Olemme olleet avioliitossa 17 vuotta. Seksiä emme ole harrastaneet keskenämme ainakaan 4 vuoteen. Tyttäret (ihania)ovat 14 ja 15 v, on iso talo, iso vene, 2 mersua, nyt vaimo on 3-4 päivää/viikko 200 km päässä töissä (oma asunto siellä)..tunnen oloni kertakaikkisen pettyneeksi ja yksinäiseksi. Viikot vien työnomaisesti lapsia harrastuksiin ja ylläpidän aviokulissiamme rotary, ym seuratoiminnassa, myös minun työni on vaativaa johto- ja asiantuntijatyötä. Olemme kertakaikkiaan kadottaneet yhteiselämämme hienoisen siteen. Minulla on ollut muutamia etäisiä suhteita ja ns. yhdenillan irtosuhteita .. ei kertakaikkiaan, onko nyt aika laittaa asiat "lihoiksi" ja irrota? Lastemme vuoksi en sitä ole uskaltanut/ halunnut tehdä.. enkä muutenkaan todellakaan ole luovuttaja -tyyppiä.
En jaksa tätä enää..pitäisikö?? Olenko luuseri..
En jaksa tätä enää..pitäisikö?? Olenko luuseri..
Vastaukset 29
Vanhimmat
Onko se onnellinen elämä vai ulkopuolisten silmissä hyvin suoritettu elämä? Jos onnellista elämää ajatellaan, luuseri on sellainen joka toimii siten ettei sitä saavuta. Jatkaa vaan kauan sitten tehdyn kartan mukaan vaikka maasto on muuttunut. Hyvin suoritetusta elämästä voit ajatella saavasi sitä kirkkaamman kruunun mitä enemmän olet kärsinyt. Kukaan ei jaa suorituspisteitä, oletko huomannut. Ei edes rotaryissa. Eikä työpaikalla. Eikä edes kuolinilmoituksissa.
Miettimään on hyvä pysähtyä. Tuskin vaimosi on sen tyytyväisempi kuin sinäkään. Jos olette vahvoja ihmisiä, ette tarvitse kulissia. Parisuhdetta teillä ei taida enää olla minkäänlaista, vanhempia olette joka tapauksessa ja huolehditte nuoristanne hyvin, vaikka siviilisääty muuttuisi. Rohkeutta, nosta kissa pöydälle ja puhukaa..
Vaikutat miheltä, jonka kaltaisen joskus halusin! Nyt en osaa enää määritellä. Jos yhä rakastat kumppaniasi, tee asiat selviksi. Jos tulos on yhteiselon parannus, hyvä niin. Ellei, avioero ei tapa, vaikka koskee.
Itsekin elin kulissiavioliitossa usean vuoden ajan, elämä päällisin puolin hyvin mutta silti sisällä tyhjyys. Oli omakotitalo, yhteiset velat ja lapsi, mutta ei rohkeutta lähteä. Ajattelin, että lapsi kärsisi liikaa ja mitä sukulaiset ja naapuritkin ajattelisivat. Myös taloudelliset asiat mietityttivät. Olin siis valmis elämään vai puolittaista elämää kulissien ylläpitämiseksi. Sitten päätin ottaa elämäni omiin käsiini ja lakata elämästä muiden odotuksien mukaan, sillä on vain tämä yksi ainutkertainen elämä. Tärkeintä on kuitenkin henkinen tasapaino ja sisäinen hyvä olo. Kun sitten muutin pois omaan pieneen asuntooni, jossa ei aluksi ollut muuta kuin patja, tunsin olevani onnellisempi kuin vuosiin. Vaikka maallista materiaa ei ollutkaan, tunsin että minulla oli jotain paljon arvokkaampaa, OMA elämäni ja rohkeus katsoa eteenpäin. Kulissien ylläpitäminen on henkisesti yllättävän raskasta ja kuluttavaa. Rankinta tässä erossa on yllättäin ollut sukulaisten painostus, syyllistäminen ja sekaantuminen! Miehen kanssa kaikki sujui täydessä yhteisymmärryksessä eikä lapsikaan ole ollut moksiskaan asiasta. Joten minun mielipiteeni on, että turhaa on yrittää kulisseja ylläpitää ja siihen uhrata elämänsä, paitsi jos ei halua katkeroitua jossain vaiheessa.
Kirjoituksesi perusteella teillä on kaikki ulkoisesti hyvin: kaunis ja kiiltävä kulissi. Niin oli minullakin, samanlainen tilanne kuin sinulla, sillä erotuksella, että minä olen nainen.
