kun hän nukkui pois. Sairaanhoitajat sanovat, että he pystyvät jonkun verran päättelemään, milloin aika on lähellä.
Itse olen miettinyt asiaa. Voinko ja pystynkö saattamaan isäni loppuun asti? Kun en vielä pysty edes sisäistämään sitä, että isä - mitä todennäköisemmin - menehtyy koska tahansa.
Entäs vainajan pukeminen? Oletko itse tehnyt sen? Minä en pysty. Toiset sanovat, että asia helpottaa surua. Minä en vain pysty.
Montaa vainajaa en ole elämäni aikana nähnyt ja oman isän näkeminen...En tiedä, pystynkö siihenkään.
Entäs, jos koen syyllisyyttä siitä, etten voinutkaan tehdä sitä ja sitä? Sentään kyseessä oma isä. Hänelle soisi kaiken mahdollisen hyvän.
Itse olen miettinyt asiaa. Voinko ja pystynkö saattamaan isäni loppuun asti? Kun en vielä pysty edes sisäistämään sitä, että isä - mitä todennäköisemmin - menehtyy koska tahansa.
Entäs vainajan pukeminen? Oletko itse tehnyt sen? Minä en pysty. Toiset sanovat, että asia helpottaa surua. Minä en vain pysty.
Montaa vainajaa en ole elämäni aikana nähnyt ja oman isän näkeminen...En tiedä, pystynkö siihenkään.
Entäs, jos koen syyllisyyttä siitä, etten voinutkaan tehdä sitä ja sitä? Sentään kyseessä oma isä. Hänelle soisi kaiken mahdollisen hyvän.
Vastaukset 14
Vanhimmat
isäni enkä äitini vieressä kuolinhetkellä. Kumpaakin olin käynyt katsomassa muutama tunti aiemmin.
En myöskään käynyt katsomassa kumpaakaan kuoleman jälkeen osastolla tai arkkuun laitettaessa. tämän olin päättänyt jo paljon aikaisemmin. Ajattelin ettei se asia siitä muuksi muutu. Ja halusin säilyttää sen kuvan kummastakin, joka minulla oli heidän elinpäiviltään.
Kyseessä ei ollut pelko tai muu jännitys kuolleen näkemisestä. Olen itse hoitaja ja hoitanut monia kuolevia potilaita ja vainajia. Mistään en myöskään ole tuntenut syyllisyyttä, koska päätös oli täysin henkilökohtainen.
pystynyt vainajaa näkemään.mutta nyt kun oma mies kuoli jokin aika sitten oli se ehdotonta että halusin hänet vielä viimeisen kerran nähdä ja jättää jäähyväiset hänelle sairaalan kapelissa.se oli pakko tehdä koska sitä ei voinut uskoa että hän tosiaan on poissa.ja olen nyt helpottunut että näin hänet.hän oli aivan itsensä näköinen,virne naamalla ihan kuin eläessään.hän oli löytänyt rauhan eikä mitkään maailman murheet enää häntä satuttaisi.pukemista en pystynyt tekemään.sen hoitivat muut.hän oli tyylikäs lähtiessään viimeiselle matkallensa.toiset ovat herkempiä kuin toiset mutta luulen että näin henkilökohtaisessa tilanteessa kun kyse on rakkaasta on se pakko vaan tehdä tajutakseen että hän on poissa lopullisesti.auttaa käsittelemään surua paremmin.
Äitini kuoli runsas vuosi sitten. Oli jo ikäihminen, mutta silti viimeisiin viikkoihin saakka toivottiin parasta. Juuri samana päivänä, kun äiti nukkui pois, pohdiskelin ääneen työkaverilleni, että mitä teen - haluanko nähdä äidin kuolleena vai en..? Ajatus oli jotenkin hiukan pelottava, toisaalta halusinkin nähdä. Jäähyväiset olin jättänyt jo useammankin kerran, koska äiti hiipui hiljalleen pois tästä maailmasta, ja jokainen näkeminen saattoi olla viimeinen.
Äidin viimeisenä päivänä ajoin töiden jälkeen jo tutuksi käyneen tien sairaalalle, vaihdoin muutaman sanan tutun hoitajan kanssa ; tilanne oli ennallaan, hoitajat olivat käyneet korjaamassa äidin asentoa vähän aikaisemmin. Muistan, miten osastokansliasta lähteissäni totesin, että menen, kun on vielä äiti, jota käydä katsomassa...
