Appivanhempani ovat tavallaan ihan ystävällisiä ja haluaisivat tavata minua ja miestäni usein, liian usein, sillä sitten kun vietämme aikaa yhdessä he puhuvat koko ajan vain itsestään ja omasta elämästään. Hyvin harvoin he kysyvät mitä meille kuuluu ja silloin kun kysyvät käännetään puhe hyvin nopeasta johonkin heidän omiin asioihinsa. Todella on sellainen olo ettei huvita edes kertoa mitään, kun niitä ei selvästikään kiinnosta.
Lisäksi keskustelun aiheet ovat usein sellaisia, että mulla ei ole niihin mitään sanottavaa. Tuntuvat olevan onnellisia kun pääsevät kälättämään itsestään ja omista aiheistaan, jotka ovat usein hyvin kaukana minun ja mieheni arjesta.
Minä en jaksaisi heitä enää kuunnella. Olen omassa perheessäni tottunut siihen, että vanhemmat ovat kiinnostuneita myös minun elämästäni, työstäni, ystävistäni, harrastuksistani ja muista tekemisistäni. Ja että asioista keskustellaan niin, että kaikilla on mahdollisuus osallistua.
Tuntuu että tulen hulluksi, kun appivanhemmat kävelevät perässä ja jauhavat omia monologejaan kaiken aikaa
Lisäksi keskustelun aiheet ovat usein sellaisia, että mulla ei ole niihin mitään sanottavaa. Tuntuvat olevan onnellisia kun pääsevät kälättämään itsestään ja omista aiheistaan, jotka ovat usein hyvin kaukana minun ja mieheni arjesta.
Minä en jaksaisi heitä enää kuunnella. Olen omassa perheessäni tottunut siihen, että vanhemmat ovat kiinnostuneita myös minun elämästäni, työstäni, ystävistäni, harrastuksistani ja muista tekemisistäni. Ja että asioista keskustellaan niin, että kaikilla on mahdollisuus osallistua.
Tuntuu että tulen hulluksi, kun appivanhemmat kävelevät perässä ja jauhavat omia monologejaan kaiken aikaa
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tässä taas nähdään, mikään ei kelpaa. Täällä toitotetaan koko ajan että ei saa kommentoida miniän asioita, ei saa udella, ei saa puuttua. Niin yksi idiootti hokee, että pitäisi udella.
Tässä ilmeni se koko totuus miniöistä. He kuvittelevat, toivovat ja haluavat että appivanhemmat ihannoisivat vain häntä ja koko ajan tekisivät kuin hän haluaa. Sinua pitäisi paljoa ja sinun typeriä harrastuksiasi ja kielikorujasi ihmetellä. Hyi helvetti. Luuletko olevasi kuninkaallinen? Tuollaista paskaa ei ketään jaksa kiinnostaa.
Normaalin keskusteluun kuuluu, että kyselee myös toisen asioista yleisesti, mitä kuuluu, vaikka nyt ei niin hirveästi kiinnostaisi, siihen ei kuulu utelu, kommentointi, asioihin puuttuminen. Näitä kolmea jälkimmäistä harrastavat epäkohteliaat ihmiset. Normaali keskustelu ei ole vain yhden ihmisen yksinpuhelua. Normaali keskustelu ei ole pelkkää haukkumista, ja siihen ei myöskään kuulu kirosanat. Jos puhuja haluaa, että kuuntelija tekee muutakin kuin kääntää selkänsä, siinä jää aika äkkiä yksin.
koska rakastavat itseään ja pitävät kaikkea itseen liittyvää ylivertaisena. Nykyään näitä tyyppejä sanotaan muodikkaasti narsisteiksi, ennen he olivat pelkästään itsekkäitä kusipäitä.
Meilläkin ollaan kiinnostuneita vaan omista jutuista. Oman pojan asiat eivät kiinnosta ollenkaan. Esimerkiksi kun poika on tehnyt kovan homman ja uusinut omakotitalon katon. Hän haluaisi keskustella esim tälläisestä kalliista kovasta hommasta, joka on pojalle tärkeä. Entä anoppi ei ollenkaan ole kiinnostunut. Hän vaihtaa heti puheenaihetta ja jaksaa kehua puolituntia miten hänen miesystävä on ostanut uuden digiboxin lidlistä, ja se on niin hyvä, niin hyvä ettei myynnissä yhtä hyvää olekkaan. Hoh hoijaa...
Katto on tietysti kalliimpi juttu kuin digiboxi, mutta mun mielestäni kummassakaan ei ole mitään keskusteltavaa: katto on katto ja digiboxi on digiboxi.
mitään katon uusimisesta, eikä näinollen osaa siitä keskustella.
