10 päivän buddhalainen retriitti
Paikka : Nillamba Meditation Centre, Sri Lanka.
Kiipesimme kauan mutkittelevaa hiekkatietä, joka välillä johti loivemmin, välillä jyrkemmin ylöspäin kohti vuorenhuippua. Rinteellä kasvoi kahvipensaita ja ylemmäs päästyämme näimme alhaalla laaksossa tummanvihreitä teeistutuksia, jotka myötäilivät laaksojen pehmeitä muotoja.
Perillä meidät ohjattiin omiin huoneisiimme. Miesten ja naisten puolet olivat erikseen ja sain oman huoneen. Retriitti tulisi kestamään kymmenen päivää. Sen aikana ei saa puhua kenellekään muulle paitsi munkille, joka sitä pitää. On pukeuduttava vaaleisiin väljiin vaatteisiin. Nauraminen, laulaminen, juokseminen ja tanssiminen on Kiellettyä. Ei saa vahingoittaa mitään elävää olentoa (moskiitot mukaanluettuina). Ei saa käyttää tuoksuja, meikkiä, eikä koruja. Keskipäivän jälkeen ei saa syödä mitään Kiiinteää ravintoa. Kaikki nautinto- ja huumausaineet ovat kiellettyjä. Herätys on kello 4.45 ja aamumeditaatio alkaa 5.00 ja kestää tunnin.
Minun puolestani kaikki oli aivan selvää, ainoa ongelma oli siinä, etten ollut ikinä aikaisemmin meditoinut.
Kello oli ilmeisesti 4.45 kun ulkoa kuului hiljaista onttoa kuminaa. Aluksi se oli hiljainen kumahdus, joka toistui noin sekunnin välein, sitten se koveni ja sen kumahtelun rytmi kiihtyi kunnes se oli yhtä jylisevää meteliä. Puin päälleni ja lähdin taskulamppu kädessäni seuraamaan kauempana liikkuvia valokiiloja. Yö oli aivan musta ja taivas täynnä tähtiä.
Seurasin valoja isoon halliin, jossa paloivat kynttilät ja jossa tuoksui suitsukkeelle. Seiniä reunusti kiinteä tasanne täynnä lootusasennossa istuvia vieraita kasvoja. XX oli myös siellä mutta hän ei reagoinut mitenkään tulooni. Olin tullut myöhässä, eikä tasanteella ollut yhtään tilaa. Lattialla oli tyynyjä, otin yhden ja ajattelin mennä johonkin vapaaseen nurkkaan. Paikalla oli kolme munkkia, yksi istui edessä, buddhan kuvan ja kynttilöiden vieressä kasvot istujiin päin ja kaksi istui hallin sivustoilla sementtitasanteiden päällä.
Hyvin epävarmana, mutta varmaa esittäen, kävelin tyynyni kanssa ainoaan vapaaseen nurkkaan tasanteella istuvan munkin viereen lattialle istumaan. Intuitiivisesti tuntui, että valinta ei ollut oikea, mutta koska kukaan ei sanonut mitään, ja koska en halunnut herättää enempää huomiota, päätin jäädä siihen. Myöhemmin selvisi, että buddhalainen munkki ei saisi istua naisen vieressä. Olin tehnyt suuren mokan.
Buddhan kuvan vieressä istuva länsimaisen näköinen munkki oli retriitin vetäjä. Hän oli tullut Amerikasta Intiaan katsastamaan paikallista elämää. Gangesin rannalla eräs mies oli pyytänyt häntä tulemaan läheiseen luostariin ja hän oli tuntenut voimakkaasti, että hänen on mentävä. Sille tielle hän jäi, ajoi hiukset pois ja soitti myöhemmin kotiin, että poikanne on nyt buddhalainen munkki. Hän oli opiskellut Intiassa, mutta jostain syystä tuli Sri Lankaan.
Munkki ilmoitti meditaation alkavaksi, se kestäisi tunnin ja loppuisi, kun hän soittaa kelloa. Tein niinkuin muutkin, suljin silmät ja olin liikkumatta. Asento oli vaikea, koska en päässyt lootusistuntaan, vaan olin yrittänyt muokata jonkunlaisen puolilootuksen, mutta sekään ei oikein tuntunut luontevalta. Aika kului ja jossain vaiheessa kello soi - paljon aikaisemmin kuin olisin luullut. Ensimmäinen meditaatio kokemukseni oli ohi, eikä minulla ollut minkäänlaista käsitystä mitä se oli ollut, tai mitä sen pitäisi olla.
Sain retriitin päiväohjelman, jonka mukaan pakollisia yhteisiä meditaatioistuntoja on seitsemän tuntia päivässä ja vapaata meditaatiota viisi tuntia. Eli jos oikein innostuu voi mietiskelllä kaksitoista tuntia päivässä kymmenen päivän ajan. Välillä olisi joogaa ja muutama ateria.
Olin ostanut Kandysta muutaman meditaatio-opaskirjan, joista lähdin etsimään tietoa. "ANAPANA SATI Meditation on Breathing" ja "PRACI'ICAL ADVICE FOR MEDITATORS", joista ensimmäinen käsitteli hengityksen tarkkailumenetelmää ja toinen meditaatiota ja sen vaatimaa buddhalaisen ideologian omaksumista. Sri Lankan buddhalaisuus on Theravada buddhalaisuutta, jota kutsutaan Hinayanaksi eli "pieneksi vaunuksi", viitaten Intian Mahayana "suuri vaunu" buddhalaisuuteen. Suureen vaunuun mahtuu runsaasti valaistumista kohti matkaavia, niin maallikoita kuin munkkejakin, kun taas pieneen vaunuun mahtuvat vain buddhalaisuudelle elämänsä täysin pyhittäneet munkit.