Äiti oli viimeiset päivänsä yksityishuoneessa, ja kun astuin huoneeseen, vastaani huokui täydellinen hiljaisuus ja rauha. Pysähdyin äidin sängyn viereen, pidätin hengitystäni ja katsoin. Ja katsoin. Sitten ojensin käteni ja tartuin äidin käteen - se oli vielä lämmin. Äiti oli lähtenyt juuri vähän ennen kuin tulin sairaalalle - itseasiassa tiedänkin sen hetken, mutta se on eri tarina. Siinä seisoin hetken täysin lamaantuneena, mutta samalla helpottuneenakin: ei tarvinnut miettiä, haluanko nähdä äidin kuolleena. Ei ollut ollenkaan paha fiilis, kuten ei myöskään sitten myöhemmin, kun haimme hänet sairaalalta kirkolle, ja näin hänet arkussa. Erinäköinen ehkä kuin eläessään - mutta oma rakas äiti loppuun saakka.
Isäsi varmasti ymmärtää sinun tunteesi, eikä odota sinun olevan yli-ihminen elämäsi ehkä raskaimpana aikana. Kirjoituksesi kertoo välillänne olevasta rakkaudesta ; isäsi tietää sen varmasti, etkä sinä mitenkään petä häntä sillä, että annat itsellesi luvan vaikealla hetkellä olla inhimillinen, heikkokin.
Itse huomasin, että jotenkin sitä vain osasi tehdä asiat "oikein", vaikka tunsikin olevansa niin totaalisen eksyksissä...
Toivotan sinulle, Isän Tytär, voimia nyt ja tulevaan!
käsivarsilleni.Sydänkohtauksen aiheuttama tuskainen ilme katosi-kasvot ikäänkuin "silisivät" ja isä oli niin onnellisen näköinen-aivan kuin rauhanvalo olisi loistanut kasvoilta.Olisin halunnut pukea hänet itse,mutta kun Suomessa on käytäntö,että kun ihminen kuolee kotiin,poliisit käyvät paikalla.Koskaan nämä poliisit eivät tulleet,joten soitimme sitten ruumisauton hakemaan isää.Siinä vaiheessa hän oli jo niin kankea,että pukeminen ei olisi onnistunut-eikä siitä mitään hyötyä olisi ollut,kun kuitenkin ruumiinavaus tehtiin.Ei minulle pelkoa jäänyt tuosta tapahtumasta-jotenkin se rakkaus isää kohtaan vain korostui,kun sain olla saattamassa häntä "toiselle puolelle"!!!
Kerrallaan. Minäkin pelkäsin tulevaa ja tietysti valehtelisin jos väittäisin etten pelkää enää. Tuo lienee normaalia. Opin vaan tyttäreni kuoleman kautta ja alkoholisti läheisten ryhmässä eroittamaan nämä kaksi tulevaisuuden pelkoa; sen mihin voit itse vaikuttaa (pelkään, miten onnistuu..jännitystä esiintymisestä.. Sekoanko säkeistöissä ym.) ja sitten joihin ei itse voi vaikuttaa kuten läheisen kuolinajankohta joka on Jumalan käsissä. Minua on auttanut Amerikkalaisen tytön äidin haudalle kirjoittama rukous joka AA:ssa että Al-Anon:issa tunnetaan "Tyyneys rukouksena": "Jumala suokoon minulle tyyneyttä, hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Rohkeutta, muuttaa mitä voin ja viisautta eroittaa nämä toisistaan." Kaikkiin vaiheisiin Jumala antaa sen hetken voimat kuin kulloinkin tarvitsee. Uskoipa Jumalaan tai sitten ei. Jumala rakastaa lastaan näin.
Ei edes Pappi voinut uskoa että, minä oman lapseni siunaustilaisuudessa pystyisin laulamaan ja puhumaan seppelten laskun jälkeen. En edes itse, minulla oli vain toive ja unelma saattaa rakas lapseni itse tuona viineisenä hetkenä täällä maanpäällä omin sanoin "matkaan". Jumala antoi enkeleitä ja ihmeellistä voimaa. Kiitollisena muistan nöyryyden olotilan jossa sain tuona hetkenä olla... sitä ei sanoin voi selittää. Siitä on muutama valokuva muistona.