Vuosia kärvistelin tilanteessa, yritin puhua miehelle ja toivoin muutosta. Mitään ei tapahtunut. Eräänä päivänä tajusin, etten halua elää sellaista elämää kuin elin vuosikausia, vaan halusin olla onnellinen.
Erosimme. Sitä ennen kyllä yritettiin keskustella, käytiin parisuhdeneuvolat sun muut, tuloksetta. Nyt olen onnellisempi kuin koskaan...
Oletteko niin keskittyneet kulissin ylläpitoon, että ette ole kertaakaan keskustelleet rehellisesti siitä, mitä odotitte ja odotatte suhteesta ja mikä on suhteen tämänhetkinen tila. Se on vähintä mitä aikuisen ihmisen tulisi tehdä, ennen kuin alkaa omassa tykönään suunnitella eroa, jonka sitten heittää toisen naamalle!
Luuletko ettei ole keskusteltu? Luuletko suhteen olleen aina kulissia?
Tuskin sinä luuseri olet. Olethan saanut mammonaa hyvinkin aikaiseksi; sitä ei luuserit saa.
Se kuinka päätät suhteesi tai jos niin päätät on aina vaikeaa. Kysy ensin itseltäsi mitä haluat ja ryhdy senmukaisiin toimiin. Muista että vanhaakin voi korjata....uusi on aina arvoitus
Kirjoitit, että lastesi takia olet jäänyt suhteesee. Ajatus on kaunis.
Tilanteeni on/oli hieman eri, koska vanhempani riitelivät koko ajan ja joka asiasta (ja olivat joo riidelleet vuosia...). Olin eron aikaan 12 vuotias ja veljeni jo 20. kun myöhemmin olen äitini kanssa keskustellut, niin on tullut ilmi, että minun ja veljeni takia hän niinkin kauan kesti tilannetta.. Mitään fyysistä väkivaltaa ei ollut..
Helppo sanoa näin jälkikäteen, mutta olisin halunnut heidän eroavan jo aikasemmin. Se olisi ollut kaikkien kannalta parempi, koska yhtäkkiä kaikki vaan laukesi ja tilanne ei ollut mitenkään miellyttävä kenenkään kannalta. Elämämme parani kaikkien osalta huomattavasti eron jälkeen!
Eli kannattaa ajatella asiaa myös lasten kannalta niin, että ero saattaa olla heillekin parempi vaihtoehto. Ja ikänsä puolesta he ymmärtävätkin jo asian.
Olen eronnut nainen ja elin 20 vuotisesta avioliitostani viimeiset 10 vuotta juuri noin kuten kuvasit. Miehellä oli nousujohteinen ura, johon hänellä oli paloa panostaa - oli siis sekä pyrkyä että nostetta. Olemme aina olleet hyvissä väleissä ja puhuminen on ollut helppoa. Sovimme siis selkeästi työnjaosta, jossa minä hoidan kodin ja perheen asiat oman päivätyöni ohessa ja mies työmatkustaa ja asuu työviikot kakkosasunnossamme 200 km:n päässä. Pidin oman puoleni yhteisestä sopimuksesta ja niin piti tietysti mieskin sillä erotuksella, että pari vuotta sitten alkoi puhua etääntymisestä, rakkauden hiipumisesta ja avioerosta. Mitään varsinaista syytä ei kuulemma ollut, hän vain oli huomannut haluavansa kokea vielä jotain muuta. Tunsin itseni todella petetyksi hölmöksi ja ajattelin, että olisko ollut parempi olla naputtava vaimo, joka vaatii miestä jättämään urahaaveensa ja pysyvän kotona jakamassa imurointivuoroja ja lapsista huolehtimisvuoroja.
Mies vielä kehtasi tunnustaa olleensa onnellisimmillaan silloin, kun meillä oli uusi omakotitalo ja hän asui viikot kaukana kakkoskämpässä. Sanoin, että totta hitossa olit onnellinen, koska elit kuin huoleton poikamies, jolla on perhe ja kotiasiat kunnossa. En ole katkera, mutta tämmöinen kyllä sieppaa aina kun sitä muistelen, kuten nyt...