"PRACTICAL ADVICE FOR MEDITATORS" alkoi näin: " When we consider meditation, we cannot stress too much the importance of having the right reasons for taking it up". Olisin voinut ehkä hieman paremmin pohjustaa retriitille lahtöäni, meditaatioturismia en suosittele kenellekään.
Luostari sijaitsi vuorentasanteella aivan lähellä vuorenhuippua, hieman ylempänä oli vesisäiliö, josta tuli jääkylmä suihkuvesi. Vuori oli puiden ja pensaiden peittämä ja metsässä huusivat tuntemattomat eläimet. Kun käveli tasanteen reunalle näki alas rinnettä puuston ja teeistutuksien peittämään laaksoon. Joskus laaksossa leijui pilvi. Päivät olivat polttavan kuumia, pyykit kuivuivat parissa tunnissa auringonpaisteessa ja leiriläiset hakeutuivat puiden tai asumustensa varjoon. Aurinko nousi ja laski kello kuudelta. Auringonlaskun jälkeen tulivat pimeys ja kylmyys, öisin oli laitettava päällensä kaikki mahdolliset mukaan tulleet vaatteet, jottei olisi aivan kohmettunut.
Ensimmäisinä päivinä keskityimme hengityksen tarkkailuun meditaatiossa. Olin jo päässyt hieman kärryille ja meditaatio alkoi vaikuttaa kiinnostavalta, varsinkin kun olin löytänyt mietiskelypenkin, jolla istuen oli helppo pitää selkä suorana vaikkei pystynytkään venymään lootusasentoon. Meditaation puolivälissä munkki soitti kelloa merkiksi asennonvaihdosta, jos paikat tuntuivat puutuneifie. Varsin nopeasti keho kuitenkin tottui paikallaan oloon, eika parin päivän päästä tarvinnut enää muuttaa asentoa.
Hengitystä käytettiin apuna keskittymiseen ja mielen rauhoittamiseen. Seurasimme omaa hengitystä ulos ja sisään laskemalla yhdestä kymmeneen niin että sisään ja ulos hengitys laskettiin yksi-yksi ja seuraava kaksi-kaksi. Tarkoituksena oli kerätä kymmenen sarjoja, joissa oli ollut herkeämättömän tietoinen jokaisesta hengityksensä vaiheesta. Jos huomasi mielen harhailleen pois hengityksestä ja seonneen laskussa, oli palattava takaisin alkuun. Alkoi pikkuhiljaa valjeta kuinka vaikeaa oli pysyä tässä hetkessä. Olla vain olemassa tässä ja nyt. Ajatukset harhailivat jatkuvasti ja juuri kun luulin, että pystyin keskittymään vain hengityksen seuraamiseen huomasin itse asiassa ajatelleeni jotain aivan muuta. Esimerkiksi paljonkohan kello on, tai kuinka kauan vielä pitää istua tässä, ja onko tämä XX:lle yhtä vaikeaa, ja miksi ihmeessä tuppauduin mukaan tälle leirille.
Etenimme meditaatiossa seuraavaan vaiheeseen, jossa hengityksiä ei enää lasketa, vaan niitä vain seurataan. Hengitystä ei saa pakottaa tasaiseksi tai venyttää sisään tai ulos hengitystä, on vain annettava sen kulkea omaan tahtiinsa ja seurata täydella tarkkaavaisuudella, milloin hengitys alkaa, milloin se on keskikohdassaan, ja milloin se loppuu. Hengityksen tarkkailuu on hyvä tapa aloittaa mietiskelyn opettelu, ja siihen on myös hyvä palata milloin tahansa, kun mieli ei suostu asettumaan aloilleen, vaan sinkollee mielettömänä asiasta toiseen.
Leirin keskivaiheilla menin vapaan meditaation aikana oikeaoppisesti puun alle mietiskelemään. Taisi olla iltapäivä, eikä auringon kuumuus ollut enää niin paahtava. Ajattelin tehdä hengityksen tarkkailua, vaikka olo tuntui uneliaalta ja valmistauduin pelkkään unenpöpperöiseen istuskeluun. Yllättäen mieleni terävöityi ja pystyin täysin vaivatta elämään samaa hetkeä hengitykseni kanssa. Mieleni ei lähtenyt harhailemaan, vaan olin siinä samassa hetkessä ajatuksineni ja hengityksineni. Tuntui todella hyvältä, olin yhtä hengitykseni kanssa ja hengitys ei lähtenyt pelkästään keuhkoista ja nenästä vaan koko pääni ja kehoni hengitti. Niinkuin iho olisi muuttunut harsoksi ja ilma pääsi vaivattomasti kulkemaan sen läpi.
Minulle se tarkoitti sitä, että vihdoin olin vain tässä hetkessä, en menneessä enkä tulevassa vaan todellakin siinä missä on Nyt. Teki mieli jäädä vain siihen istumaan ja hengittelemään loppuiäksi, mutta sitten luostarin ontto puu kalahti, ja kehotti siirtymään meditaatiohalliin alottamaan seuraavaa sessiota.
Vaikka etenin harjoituksissa ja opin uutta, ei se estänyt sitä, että retriitti tuntui enemmän keskitysleiriltä kum vapaaehtoiselta itsensä kehittämiseltä. Syynä oli ilman muuta olematon tietoni niin buddhalaisuudesta, mietiskelystä kuin retriiteistäkin. Suurin mielenjärkytykseni oli ehdottomasti väite, että minua ei oikeasti ole olemassa, että minä en omista ruumistani enkä mieltäni eikä minulla ole mitään sielua eikä itseä. Se tuntui kerrassaan Drastiselta.