Digiboxi on uusi asia ja ehkä anoppi on juuri oppinut käyttämään sitä, joten haluaa tuoda tietonsa esille.
Kuullostaa niin tutulta!
Mulla on myös sellainen tunne, että he eivät ole kovin kiinnostuneita edes oman poikansa elämästä, ei iloista, eikä suruista. Meillekin on tapahtunut isoja juttu liittyen talon rakennukseen ja uusiin työpaikkoihin jne. Elämä on ollut kiireistä ja stressaavaa. He eivät tiedä tästä kaikesta juuri mitään, sillä heille on aina tapahtunut jotain paljon mielenkiintoisempaa. Sitten selän takana arvostellaan, kun ei käydä tarpeeksi usein kylässä ja sitten kun mennään, niin ei edes kuulumisia vaivauduta kysymään!
Olen kyllä yrittänyt vähän valottaa meidänkin arkea ja elämäämme, mutta keskustelu käännetään heti johonkin Aune-tuttavaan, jota emme ole koskaan edes tavanneet ja joka tekee kuolemaa... ja blaa blaa blaa.
Olen tai olemme usein tunteja kestäneen selityksen jälkeen (siis heitä itseään koskevista asioista) täysin lamaantuneita ja jos vaikka jokin kysymys koskien meidän kuulumisia siinä vaiheessa tuleekin on vastaus vaisu: "no mitäs tässä, ihan hyvää..." ja sitten taas jatkuu omista asioista selostaminen.
Kun olemme minun vanhempieni/sukulaisteni luona, he keskustelevat minun ja mieheni kanssa ja ovat aidosti kiinnostuneita myös meistä, meidän kuulumisistamme ja meidän mielenkiinnon kohteistamme.
En todellakaan halua puhua itsestäni tai olla mikään huomion keskipiste, mutta en viihdy sellaisessa paikassa, missä ei saa suunvuoroa koskaan.
Tilanne on tosi vaikea, sillä olen omien vanhempieni kanssa tottunut läheiseen suhteeseen ja voimme puhua kaikesta.
ps. ei ole kielikorua, eikä lapsia.
Samat kuviot täällä -oikeastaan vain niin, että anoppi kohdistaa kaikki puheensa miehelleni (siis pojalleen). Puhuu sukulaisista ja ihmisistä joita en ole koskaan tavannut sekä tyyliin "muistatko kun käytiin penskana siellä ja täällä?" Olen ihan ulkopuolinen aina tavatessamme, ainut yhdistävä tekijä ja puheenaihe on lapsemme. Olisihan se kiva joskus kuulla kysymys :" Mitä sinulle kuuluu, kuinka jakselet? Joo -kysyn sitä yleensä myös anopiltani.
ettei siitä riitä puhumista? Varsinkin jos on pikkulapsi/lapsia perheessä, eivät äidit kykene asialliseen keskusteluun heidän ollessaan hormoniensa heiteltävinä ja leperellessään jatkuvasti jotain etovaa vaippojen sisällöistä tms. mikä ei kiinnosta ketään muuta aikuista kuin toista äitiä ja neuvolan tätiä - viimemainitulle maksetaan siitä.
Hei,
tunsin pistoksen omassatunnossani lukiessani juttuasi; minä en ole anoppi, mutta olen tuollainen oman kuulumisten jauhaja.
Mennessäni mieheni kanssa naimisiin, kohtasi kaksi erilaista perhekulttuuria: toinen kyselee kuulumisia, toinen kertoo kuulumisistaan.
Menihän siinä aikaa ennen kuin tottui. Mieheni vanhemmat ovat hyvin paljon muodollisempia kuin omani. He kyselevät niitä kuulumisia tämän tästä, välillä tuntuu utelemiselta, sillä ei kai joka päivä tarvitse kertoa mitä kuuluu. Omista kuulumisista ei kerrota muuta kuin kysyttäessä ja tietysti kuuluu aina hyvää.
Minun vanhempieni luona, jossa usein vierailemme kolme sisarusta perheinemme yhtäaikaa, on ihan toisenlaiset tavat - ja varsinkin meteli. Jos kysymmekin sattumalta mitä kuuluu, emme jaksa kuunnella vastausta. Pölötämme kaikki omia juttujamme ja nauramme, kun huomaamme olleemme kaikki yhtäaikaa äänessä, eikä ole kunnolla ehtinyt henkeä vetämään.
