Niin. Olen seurustellut nyt laskutavasta riippuen neljä vuotta poikaystäväni kanssa. Seurustelun aloitimme kun olin melkein 17-vuotias. Hän on ainoa, johon minulla on ollut vakava suhde, ja muutimmekin pari kuukautta sitten yhteen.
Suhteessamme on aina ollut ongelmia. Aluksi ne olivat tyypillisiä teinien kinoja, sitä kuinka ei osata kommunikoida vielä toisen kanssa jne. Mutta yrityksistä huolimatta nämä ongelmat ovat jatkuneet näihin päiviin asti. N. 2 vuotta sitten meillä oli alle puolen vuoden tauko, kun olin humalapäissäni mennyt suutelemaan toista,hellyyden kaipuussani jolle en silloinkaan saanut poikaystävältäni helpotusta, ja vielä itse tästä poikaystävälleni kerroin. No, palasimme siis yhteen muutaman kuukauden harkinnan jälkeen, ja vähän aikaa menikin hyvin. Mutta sitten palasivat vanhat kommunikointiongelmat, toisen puolelta tuleva välinpitämättömyys ja hellyyden puute. Nyt olen jo yli puoli vuotta ajatellut salaa itseltänikin, etten voi elää enää näin. Tarvitsen hellyyttä ja tarpeideni huomioimista.
En halua joutua viikoittain miettimään, rakastaako toinen mua, vai haaveileeko suhteesta jonkun toisen kanssa. Tästäkin olen koittanut keskustella, kysynyt hänen tunteistaan suoraan, kysynyt miksi hän on kanssani jne..Vastaukseksi oon saanut lauseen " Koska tykkään susta." Anteeksi vain jos olen itsekäs, mutta mulle ei neljän vuoden ja mittaamattomien uhrausten jälkeen tykkääminen riitä. Fyysistä läheisyyttä ei ole ollut aikoihin, seksiä saan vain silloin kun vonkaan sitä päivätolkulla tai hän on humalassa.
Eilen nostin asiat pöydälle hänen taas rikottuaan lupauksensa, ja sanoin etten jaksa enää. Vaikka häntä rakastankin, en jaksa rakastaa yksin. Ei rakkaus loputtomiin elä jos sitä ei ruoki. Silti tuntuu niin helvetin vaikealta, kun toinen on se ainoa joka minulla on koskaan vakavasti ollut, jonka kanssa olen halunnut elää loppuelämäni.Mielestäni poikaystäväni tunteista kertoo jotain sekin, ettei hän kommentoinut mitenkään kertomiini asioihin, ja jos kysyin jotain, hän vastasi vain ettei tiedä. Jos hän olisi jättämässä minua, yrittäisin edes keskustella ongelmista.
Lisäksi on pelko siitä, kuinka pärjään yksin. En ole yksin päivääkään asunut, tässä nykyisessä asunnossa mulla ei yksin luultavasti ole varaakaan asua..Enkä kyllä haluaisi jäädä tähän kaupunkiinkaan, poikaystäväni on ainoa ystäväni täällä, kaikki tututkin ovat hänen tuttujaan. Toisaalta, kotipaikkakunnalleni en haluaisi palata, sielläkään ystäviä ei kehuttavasti ole. Nekin harvat joita minulla on, ovat ympäri Suomea. Pelkään siis, että jään yksin.
Mieleni tekisi pakata ja lähteä siskoni luokse kauas täältä, mutta toisaalta kotikaupungissani mulla on vakituinen työpaikka, mikä alani ihmisille on todella harvinaista. En haluaisi siis jäädä tänne, mutta poislähteminen pelottaa. Kerran lähdin, juuri tuon puolen vuoden tauon ajaksi, ja sain häntä koipien välissä tulla takaisin.
Sitäkin pelkään, että jos ja kun tästä ero tulee, taas puolen vuoden päästä haluan hänet takaisin, ja kaikki alkaa alusta..
Mistä saisi rohkeutta ottaa niitä ratkaisevia askelia, ja osata turruttaa omat valheelliset tunteensa niin, että pääsisi yli eikä haikailisi loputtomiin...?