Puhumattomuuskin alkoi käydä hermoille jossain vaiheessa. Ei niin, että olisin halunnut jakaa kokemuksiani jonkun kanssa, vaan en yksinkertaisesti jaksanut kuunnella enää omaa sisäistä puhettani ja ajatuksiani. Tässäkin asiassa jouduin silmätysten suuren järkytyksen kanssa. Olin kuvitellut olevani ystävällinen ja hauska ihminen, mutta ajatukseni toisista ihmisistä kertoivat aivan muuta tarinaa. Ajatukseni pyörivät voittopuolisesti negatiivisten asioiden ympärillä, huomasin vain puutteet, tai epäkohdat ja jokaisesta vastaantulijasta löysin jonkun virheen.
Ensin minulle kerrottiin että minua ei ole, mitä minä en suostunut kuitenkaan sisimmässäni hyväksymään vaan päätin pitää kiinni omasta vaivalla rakennetusta itsestäni, koska se käsittääkseni oli ihan hyvä tyyppi. Sitten jouduin pakosta tutustumaan tähän hyvänä tyyppinä pitämään itseeni ja jouduin toteamaan, että en halua olla sen tyypin kanssa missään tekemisessa. Seurauksena oli identiteettikriisi. Kyllähän minä kaikesta huolimatta olin olemasa mutta minkälaisena, ja entä jos hylkään sen entisen minän niin mistä minä saa(n) uuden kodin? Vastausta etsitään.
Meditaatioharjoitukset etenivät. Piti tarkkailla mieltä samoin kuin aikaisemmin hengitystä - antaa ajatusten tulla ja mennä, kiinnittymättä niihin mitenkään. ja huomaten milloin uusi ajatus nousee ja milloin se katoaa. Munkki kehotti luomaan mieleen valoisan huoneen, jossa on täydellinen rauha, mutta josta pystyy tarkkailemaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Huone olisi immuuni mielen liikkeille ja kehon tuntemuksille ja se pysyisi koko ajan omassa levollisessa tiedostavassa tilassaan huolimatta siitä mitä sen ympärillä tapahtui.
Mieleeni tuli valoisa sali, josta oli viety pois kaikki huonekalut. Muutama valkoinen puutuoli oli seinustalla. Huone oli maan tasolla ja siinä oli molemmilla seinillä kaksi valtavaa ikkunaa. Ulkona paistoi aurinko ja tuuli raikkaasti. Kaikki ikkunat olivat aivan auki ja niiden lattiaan asti ulottuvat valkoiset aivan ohuet verhot pullistelivat ja liehuivat hitaasti tuulen mukana. Yleisvaikutelma oli kuin maitolasin sisältä - oli niin rauhallista, raikasta ja valoisaa.
Munkki antoi toisen mielikuvan, joka oli pyörremyrsky. Oli kuviteltava itsensä pyörremyrskyn keskustaan, jossa kaikki on täydellisen rauhallista, mutta jonka ympärillä ajatukset ja tuntemukset pyörivät hirvittävällä nopeudella. Yritin tätäkin mielikuvaa unohtaen, että olen aina jostain syystä pelännyt pyörremyrskyjä. Olin siis sen ulkopuolella ja ajattelin mennä siitä läpi päästäkseni rauhalliseen ytimeen. Kun astuin tuulenpyörteeseen muistin pelkoni enkä hädissäni päässyt enää virrasta irti myrskyn keskustaan vaan jäin pyorimään käsittämättömällä vauhdilla keskustan ympärille kaikenlaisten tavaroiden lennellessä ohitseni. Mielikuva oli niin todellinen, että aloin voida pahoin siitä kaikesta kieputuksesta, ja oli pakko avata silmät ja keskeyttää meditaatio siihen.
Kerrotaan Tiibetiläisistä munkeista, jotka käyttäessään visualisaatio-objektina kiveä pystyvät kävelemään veden päällä ja kun heidän visualisaatiokohteena on vesi he voivat kävellä seinien läpi. Mielikuvat ja visualisaatiot ovat todella vaikuttavia ja ällistyttävän todentuntuisia.
Aloin nähdä öisin painajaisia. Veri lensi ja kurkut katkesivat hyvässä järjestyksessä joka yö. Sellaisia väkivaltavideoita ei kukaan kestäisi katsoa, eikä mauttomuudessaan mikään vedä niille vertoja. Satoja litroja verta ja ruumiin osia, moottorisahoja ja muita tehokkaita välineitä vilisi silmieni edessä joka yö. Nukahtamisesta tuli vastenmielistä, kun tiesi etukäteen minkälaisia unia olisi taas nähtävillä.
En tiedä tänä päivänäkään tarkalleen mistä painajaiset johtuivat. Ilmeisesti koin leirin sen verran ahdistavana ja mieleni kapinoi rauhoittumista vastaan niin kovasti, että minuun kertyi päivän aikana suunnaton määrä aggressiivisuutta, jonka pystyi liikunnan ja toiminnan puutteen takia purkamaan ainoastaan yöllä unien kautta. Tai ehkä alitajunta paljasti syvimmat kerroksensa ja alkoi vihdoin pestä likapyykkiä. Mene ja tiedä. Mutta jos olisin tiennyt etukäteen, että tällaisia sivuvaikutuksia voi esiintyä en olisi varmaankaan pelästynyt niin kovasti ja olisin uskaltanut mennä keskustelemaan niistä munkin kanssa. Nyt kuvittelin, että paljastaisin oman pahuuteni jos olisin mennyt sellaisia kertomaan tuntemattomille pyhille miehille.
Päivän kohokohta oli työmeditaatio kello 10- 12. Se oli ainoa tilaisuus liikkua omin ehdoin ja tehdä jotain. Maltoin tuskin odottaa että pääsisin siivoamaan omaa huonetta tai pesemään pyykkiä. Sitä onnea kun sai rystyset punaisina hinkata nyrkkipyykkiä peltiämpärissä! Se oli sentään jotain konkreettista.
