Yritän vain ehdottaa, että suuret heti-emootiot yleensä merkitsevät sävellyksen vaipumista unholaan pikapikaa. Sellaista musiikkia tietenkin haetaan ja siitä pidetään, ja minäkin välillä sorrun sen kaltaiseen (Rahma), kun olen nuoren rakastettuni kanssa.
Drippy-musa on kyllä minun mielestäni parhaimmillaan kun se on oikein sentimentaalista (Rahman pianokonsertot 2 ja 3), ja pauhumusa silloin kun se on lähes naurettavaa (Beethovenin 132).
Mutta. Miksi ei kävisi vähän vaikeamman kimppuun. Pikkuisen muototeoriaa, uusia asteikkoja, uutta tematiikkaa, uusia soinnutuksia, uusia instrumentteja, uutta orkestraatiota, uuden elämän revelaatiota. Takaan että musasta saa kuuntelija paljon enemmän irti vaivautumalla hieman "tekniseen" puoleen. Avautuu näet uusi maailma, ei sen vähempää. Partituurejakin voi seurata lähes ilman nuotinlukutaitoa. Eikö amatöörikin voi olla analyytikko, minusta vallan mainiosti voi.
Tristeza nunca más.
Drippy-musa on kyllä minun mielestäni parhaimmillaan kun se on oikein sentimentaalista (Rahman pianokonsertot 2 ja 3), ja pauhumusa silloin kun se on lähes naurettavaa (Beethovenin 132).
Mutta. Miksi ei kävisi vähän vaikeamman kimppuun. Pikkuisen muototeoriaa, uusia asteikkoja, uutta tematiikkaa, uusia soinnutuksia, uusia instrumentteja, uutta orkestraatiota, uuden elämän revelaatiota. Takaan että musasta saa kuuntelija paljon enemmän irti vaivautumalla hieman "tekniseen" puoleen. Avautuu näet uusi maailma, ei sen vähempää. Partituurejakin voi seurata lähes ilman nuotinlukutaitoa. Eikö amatöörikin voi olla analyytikko, minusta vallan mainiosti voi.
Tristeza nunca más.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Amatööri voi aivan hyvin olla kotianalyytikko, jos haluaa. Tietenkin.
Ja mitä enemmän tutustuu klassiseen musiikkiin, tietää teoriasta ja tekniikasta, sen enemmän sitä ymmärtää, sen enemmän siitä saa irti ja sitä enemmän sitä arvostaa.
Vaikka toisaalta, mitä enemmän tietää, sitä enemmän menettää puhtaan musiikin kuuntelukokemusta ja kuuntelun nautintoa. Sitä nimittäin alkaa tiedon karttuessa liikaa kuulla virheitä, puutteita ja ongelmia ja nautinto vähenee. Ei kykene enää nauttimaan kuin todella kauniisti ja puhtaasti tehdystä musiikista. (Pienet virheet sallittaneen aina.) Tiedon myötä ja korvan kehittyessä niin sanotusti rima nousee.
Hoi Zero!
Heitit kovan.
"Nautinto".
Minun mielestani, naturalmente
Koittakaa analyysia, jollei futaa, se siita. Me ollan jokainen oman elamamme vankeja.
Miksei hakea sita parasta? Joka kestaisi?
Puhut kuten esioivaltavat opiskelijat puhuvat. Nin minäkin puhuin, asteikoista, muotorakenteista etc. En puhu enää. Puhun nyt vain kekseliäisyydestä. Asteikot ym. kama joutaa helvettiin. Niistä on puhuttu jo liian pitkään ja jouduttu harhaan, kaavamaisuuteen, luikitteluun. Klassinen musiikki on pohjimmiltaan helvetin kaavamaista, epäluovaa, tylsää. Ei siihen aikuisena kannata juuri kuluttaa aikaansa(ainoiastaan pieni osa hurjasta modernista käy). Kakarat(opiskelijat) ovat eri asia kun ne eivät vielä tiedä mistään mitään. Tietävät vain sen mitä opettajat ovat heille höpisseet eli puhuneet rahasta paskaa. Se ei ole vielä tietämistä. Opiskelijat ovat konservatiivisia, herkkäuskoisia, epäluovia, kaavamaisia, alistettuja, hyväkäytöksisiä eli tyhmiä, valtarakenteen täyttömaata. Opiselijat pitäisi oikeastaan ampua tai vähintäinkin valeteloittaa. Niistää ei ole mihinkään. Ne osaavat olla vain nokkavia idiootteja.
Kukin tavallaan. Suuri(n) osa klassisesta kyllä on meikäläiselle tylsää, mutta ei sentään kaikki. Hurja moderni on rautaa, ja uutta jaskaa meikä jammaa sairaasti. Olen justiin kuolettavasti rakastunut Geri Alleniin.