Mieheni vanhempien luona pukeudutaan aterialle. Pöydässä on alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. Juomille on varattu sivupöytä, ja miesväki tarjoilee juomat kristallilaseihin. Astiasto on vanha arvokas perintöastiasto ja hopeat kiillotetaan viikonlopuksi. Minä en saa auttaa tiskaamisessa, sillä anoppi on varma, että minä rikkoisin astioita. Ja syödään hitaasti, sillä syömisen lomassa keskustellaan ja keskustellaan. Ja ruokaa kuuluu kehua ja reseptit kysellä.
Minun vanhempieni luona pöytään pelmahtaa hädin tuskin käsiään pessyt joukkio, ja koska tuoleja ei ole riittävästi, niistä kilpaillaan. Alkuruuasta ei ole kuultukaan, ja jokaisella aterialla joku syö niin paljon liikaa, että valittelee oloaan ääneen.
Mieheni vanhempien luona vietämme iltaa istumalla antiikkisohvalla uutisia kuunnellen. Olohuoneessa ei ole tuolia, johon voisi istua mukavasti, mutta onneksi on aina lehtiä, joita voi selailla.
Minun vanhempieni luona lätkitään iloisesti korttia pöytään koko ilta, sen jälkeen kun halvat astiat on laitettu koneeseen. Televisiotakin voi katsoa ja lapset istuvat tietokoneen ääressä kun korttipeliltä ehtivät.
Vierailut noihin kahteen eri kotiin ovat jo lähtöhetkellä erilaisia. Mieheni kotiin sovitaan aika ja naama menee nyrppyyn, jos emme ole minuutilleen perillä sovittuna aikana, matkaa on parisataa kilometriä. Vanhempieni luokse mennessämme sovimme tulopäivän. Jos vanhempani eivät ole kotona, he jättävät avaimen sovittuun paikkaan.
Arvaas, kummassa paikassa viihdymme lasten kanssa paremmin?
Fakta lienee se, että oma koti on aina jotenkin parempi ja tutumpi ja siksi mieluisampi paikka, kun puolison koti.
Ei omien juttujen pölöttämisessä ja iloisessa tunnelmassa ole mitään vikaa. Et ole ymmärtänyt viestini pointtia. Ei meillä kotona todellakaan ole mitään kristallilaseja/antiikkihuonekaluja. Arabian astioita korkeintaan. Syömme kylläkin usein pitkän kaavan mukaan (alku-pää-jälki) ruuan aikana keskustellen ja nautiskellen ja pesemme yleensä kädetkin ja on mielestäni kohteliasta ruuan tekijää kohtaan kehua ruokaa ja kiittääkin lopuksi ja jos resepti kiinnostaa ei kai sen tiedustelussa ole mitään pahaa...
Ja mielestäni on aivan ihanaa , jos on sellaista tapakulttuuria jäljellä, että tarjoillaan toisille! Mikä ihme meitä suomalaisia vaivaa, että jos on hyvät käytötavat, niin heti leimataan hienostelevaksi snobiksi. Kummallista!!!!!
Meillä kaikkia kuunnellaan ja ollaan kiinnostuneita, tunnelma on iloinen ja kaukana muodollisesta. Myöhästymiseen suhtaudutaan rennosta, mutta tietysti, jos on esim. lämmin ruoka odottamassa niin onhan myöhästyminen epäkohteliasta.
Tässä toisessa kodissa (siis mieheni) taas on huomattavasti muodollisempaa. Yritämme olla ajoissa, sillä meitä odotetaan aivan pistoksissa. Ja sitten hyysätään aivan suotta ja kävellään perässä. Silti koko vierailun ajan keskustelu pyörii lähinnä isäntäväen omissa mielenkiinnon kohteissa, jotka liittyvät usein ikäviin aiheisiin kuten toisten arvostelemiseen. Voin vain kuvitella mitä meistä sanotaan, kun emme ole paikalla...
Mielestäni erilaisuus ja erilaiset tavat ja kulttuurit ovat rikkaus. Mutta myös toisista ihmisistä ja erityisesti lähimmäisistä tulee olla kiinnostunut, eikä vain keskittyä omaan napaan!
Sitä paitsi tilanteesi ei kuullosta yhtään hassumalta. Minusta on ihanaa kyläillä paikoissa, joissa homma on viimeisen päälle hoidettu. Ruuan valmistus, kaunis esille laittaminen ja nautiskeluhan on ihanaa. Ja jos ei tarvitse tiskatakaan, niin vielä parempi! Suomessa onkin mielestäni usein hieman vääränlainen tapa ruokailla. Ei kateta pöytää kunnolla ja hotkitaan viimeistä päivää. Ei ihme, että olemma pulskaa kansaa... Pitää arvostaa sitä, että ruokaa on, mutta omaa terveyttä myös!