Aloin päästä mietiskelyn aikana hieman useammin rauhalliseen tilaan. Kuitenkin enimmäkseen olin joko niin unelias, etten pystynyt keskitty muuhun kuin hereillä pysymiseen, tai niin levoton, että paikoilla istuminen oli puhdasta kidutusta ja teki mieli juosta meditaatiohallista huudon kanssa pakoon. Se tilanne ei ollut aina kovin kaukana. Munkki neuvoi keinoksi unehaisuutta vastaan oman kehon tarkkailemisen. Piti keskittyä esimerkiksi vasempaan silmään ja tuntea miltä se tuntui tai koittaa tuntea hiukset päässään tai käydä järjestelmällisesti kehoaan läpi varpaista päälakeen. Levotonta mieltä eli "monkey mindia" vastaan saattoi taistella keskittymällä hengityksen seurantaan, tai laskea niitä yhdestä kymmeneen, kuten alussa oli opetettu.
Olin aina hyvin pettynyt itseeni, siihen kuinka en pysty pieneen keskittymiseen, vaan aina ajatukset karkailivat huomaamattani mihin sattuu. Olin armoton itseäni kohtaan, mikä ei auttanut meditaatiohaijoituksissa kovinkaan paljoa. Myöhemmin luin, että meditoijan on suhtauduttava mieleensä niinkuin rakastava äiti lapseensa, hellästi mutta päämäärätietoisesti. Itsensä syyttely ja hampaat irvessä pinnistely eivät tehneet meditonnista helpompaa.
Joskus retriitin loppupuolella yritin jälleen kerran pakolla ja pinnistäen päästä mieleni hallitsijaksi. Tunti kului pakertaessa, mutta ajatukset vaan harhailivat. Kellon soitua lähdin pettyneenä tekemaan kävelymeditaatiota vuoristopolulle päin. Kävelymeditaatiossa kävellään hitaasti lyhyttä matkaa edestakaisin, keskittyen jokaiseen askeleeseen ja tiedostaen jokainen jalan liikke. Idea on sama kuin hengityksen seurannassa, eli pyritään tyhjentämään mieli keskittymällä vain tahan hetkeen seuraamalla askeleen alkamista, sen jatkumista ja eri vaiheita.
En tietenkään pystynyt keskittymään kävelymeditaatioonkaan, joten lähdin vain hitaasti kävelemään tielle päin. Taas oli iltapäivä, kuuma aurinko paistoi pehmeästi utuisen ilman läpi, kevyt tuuli liikutteli heinikkoa tien vieressä. Minä aloin hymyillä. Tarkemmin sanottuna suuni alkoi hymyillä, enkä minä tiennyt ollenkaan mistä syystä. Hymy venyi kasvoillani ja minä toivoin ettei kukaan leiriläisistä tulisi vastaan, koska en pystynyt lopettamaan ylimitoitettua hymyilyäni. Kävelin hiljakseen eteenpäin ja mietin kauankohan tämä kestäisi ja pitäisiköhän asiasta huolestua.
Olo oli käsittämättömän hyvä, hymy oli jossain syvällä minussa, minun sisälmykseni ja liikkeeni hymyilivät tahtomattani. Astuin ikään kuin toiseen ulottuvuuteen, olin edelleen samassa maailmassa kuin ennenkin mutta näin sen aivan en tavalla, tuntui, että näin syvemmälle, että näin kaiken niinkuin pitäisikin nähdä. Heinäsirkkoien siritvs kuului joka puolella tasaisena taustaäänenä ja metsästä kuului punaruskea kumea ääni, joka sopi kokonaisuuteen erittäin hyvin. Ajattelin sen olevan jokin apina. Taivas oli vaaleansininen, laakso peittyi harsomaiseen vihreään.
Kaikki kietoutui yhdeksi kokonaisuudeksi, luonto, taivas, äänet ja minä. Minä olin taivasta ja teepensasta ja laaksoa, vuori oli minä ja apinan huuto oli minussa. Mikään ei ollut ristiriidassa, kaikki oli juuri niinkuin on oikein.
Se hetki pysähtyi, mutta samalla se hetki oli ollut aina ja tulisi aina olemaan. Aika paljasti jotain itsestään, se ei ollut lineaarinen jana, jolla on alku ja loppu, vaan se leikkaakin vertikaalisti itsensä ja nivoutuu yhdeksi erottamattomaksi kokonaisuudeksi, joka on olemassa yhtäaikaa. Muistan ajatelleeni, etten tarvitse oikeasti mitään, että kaikki on tässä valmiina. Minusta tuntui, että tiesin miltä tuntuu kuolla.
Viimeiset päivät menivät jo rutiinilla ja tieto retriitin loppumisesta helpotti olemista. Panin merkille, että kaikki osallistujat olivat jotenkin kaunistuneet he näyttivät nuoremmilta ja hoikemmilta, rauhallisemmilta ja tasapainoisemmilta kuin tullessa. He säteilivät.
Kymmenen päivän retriitti oli rankka kokemus. Vasta parin vuoden kuluttua aloin ymmärtää sen tärkeyttä ja käsittää kuinka paljon olin siellä oppinut ja kokenut. Toisaalta ymmärsin myös sen,että meditaatio ei ole leikin asia, siihen ei voi ryhtyä hetken mielijohteesta, vähätellen omia kompleksejaan ja vuosituhantista perinnettä. Kannattaa ottaa selvää mihin on ryhtymässä. Munkki sanoi läsiäissanoiksi, että kaikki hyvät elämäntavat on vaikea oppia mutta helppo unohtaa, kun taas kaikki huonot elämantavat on hyvin helppo oppia mutta erittäin vaikea unohtaa. Kuitenkin se, joka on joskus tutustunut meditaation, tulee palaamaan siihen joskus uudestaan.