Tämän kokeneena rukoilen puolestasi jotta sinäkin saisit voimaa kaikkiin niihin vaiheisiin jotka tiellesi tulevat. Voimaa ja Rakkautta,Paljon toivon sinulle.
Pappi sanoi minulle; elä vaadi itseltäsi liikaa sillä et tiedä mitä olet vaatimassa. Todella, en tiennyt. En ollut lääkeiden vaikutuksen alainen. Niitä kyllä tarjottiin mutta, olin päättänyt että, jos suinkin pärjään en ota ja ei tarvinnut ottaa, Jumalalle KIITOS! Empähän todellakaan uskalla edes miettiä mitä jos, en olisikaan pystynyt ja se "tilaisuus" olisi mennyt ohi. Se taatusti olisi ollut uusi suru sen lisäksi mitä olin jo tytön menetyksestä suremassa. Uskon ettei meidän tartte kantaa kuin se taakka jonka kanssa jaksetaan eteenpäin. Tämä olisi ollut liian paljon. Kerron tämän kaiken vain siksi ettet murehtisi ja uuvuttaisi itseäsi edeltä. Uskon näin olevan sinunkin kohdalla, kaikki menee kuten parhain on. Luottamusta!
olisin halunnut olla vierellä viimeiset hetket. Mutta kuolema tuli yllättäen ja paikassa johon ei ollut minulla pääsyä.
Näin isän vainajana. Ei näyttänyt itseltään. Mutta tarpeeksi tuijoteltuani tunnistin isän silmistä. Ja näytti tosiaan vain nukkuvan, vaikka ei itseltään näyttänyt. Ja aika (vuosi) on kullannut muistot ja nyt ajatellessani tuota hetkeä niin isäni näyttää täysin itseltään eläessän.
pUkeminen ei tullut kyllä mieleenikään. Ehkä siksi, että isälle tehtiin ruumiinavaus ja en näin jälkikäteen ajateltunakaan haluaisi nähdä niitä haavoja. En kyllä ollut nähnyt isääni ilman vaatteita vuosiin ja tuskin isä olisi halunnut, että olisin aloittanut nyt kun hän ei enää ollut parhaimmillaan...heh:)
En voi kuvitellakkaan mitä tällä hetkellä koet, mutta voimia sinulle.
kun kuoli olin paikalla (hän kuoli onnettomuudessa) ja näin jälkikäteen oli hyvä, että kaikessa kamaluudessa niin kävi..
Itse kävin useammankin kerran lastani tapaamassa tapahtuman jälkeen, joka oli minulle hyvin tärkeää..(tajusin, että se oli vain kuori, lapseni oli jossakin muualla ja jotenkin tuli tunne, että näemme vielä..kunhan aika koittaa..)
Olisin saanut kyllä lapseni pestä ja pukea, mutta silloin en siihen kyennyt, joten annoin hautaustoimiston hlö kunnan sen tehdä (lapselleni puettiin hänen omat vaattensa).
Hautajaisten yhteydessä muut omaiset (mukaanlukien toinen lapseni) saivat hänet hyvästellä ja kaikki sanoivat, et aivan kuin lapseni vaan nukuisi..kaunis hän oli.
Itselleni se hyvästely oli hyvin tärkeää..
Jotenkin vain tiedostin sen tosiasian paremmin, vaikka pitkään kyllä lastani koulusta kotiin odotin..tuli vaan tunne, että ei kaikki tähän pääty..
No jokainen kuitenkin tekee sen mihin pystyy ja mitä sydän sanoo, uskon, että rakas ihminen sen ymmärtää..
Uskon myös sen, et jos jotain rakkaudella tekee..ei silloin voi mennä vikaan, vaikka siltä tuntuisikin..
Voimia kulkea eteenpäin, surussakin..
suruun auttaa ja sitä lieventää eri asiat. Itsekin olen varman, etten halua kuollutta pukea tai kosketella. Mukavammat muistot jää lämpöisestä rakkaasta.
Jaksamista kaikille läheisen menettäneille! Muistakaa, että KAIKKI suremistavat ja reagointimuodot surun hetkellä ovat normaaleja juuri sinulle. Suremista ei voi toiselle opettaa tai ylipäätänsä neuvoa surun asioissa.
Minä olisin halunut olla vanhempieni tukena siinä, kun he kuolivat.Mutta en ollut, kun ei soitettu tarpeeksi ajoissa.