Suhteessamme on aina ollut ongelmia. Aluksi ne olivat tyypillisiä teinien kinoja, sitä kuinka ei osata kommunikoida vielä toisen kanssa jne. Mutta yrityksistä huolimatta nämä ongelmat ovat jatkuneet näihin päiviin asti. N. 2 vuotta sitten meillä oli alle puolen vuoden tauko, kun olin humalapäissäni mennyt suutelemaan toista,hellyyden kaipuussani jolle en silloinkaan saanut poikaystävältäni helpotusta, ja vielä itse tästä poikaystävälleni kerroin. No, palasimme siis yhteen muutaman kuukauden harkinnan jälkeen, ja vähän aikaa menikin hyvin. Mutta sitten palasivat vanhat kommunikointiongelmat, toisen puolelta tuleva välinpitämättömyys ja hellyyden puute. Nyt olen jo yli puoli vuotta ajatellut salaa itseltänikin, etten voi elää enää näin. Tarvitsen hellyyttä ja tarpeideni huomioimista.
En halua joutua viikoittain miettimään, rakastaako toinen mua, vai haaveileeko suhteesta jonkun toisen kanssa. Tästäkin olen koittanut keskustella, kysynyt hänen tunteistaan suoraan, kysynyt miksi hän on kanssani jne..Vastaukseksi oon saanut lauseen " Koska tykkään susta." Anteeksi vain jos olen itsekäs, mutta mulle ei neljän vuoden ja mittaamattomien uhrausten jälkeen tykkääminen riitä. Fyysistä läheisyyttä ei ole ollut aikoihin, seksiä saan vain silloin kun vonkaan sitä päivätolkulla tai hän on humalassa.
Eilen nostin asiat pöydälle hänen taas rikottuaan lupauksensa, ja sanoin etten jaksa enää. Vaikka häntä rakastankin, en jaksa rakastaa yksin. Ei rakkaus loputtomiin elä jos sitä ei ruoki. Silti tuntuu niin helvetin vaikealta, kun toinen on se ainoa joka minulla on koskaan vakavasti ollut, jonka kanssa olen halunnut elää loppuelämäni.Mielestäni poikaystäväni tunteista kertoo jotain sekin, ettei hän kommentoinut mitenkään kertomiini asioihin, ja jos kysyin jotain, hän vastasi vain ettei tiedä. Jos hän olisi jättämässä minua, yrittäisin edes keskustella ongelmista.
Lisäksi on pelko siitä, kuinka pärjään yksin. En ole yksin päivääkään asunut, tässä nykyisessä asunnossa mulla ei yksin luultavasti ole varaakaan asua..Enkä kyllä haluaisi jäädä tähän kaupunkiinkaan, poikaystäväni on ainoa ystäväni täällä, kaikki tututkin ovat hänen tuttujaan. Toisaalta, kotipaikkakunnalleni en haluaisi palata, sielläkään ystäviä ei kehuttavasti ole. Nekin harvat joita minulla on, ovat ympäri Suomea. Pelkään siis, että jään yksin.
Mieleni tekisi pakata ja lähteä siskoni luokse kauas täältä, mutta toisaalta kotikaupungissani mulla on vakituinen työpaikka, mikä alani ihmisille on todella harvinaista. En haluaisi siis jäädä tänne, mutta poislähteminen pelottaa. Kerran lähdin, juuri tuon puolen vuoden tauon ajaksi, ja sain häntä koipien välissä tulla takaisin.
Sitäkin pelkään, että jos ja kun tästä ero tulee, taas puolen vuoden päästä haluan hänet takaisin, ja kaikki alkaa alusta..
Mistä saisi rohkeutta ottaa niitä ratkaisevia askelia, ja osata turruttaa omat valheelliset tunteensa niin, että pääsisi yli eikä haikailisi loputtomiin...?
Vastaukset 1
Vanhimmat
ainakaan sen takia jatka suhdetta että pelkäät jääväsi yksin. Kannattaisi mennä ihan psykologin tai muun vastaavan auttajan kanssa keskustelemaan ongelmistasi. Onhan noi ihan tyypillisiä ongelmia, mutta se saattaisi auttaa sinua. Tunnut käyvän aika ylikierroksilla.
Tottahan se on että varmasti yksinäisyys kolahtaa jokaiselle jossain vaiheessa. Yksinäisyydestä voi kuitenkin myös päästä eroon.