Anu Aaltonen
Paikka : Nillamba Meditation Centre, Sri Lanka.
Kiipesimme kauan mutkittelevaa hiekkatietä, joka välillä johti loivemmin, välillä jyrkemmin ylöspäin kohti vuorenhuippua. Rinteellä kasvoi kahvipensaita ja ylemmäs päästyämme näimme alhaalla laaksossa tummanvihreitä teeistutuksia, jotka myötäilivät laaksojen pehmeitä muotoja.
Perillä meidät ohjattiin omiin huoneisiimme. Miesten ja naisten puolet olivat erikseen ja sain oman huoneen. Retriitti tulisi kestamään kymmenen päivää. Sen aikana ei saa puhua kenellekään muulle paitsi munkille, joka sitä pitää. On pukeuduttava vaaleisiin väljiin vaatteisiin. Nauraminen, laulaminen, juokseminen ja tanssiminen on Kiellettyä. Ei saa vahingoittaa mitään elävää olentoa (moskiitot mukaanluettuina). Ei saa käyttää tuoksuja, meikkiä, eikä koruja. Keskipäivän jälkeen ei saa syödä mitään Kiiinteää ravintoa. Kaikki nautinto- ja huumausaineet ovat kiellettyjä. Herätys on kello 4.45 ja aamumeditaatio alkaa 5.00 ja kestää tunnin.
Minun puolestani kaikki oli aivan selvää, ainoa ongelma oli siinä, etten ollut ikinä aikaisemmin meditoinut.
Kello oli ilmeisesti 4.45 kun ulkoa kuului hiljaista onttoa kuminaa. Aluksi se oli hiljainen kumahdus, joka toistui noin sekunnin välein, sitten se koveni ja sen kumahtelun rytmi kiihtyi kunnes se oli yhtä jylisevää meteliä. Puin päälleni ja lähdin taskulamppu kädessäni seuraamaan kauempana liikkuvia valokiiloja. Yö oli aivan musta ja taivas täynnä tähtiä.
Seurasin valoja isoon halliin, jossa paloivat kynttilät ja jossa tuoksui suitsukkeelle. Seiniä reunusti kiinteä tasanne täynnä lootusasennossa istuvia vieraita kasvoja. XX oli myös siellä mutta hän ei reagoinut mitenkään tulooni. Olin tullut myöhässä, eikä tasanteella ollut yhtään tilaa. Lattialla oli tyynyjä, otin yhden ja ajattelin mennä johonkin vapaaseen nurkkaan. Paikalla oli kolme munkkia, yksi istui edessä, buddhan kuvan ja kynttilöiden vieressä kasvot istujiin päin ja kaksi istui hallin sivustoilla sementtitasanteiden päällä.
Hyvin epävarmana, mutta varmaa esittäen, kävelin tyynyni kanssa ainoaan vapaaseen nurkkaan tasanteella istuvan munkin viereen lattialle istumaan. Intuitiivisesti tuntui, että valinta ei ollut oikea, mutta koska kukaan ei sanonut mitään, ja koska en halunnut herättää enempää huomiota, päätin jäädä siihen. Myöhemmin selvisi, että buddhalainen munkki ei saisi istua naisen vieressä. Olin tehnyt suuren mokan.
Buddhan kuvan vieressä istuva länsimaisen näköinen munkki oli retriitin vetäjä. Hän oli tullut Amerikasta Intiaan katsastamaan paikallista elämää. Gangesin rannalla eräs mies oli pyytänyt häntä tulemaan läheiseen luostariin ja hän oli tuntenut voimakkaasti, että hänen on mentävä. Sille tielle hän jäi, ajoi hiukset pois ja soitti myöhemmin kotiin, että poikanne on nyt buddhalainen munkki. Hän oli opiskellut Intiassa, mutta jostain syystä tuli Sri Lankaan.
Munkki ilmoitti meditaation alkavaksi, se kestäisi tunnin ja loppuisi, kun hän soittaa kelloa. Tein niinkuin muutkin, suljin silmät ja olin liikkumatta. Asento oli vaikea, koska en päässyt lootusistuntaan, vaan olin yrittänyt muokata jonkunlaisen puolilootuksen, mutta sekään ei oikein tuntunut luontevalta. Aika kului ja jossain vaiheessa kello soi - paljon aikaisemmin kuin olisin luullut. Ensimmäinen meditaatio kokemukseni oli ohi, eikä minulla ollut minkäänlaista käsitystä mitä se oli ollut, tai mitä sen pitäisi olla.
Sain retriitin päiväohjelman, jonka mukaan pakollisia yhteisiä meditaatioistuntoja on seitsemän tuntia päivässä ja vapaata meditaatiota viisi tuntia. Eli jos oikein innostuu voi mietiskelllä kaksitoista tuntia päivässä kymmenen päivän ajan. Välillä olisi joogaa ja muutama ateria.
Olin ostanut Kandysta muutaman meditaatio-opaskirjan, joista lähdin etsimään tietoa. "ANAPANA SATI Meditation on Breathing" ja "PRACI'ICAL ADVICE FOR MEDITATORS", joista ensimmäinen käsitteli hengityksen tarkkailumenetelmää ja toinen meditaatiota ja sen vaatimaa buddhalaisen ideologian omaksumista. Sri Lankan buddhalaisuus on Theravada buddhalaisuutta, jota kutsutaan Hinayanaksi eli "pieneksi vaunuksi", viitaten Intian Mahayana "suuri vaunu" buddhalaisuuteen. Suureen vaunuun mahtuu runsaasti valaistumista kohti matkaavia, niin maallikoita kuin munkkejakin, kun taas pieneen vaunuun mahtuvat vain buddhalaisuudelle elämänsä täysin pyhittäneet munkit.
