaiken tämän keskellä.
Eilen näin taas kirjoitukseni jälkeen yhden taas raskaana olevan naapurin, jonka kanssa juteltuani repesin ihan täysin illalla kotona ja kaikki purkautui ulos.
Suuri ihme tapahtuikin ja Mieheni kuunteli yllättävän rauhallisena, joskin kävi välillä koiran kanssa jäähyllä pihalla sulattelemassa ahdistustani jonka kaadoin sankolla hänen päällensä. Itkun ja hammastenkiristelyn jälkeen ilma tuntui hiukan puhdistuneen ja mies oli imeellisen huomioonottavainen ja mukava koko loppuillan. Kääntyi jokaisesta huokauksestani kysymään onko kaikki hyvin ja halaili ja piti lähellään. Ehkä se nyt tajusi, ehkä, että oikeasti haluan jotain muunlaista elämää jo vähitellen. Sanoin sille ihan suoraan, että meidän täytyy molempien miettiä mitä elämiltämme halutaan ja jos me ei voida tarjota toisillemme tyydyttävää parisuhdetta, sellaista joka etenee siihen tahtiin ettei kumpikaan tunne oloaan nurkkaan ajetuksi, niin sitten meidän on parempi alkaa miettiä tosissaan muita ratkaisuja.
Illalla se ennen nukahtamista sitten yhtäkkiä kääntyi mun puoleen ja kuiskasi : Älä huoli, tuut varmasti vielä saamaan sen kaiken mistä haaveilet :)
Olo helpotti ihan huimasti, pitää vaan nyt rauhottaa oma levoton mieli ja keskittyä tekemään TÄSTÄ päivästä juuri sellanen - täydellinen (vaikka sataa) ja etenevä. Sellanen että elämä tuntuu taas ELÄMÄLTÄ.