Olet omassa mielessäsi romantisoinut laiskan pulskean junttiperheesi käytöksen. "Olemme niin välittömiä, rentoja ja puheliaita". Voihan asian tietysti niinkin muotoilla, kuten teit, mutta sinuna en arvostelisi miehesi kotiväkeä. Vaikutat sen verran liberaalilta lasten kasvattajalta, että ihan hyvä, että lapsenne saavat nähdä myös toisenlaista käytöstä (esim. että pestään kädet, eikä riidellä tuoleista). Lapsethan eivät tunnetusti aina ymmärrä omaa parastaan... Miehesi perhe vaikuttaa sivistyneeltä, sinun perheesi metsäläisiltä!
Tämä ei ole anoppien ongelma, vaan tuollaisia ihmisiä riittää nykyään joka oksalle.
Meillä on tuttavaperheessä tällainen pariskunta, joka kutsuu minut ja mieheni kylään kuunteluoppilaaksi.
Ystävällisiä he ovat, tarjoavat pullakahvit, mutta, mutta...
koko illan kuuntelemme heidän arkielämänsä pienintäkin, kyllästyttävää, yksityiskohtaista tapahtumaa kuin suurta mediatapahtumaa.
Se kerrotaan jaaritellen, kaarrellen ja pohdiskellen eri näkökulmista.
Heitä ei pätkän vertaa kiinnosta, mitä meille kuuluu.
Vaikka meille kuuluisierikoistakin, he eivät kuuntele kahta minuuttia kauempaa. Keskustelun aihe siirretään nopeasti heihin.
Kerran rouva näytti meille jokaista pienintä luomeaan ja naarmuaan, ja kuulimme laajan esitelmän, milloin näpyt olivat syntyneet, ja milloin ja missä tilanteessa hän oli huomannut jonkun pistemäisen luomen jaloissaan tai käsivarsissaan.
Me olimme yrittäneet kertoa heille uutisemme uudesta lapsenlapsesta.
Lapsi oli meille, miniällemme että pojallemme kauan odotettu, keinohedelmöityksellä alkuun saatettu vauva.
Vauvan syntymä oli ollut komplikaatioinen ja dramaattinen.
Vauva syntyi terveenä.
Arvaattekos jaksoiko tuttavamme kuunnella edes loppuun, vaikka lyhyesti selostimme?
Ei!
Rouva ei malttanut kuunnella, vaan alkoi selostaa omia pisamiaan ja näppylöitään.
Mieheni saa aina hirveän hepulin, kun kerron, että meidät on taas kutsuttu näille iki-ihanille tutuillemme kylään.
Usein meille sattuukin "muuta menoa". Käymme siellä harvoin.
Hekin ovat appivanhempia. Olen ihmetellyt heidän miniänsä ja vävynsä kestokykyä.
niinkuin meillä. Tosin meillä taas on kyseessä omat vanhempani! Ovat vanhemmiten tulleet vain enemmän ja enemmän narsistisemmiksi ja omien lasten tekemisistä ei jakseta olla kiinnostuneita tai ollaan, mutta eivät kuitenkaan jaksa kuunnella loppuun saakka koskaan mitä kerromme.
Hei, tuollaiset kommentit tyyliin "olette itse niin tylsiä, ettei teitä jakseta kuunnella" voi heittää samantien jonnekin toiselle palstalle. Tällaisia narsisteja tosiaan on olemassa!!! Vanhempani käyttäytyvät samalla lailla kaikkia vieraitaan kohtaan. Aina kertovat omista asioistaan, sairauksistaan, matkoistaan, arkielämästään jne jne niinkuin ne olisivat jotakin ainutlaatuista, mutta muiden kuulumisia eivät koskaan jaksa kuunnella. Todella rasittavaa ja todellakin häpeän vanhempiani tästä syystä! Vieraitakin heillä käy tätä nykyään todella harvoin, enkä yhtään ihmettele. Kuitenkin itse kuvittelevat olevansa muiden yläpuolella ja on vain toisten häpeä ja menetys, jos eivät heille "pääse" tulemaan.
Appivanhempani ovat toista maata, aina jaksavat olla kiinnostuneita elämästämme ja lapsistamme. Tosin menee välillä kyllä sekin liialliseksi utelemiseksi, jos en itse tajua elämästämme kertoa. Missäköhän se "kultainen keskitie" menee...? :)