"PRACTICAL ADVICE FOR MEDITATORS" alkoi näin: " When we consider meditation, we cannot stress too much the importance of having the right reasons for taking it up". Olisin voinut ehkä hieman paremmin pohjustaa retriitille lahtöäni, meditaatioturismia en suosittele kenellekään.
Luostari sijaitsi vuorentasanteella aivan lähellä vuorenhuippua, hieman ylempänä oli vesisäiliö, josta tuli jääkylmä suihkuvesi. Vuori oli puiden ja pensaiden peittämä ja metsässä huusivat tuntemattomat eläimet. Kun käveli tasanteen reunalle näki alas rinnettä puuston ja teeistutuksien peittämään laaksoon. Joskus laaksossa leijui pilvi. Päivät olivat polttavan kuumia, pyykit kuivuivat parissa tunnissa auringonpaisteessa ja leiriläiset hakeutuivat puiden tai asumustensa varjoon. Aurinko nousi ja laski kello kuudelta. Auringonlaskun jälkeen tulivat pimeys ja kylmyys, öisin oli laitettava päällensä kaikki mahdolliset mukaan tulleet vaatteet, jottei olisi aivan kohmettunut.
Ensimmäisinä päivinä keskityimme hengityksen tarkkailuun meditaatiossa. Olin jo päässyt hieman kärryille ja meditaatio alkoi vaikuttaa kiinnostavalta, varsinkin kun olin löytänyt mietiskelypenkin, jolla istuen oli helppo pitää selkä suorana vaikkei pystynytkään venymään lootusasentoon. Meditaation puolivälissä munkki soitti kelloa merkiksi asennonvaihdosta, jos paikat tuntuivat puutuneifie. Varsin nopeasti keho kuitenkin tottui paikallaan oloon, eika parin päivän päästä tarvinnut enää muuttaa asentoa.
Hengitystä käytettiin apuna keskittymiseen ja mielen rauhoittamiseen. Seurasimme omaa hengitystä ulos ja sisään laskemalla yhdestä kymmeneen niin että sisään ja ulos hengitys laskettiin yksi-yksi ja seuraava kaksi-kaksi. Tarkoituksena oli kerätä kymmenen sarjoja, joissa oli ollut herkeämättömän tietoinen jokaisesta hengityksensä vaiheesta. Jos huomasi mielen harhailleen pois hengityksestä ja seonneen laskussa, oli palattava takaisin alkuun. Alkoi pikkuhiljaa valjeta kuinka vaikeaa oli pysyä tässä hetkessä. Olla vain olemassa tässä ja nyt. Ajatukset harhailivat jatkuvasti ja juuri kun luulin, että pystyin keskittymään vain hengityksen seuraamiseen huomasin itse asiassa ajatelleeni jotain aivan muuta. Esimerkiksi paljonkohan kello on, tai kuinka kauan vielä pitää istua tässä, ja onko tämä XX:lle yhtä vaikeaa, ja miksi ihmeessä tuppauduin mukaan tälle leirille.
Etenimme meditaatiossa seuraavaan vaiheeseen, jossa hengityksiä ei enää lasketa, vaan niitä vain seurataan. Hengitystä ei saa pakottaa tasaiseksi tai venyttää sisään tai ulos hengitystä, on vain annettava sen kulkea omaan tahtiinsa ja seurata täydella tarkkaavaisuudella, milloin hengitys alkaa, milloin se on keskikohdassaan, ja milloin se loppuu. Hengityksen tarkkailuu on hyvä tapa aloittaa mietiskelyn opettelu, ja siihen on myös hyvä palata milloin tahansa, kun mieli ei suostu asettumaan aloilleen, vaan sinkollee mielettömänä asiasta toiseen.
Leirin keskivaiheilla menin vapaan meditaation aikana oikeaoppisesti puun alle mietiskelemään. Taisi olla iltapäivä, eikä auringon kuumuus ollut enää niin paahtava. Ajattelin tehdä hengityksen tarkkailua, vaikka olo tuntui uneliaalta ja valmistauduin pelkkään unenpöpperöiseen istuskeluun. Yllättäen mieleni terävöityi ja pystyin täysin vaivatta elämään samaa hetkeä hengitykseni kanssa. Mieleni ei lähtenyt harhailemaan, vaan olin siinä samassa hetkessä ajatuksineni ja hengityksineni. Tuntui todella hyvältä, olin yhtä hengitykseni kanssa ja hengitys ei lähtenyt pelkästään keuhkoista ja nenästä vaan koko pääni ja kehoni hengitti. Niinkuin iho olisi muuttunut harsoksi ja ilma pääsi vaivattomasti kulkemaan sen läpi.
Minulle se tarkoitti sitä, että vihdoin olin vain tässä hetkessä, en menneessä enkä tulevassa vaan todellakin siinä missä on Nyt. Teki mieli jäädä vain siihen istumaan ja hengittelemään loppuiäksi, mutta sitten luostarin ontto puu kalahti, ja kehotti siirtymään meditaatiohalliin alottamaan seuraavaa sessiota.
Vaikka etenin harjoituksissa ja opin uutta, ei se estänyt sitä, että retriitti tuntui enemmän keskitysleiriltä kum vapaaehtoiselta itsensä kehittämiseltä. Syynä oli ilman muuta olematon tietoni niin buddhalaisuudesta, mietiskelystä kuin retriiteistäkin. Suurin mielenjärkytykseni oli ehdottomasti väite, että minua ei oikeasti ole olemassa, että minä en omista ruumistani enkä mieltäni eikä minulla ole mitään sielua eikä itseä. Se tuntui kerrassaan Drastiselta.