Isäni nukkui yösydämeen ja kävimme hyvästelemässä.Katsoin myös kun hänet laitetiin arkkuun ja laitoin ruusun hänen rinnalleen ja toivotin hyvää matkaa taivaan isän luokse.
Äidin poismeno tuli vielä nopeempaan, sain aamusella sairaalasta soiton, että äiti kuolee 15 min sisällä ja etkä kerkeää katsomaan, minulla oli matkaa 240km.
Mutta kaiken huipuksi kun tuo soitto tuli sairaalasta, heräsin siihen ja ajattelin että se oli vaan unta.Odotin 1h, kun soitin sairaalaan ja kysyin, että onko äitini pääsyt taivaankotiin ja mihin aikaa se tapahtui.Näin oli käynyt, että siitä minulle soitosta oli kulunut 15min, niin sitten äitini kuoli.
Sitten lähdimme kaikki 4 lasta kohti Tretta hyvästelemään äitimme.
Hyvästelimme ja toivotimme hyvää matkaa ja sanoimme että äiti lähti liian pian isämme kuoleman jälkeen, olisimme tarvineet vielä äitiä.Vanhempieni poismeno väli oli ainoastaan 11kk 2pv.
Jaksamista sinulle ja tee niinkuin itse haluat.
Kun hyvästelin vanhempani, he olivat samannäköisiä kuin ennenkin, en pelästynyt ja silti minulle jäi kaunis muisto kummastakin.
En ollut mieheni vierellä, kun hän menehtyi. Se tapahtui yllättäen, en siis saanut valita. En tiedä mitä olisin valinnut.
Kävin häntä katsomassa kuoleman jälkeen. Se ei tuntunut millekään. Ei se ollut enää hän. Toiset sanovat, että kuollut on näyttänyt nukkuvalta, rauhalliselta, onnelliselta. Kokemus on yksilöllinen ja kuolematkin erilaisia. En harkinnutkaan pukemista, enkä kanna siitä syyllisyyttä. Jokainen tekee oman ratkaisunsa omista syistään, eikä ratkaisua tarvitse perustella kuin itselleen. Ei siinä ole oikeaa ja väärää.
Aikanaan teet oman ratkaisusi ja se on sinulle oikea ratkaisu. Paras mahdollinen siinä tilanteessa, eikä siitä tarvitse tuntea syyllisyyttä. Teet oikein. Aivan varmasti.
Itse päivystin Äidin luona viimeiset ajat yötä päivää ja pidin kädestä kiinni, kun hän nukkui pois... Oli raskasta, mutta koin sen tärkeänä olla Äidin kanssa loppuun asti. Pukemaan en sentään pystynyt, mutta lempivaatteet valitsin hänelle..
Itse olin paikalla kun äitimme nukkui pois ja olen
ollut asiasta erittäin onnellinen. Tilanne auttoi
ainakin minua selviytymään paremmin siitä surusta
poismenon jälkeen. Menetimme kaksi vuotta ennen
äidin kuolemaa isämme, hän kuoli kotiin enkä ehtinyt paikalle muuten kuin että näin hänen makaavan maassa letkut kiinni rinnassa kun yrittivät elvyttää. Äitimme oli pari viikkoa sai-
raalassa ja viimeisenä iltana hoitaja kysyi ha-
luammeko jäädä äidin seuraksi, eihän hän varmaan-kaan tajunnut meidän läsnäolosta mitään,mutta itselleni se oli tärkeä asia. Jos vaan on mahdolli
suus niin kannattaa harkita vierellä oloa.
Minä en ollut äitini kuolin hetkellä läsnä mutta isäni kuoli käsivarsilleni tasan kolme vuotta sitten.
Älä pelkää kohdata kuoleman hetkeä.Ole läsnä jos vaan voit.Siskoni oli äitini luona ja olemme kiitollisia ettei iskän eikä äidin tarvinnut olla yksin kummankaan sillä hetkellä.
Voimia.
Rukouksin mukana.
Älä tee mitään mikä tuntuu pahalta. Oma Isäni kuoli 7.6.2007. Sain siitä tiedon ulkomaanmatkallani.
En hakenut Isääni sairaalasta kappeliin. Ja silti tunnen olevani kunnon tytär. Eräs läheiseni sanoi, että isääni emme voi enää auttaa, täytyy auttaa elävia. kuten minua ja äitiäni. Säästä itseäsi. Tarvitset vielä paljon voimia.
Suruni on pohjaton.