Puhumattomuuskin alkoi käydä hermoille jossain vaiheessa. Ei niin, että olisin halunnut jakaa kokemuksiani jonkun kanssa, vaan en yksinkertaisesti jaksanut kuunnella enää omaa sisäistä puhettani ja ajatuksiani. Tässäkin asiassa jouduin silmätysten suuren järkytyksen kanssa. Olin kuvitellut olevani ystävällinen ja hauska ihminen, mutta ajatukseni toisista ihmisistä kertoivat aivan muuta tarinaa. Ajatukseni pyörivät voittopuolisesti negatiivisten asioiden ympärillä, huomasin vain puutteet, tai epäkohdat ja jokaisesta vastaantulijasta löysin jonkun virheen.
Ensin minulle kerrottiin että minua ei ole, mitä minä en suostunut kuitenkaan sisimmässäni hyväksymään vaan päätin pitää kiinni omasta vaivalla rakennetusta itsestäni, koska se käsittääkseni oli ihan hyvä tyyppi. Sitten jouduin pakosta tutustumaan tähän hyvänä tyyppinä pitämään itseeni ja jouduin toteamaan, että en halua olla sen tyypin kanssa missään tekemisessa. Seurauksena oli identiteettikriisi. Kyllähän minä kaikesta huolimatta olin olemasa mutta minkälaisena, ja entä jos hylkään sen entisen minän niin mistä minä saa(n) uuden kodin? Vastausta etsitään.
Meditaatioharjoitukset etenivät. Piti tarkkailla mieltä samoin kuin aikaisemmin hengitystä - antaa ajatusten tulla ja mennä, kiinnittymättä niihin mitenkään. ja huomaten milloin uusi ajatus nousee ja milloin se katoaa. Munkki kehotti luomaan mieleen valoisan huoneen, jossa on täydellinen rauha, mutta josta pystyy tarkkailemaan kaikkea ympärillä tapahtuvaa. Huone olisi immuuni mielen liikkeille ja kehon tuntemuksille ja se pysyisi koko ajan omassa levollisessa tiedostavassa tilassaan huolimatta siitä mitä sen ympärillä tapahtui.
Mieleeni tuli valoisa sali, josta oli viety pois kaikki huonekalut. Muutama valkoinen puutuoli oli seinustalla. Huone oli maan tasolla ja siinä oli molemmilla seinillä kaksi valtavaa ikkunaa. Ulkona paistoi aurinko ja tuuli raikkaasti. Kaikki ikkunat olivat aivan auki ja niiden lattiaan asti ulottuvat valkoiset aivan ohuet verhot pullistelivat ja liehuivat hitaasti tuulen mukana. Yleisvaikutelma oli kuin maitolasin sisältä - oli niin rauhallista, raikasta ja valoisaa.
Munkki antoi toisen mielikuvan, joka oli pyörremyrsky. Oli kuviteltava itsensä pyörremyrskyn keskustaan, jossa kaikki on täydellisen rauhallista, mutta jonka ympärillä ajatukset ja tuntemukset pyörivät hirvittävällä nopeudella. Yritin tätäkin mielikuvaa unohtaen, että olen aina jostain syystä pelännyt pyörremyrskyjä. Olin siis sen ulkopuolella ja ajattelin mennä siitä läpi päästäkseni rauhalliseen ytimeen. Kun astuin tuulenpyörteeseen muistin pelkoni enkä hädissäni päässyt enää virrasta irti myrskyn keskustaan vaan jäin pyorimään käsittämättömällä vauhdilla keskustan ympärille kaikenlaisten tavaroiden lennellessä ohitseni. Mielikuva oli niin todellinen, että aloin voida pahoin siitä kaikesta kieputuksesta, ja oli pakko avata silmät ja keskeyttää meditaatio siihen.
Kerrotaan Tiibetiläisistä munkeista, jotka käyttäessään visualisaatio-objektina kiveä pystyvät kävelemään veden päällä ja kun heidän visualisaatiokohteena on vesi he voivat kävellä seinien läpi. Mielikuvat ja visualisaatiot ovat todella vaikuttavia ja ällistyttävän todentuntuisia.
Aloin nähdä öisin painajaisia. Veri lensi ja kurkut katkesivat hyvässä järjestyksessä joka yö. Sellaisia väkivaltavideoita ei kukaan kestäisi katsoa, eikä mauttomuudessaan mikään vedä niille vertoja. Satoja litroja verta ja ruumiin osia, moottorisahoja ja muita tehokkaita välineitä vilisi silmieni edessä joka yö. Nukahtamisesta tuli vastenmielistä, kun tiesi etukäteen minkälaisia unia olisi taas nähtävillä.
En tiedä tänä päivänäkään tarkalleen mistä painajaiset johtuivat. Ilmeisesti koin leirin sen verran ahdistavana ja mieleni kapinoi rauhoittumista vastaan niin kovasti, että minuun kertyi päivän aikana suunnaton määrä aggressiivisuutta, jonka pystyi liikunnan ja toiminnan puutteen takia purkamaan ainoastaan yöllä unien kautta. Tai ehkä alitajunta paljasti syvimmat kerroksensa ja alkoi vihdoin pestä likapyykkiä. Mene ja tiedä. Mutta jos olisin tiennyt etukäteen, että tällaisia sivuvaikutuksia voi esiintyä en olisi varmaankaan pelästynyt niin kovasti ja olisin uskaltanut mennä keskustelemaan niistä munkin kanssa. Nyt kuvittelin, että paljastaisin oman pahuuteni jos olisin mennyt sellaisia kertomaan tuntemattomille pyhille miehille.
Päivän kohokohta oli työmeditaatio kello 10- 12. Se oli ainoa tilaisuus liikkua omin ehdoin ja tehdä jotain. Maltoin tuskin odottaa että pääsisin siivoamaan omaa huonetta tai pesemään pyykkiä. Sitä onnea kun sai rystyset punaisina hinkata nyrkkipyykkiä peltiämpärissä! Se oli sentään jotain konkreettista.
Aloin päästä mietiskelyn aikana hieman useammin rauhalliseen tilaan. Kuitenkin enimmäkseen olin joko niin unelias, etten pystynyt keskitty muuhun kuin hereillä pysymiseen, tai niin levoton, että paikoilla istuminen oli puhdasta kidutusta ja teki mieli juosta meditaatiohallista huudon kanssa pakoon. Se tilanne ei ollut aina kovin kaukana. Munkki neuvoi keinoksi unehaisuutta vastaan oman kehon tarkkailemisen. Piti keskittyä esimerkiksi vasempaan silmään ja tuntea miltä se tuntui tai koittaa tuntea hiukset päässään tai käydä järjestelmällisesti kehoaan läpi varpaista päälakeen. Levotonta mieltä eli "monkey mindia" vastaan saattoi taistella keskittymällä hengityksen seurantaan, tai laskea niitä yhdestä kymmeneen, kuten alussa oli opetettu.
Olin aina hyvin pettynyt itseeni, siihen kuinka en pysty pieneen keskittymiseen, vaan aina ajatukset karkailivat huomaamattani mihin sattuu. Olin armoton itseäni kohtaan, mikä ei auttanut meditaatiohaijoituksissa kovinkaan paljoa. Myöhemmin luin, että meditoijan on suhtauduttava mieleensä niinkuin rakastava äiti lapseensa, hellästi mutta päämäärätietoisesti. Itsensä syyttely ja hampaat irvessä pinnistely eivät tehneet meditonnista helpompaa.
Joskus retriitin loppupuolella yritin jälleen kerran pakolla ja pinnistäen päästä mieleni hallitsijaksi. Tunti kului pakertaessa, mutta ajatukset vaan harhailivat. Kellon soitua lähdin pettyneenä tekemaan kävelymeditaatiota vuoristopolulle päin. Kävelymeditaatiossa kävellään hitaasti lyhyttä matkaa edestakaisin, keskittyen jokaiseen askeleeseen ja tiedostaen jokainen jalan liikke. Idea on sama kuin hengityksen seurannassa, eli pyritään tyhjentämään mieli keskittymällä vain tahan hetkeen seuraamalla askeleen alkamista, sen jatkumista ja eri vaiheita.
En tietenkään pystynyt keskittymään kävelymeditaatioonkaan, joten lähdin vain hitaasti kävelemään tielle päin. Taas oli iltapäivä, kuuma aurinko paistoi pehmeästi utuisen ilman läpi, kevyt tuuli liikutteli heinikkoa tien vieressä. Minä aloin hymyillä. Tarkemmin sanottuna suuni alkoi hymyillä, enkä minä tiennyt ollenkaan mistä syystä. Hymy venyi kasvoillani ja minä toivoin ettei kukaan leiriläisistä tulisi vastaan, koska en pystynyt lopettamaan ylimitoitettua hymyilyäni. Kävelin hiljakseen eteenpäin ja mietin kauankohan tämä kestäisi ja pitäisiköhän asiasta huolestua.
Olo oli käsittämättömän hyvä, hymy oli jossain syvällä minussa, minun sisälmykseni ja liikkeeni hymyilivät tahtomattani. Astuin ikään kuin toiseen ulottuvuuteen, olin edelleen samassa maailmassa kuin ennenkin mutta näin sen aivan en tavalla, tuntui, että näin syvemmälle, että näin kaiken niinkuin pitäisikin nähdä. Heinäsirkkoien siritvs kuului joka puolella tasaisena taustaäänenä ja metsästä kuului punaruskea kumea ääni, joka sopi kokonaisuuteen erittäin hyvin. Ajattelin sen olevan jokin apina. Taivas oli vaaleansininen, laakso peittyi harsomaiseen vihreään.
Kaikki kietoutui yhdeksi kokonaisuudeksi, luonto, taivas, äänet ja minä. Minä olin taivasta ja teepensasta ja laaksoa, vuori oli minä ja apinan huuto oli minussa. Mikään ei ollut ristiriidassa, kaikki oli juuri niinkuin on oikein.
Se hetki pysähtyi, mutta samalla se hetki oli ollut aina ja tulisi aina olemaan. Aika paljasti jotain itsestään, se ei ollut lineaarinen jana, jolla on alku ja loppu, vaan se leikkaakin vertikaalisti itsensä ja nivoutuu yhdeksi erottamattomaksi kokonaisuudeksi, joka on olemassa yhtäaikaa. Muistan ajatelleeni, etten tarvitse oikeasti mitään, että kaikki on tässä valmiina. Minusta tuntui, että tiesin miltä tuntuu kuolla.
Viimeiset päivät menivät jo rutiinilla ja tieto retriitin loppumisesta helpotti olemista. Panin merkille, että kaikki osallistujat olivat jotenkin kaunistuneet he näyttivät nuoremmilta ja hoikemmilta, rauhallisemmilta ja tasapainoisemmilta kuin tullessa. He säteilivät.
Kymmenen päivän retriitti oli rankka kokemus. Vasta parin vuoden kuluttua aloin ymmärtää sen tärkeyttä ja käsittää kuinka paljon olin siellä oppinut ja kokenut. Toisaalta ymmärsin myös sen,että meditaatio ei ole leikin asia, siihen ei voi ryhtyä hetken mielijohteesta, vähätellen omia kompleksejaan ja vuosituhantista perinnettä. Kannattaa ottaa selvää mihin on ryhtymässä. Munkki sanoi läsiäissanoiksi, että kaikki hyvät elämäntavat on vaikea oppia mutta helppo unohtaa, kun taas kaikki huonot elämantavat on hyvin helppo oppia mutta erittäin vaikea unohtaa. Kuitenkin se, joka on joskus tutustunut meditaation, tulee palaamaan siihen joskus uudestaan.
Anu Aaltonen
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.