Näyttää siltä, että mies 44 on oma aviomieheni, ainakin tilanne sopii erinomaisesti perheeseeni. Kahden ihmisen yhteisessä totuudessa taitaa olla aina kaksi erilaista kantaa. Olen tehnyt "uraa" viime vuosien aikana eli pitkiä työmatkoja, mikä on toki raastanut perhettäni, ja nyt joudun työn takia olemaan poissa perheeni luota 2-3 yötä viikossa. Kolmessa päivässä teen yleensä 30-34 tuntia työtä, joten humputteluun tai edes omaan aikaan ei juuri toisella paikkakunnalla jää mahdollisuutta. Toki olen työrupeaman jälkeen aina väsynyt enkä juuri hyvällä päällä... Kuitenkin perheenäidillä tuntuu olevan aina vaikeampi osa: teen loppuviikosta työtä vielä kotipaikkakunnallakin, sen lisäksi minä hoidan yleensä perheen kaikki ruokaostokset, teen ruokaa jo viikonloppuna valmiiksi perheelle, huolehdin pyykit, puutarhan; mies ei ole koskenutkaan imuriin kuukausiin, vaan kotityöt ovat pääosin minun kontollani. Mies viettää yleensä viikonloput kotoa pois, ilm. etäsuhteittensa parissa; hänen kapakkalaskunsa ovat 500-1000 euroa kuussa. Teki mieli mennä itsekin elokuussa pienelle reissulle tyttöjen kanssa, muttei ole rahaa (on yhteiset rahat). Yhdessäoloaikamme alkaa olla pelkkää riitelyä. Kulissia ei ole tarkoitus pitää kenenkään ulkopuolisen takia, mutta toki lapsien paras olisi tärkeintä. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, se paras ei liene tämä kulissiavioliitto.
juttelette ensi tilassa ja järjestätte asianne. Molemmilla on vielä elämää edessä.
Tuskinpa päätöksenne nuorisolle mikään järkytys on, ovat varmaan huomanneet jo kaikenlaista. "Lasten takia" on maailman käytetyin tekosyy olla tekemättä päätöksiä, vaikka elämä menisi yhä vaan huonommaksi.
ei todellakaan ole kulissiavioliitto. Lapselle on paras se että äiti ja isä voivat henkisesti hyvin, elivätpä he sitten yhdessä tai erikseen. Lapset eivät halua, että vanhemmat uhraavaat elämänsä heidän takiaan, vaan he haluavat vanhempiensa olevan onnellisia.
vaan minun mieheni ;-) No juu. Mitäs tässä sen kummempia täälläkään. Itse en tosin ole ollut noin uhrautuvainen. Olen miesvaltaisella alalla töissä ja hankin itsekin ihan mukavasti. Olen hankkinut meille lastenhoitajat, koirantaluttajat, siivoojat ja tarpeen mukaan pitopalvelut.
Niin, ja siitä huolimatta elämä tuntuu ajoittain tahmealta. Voisin mennä risteilylle milloin haluan, mutta en jaksa järjestellä. Voisimme lähteä etelään, mutta en näe siinä mieltä. Vetäisenkö itseni hirteen, vai ajaisinko rekan alle? No ei ehkä sittenkään. Saisinko olla edes kerran kotona ilman huonoa omaatuntoa. Saisinko olla edes kerran ilman sukulaisten "pakko jutella mukavia" juhlia. Saisinko olla edes kerran pakkotehdäkesäjuttuja. Saisinko olla edes kerran ihan vaan, niin sitten taas jaksan.
Voisin istua terasilla ilman aikataulua. Haluaisin luottaa että lapset pärjäävät ilman minua. Haluaisin että mieheni olisi tyytyväinen, vaikka sai tänä kesänä näin vedottoman vaimon.
niin hyvin. Elämä ei maistu miltään, ei yhtikäs miltään
Olen vanha akka jo, ollut naimisissa 27v, kolme lasta, kaksi jo pois kotoa, nuorin vielä täällä asuu.
Muutama vuosi sitten sain tietää mieheni salasuhteesta. Kaikki helvetin paska, jota koko elämämme ajan oli epäillyt enkä koskaan saanut varmuudella selville, levisi käsiini.
Mieheni on selvästi patologinen valehtelija, sika!
Tiedän sen nyt, vaikka aina alkuvuosina jotenkin hyväksyin hänen selityksensä yöllisistä poissaoloista, seuraavana päivänä taskusta löydetyistä kondomeista, ym.
Vuodet vierivät eteenpäin, arjen tiimellyksessä, tai niin ainakin luulin. Kunnes eräänä yönä sain puhelun naiselta, joka kertoi, että oli rakastellut mieheni kanssa niin ja niin monta kertaa. Suhde oli kuulemma jo loppunut. Mies ei ollut silloin kotona vaan pohjoissa. Soitin tietenkin heti miehelle. Kielsi kaiken, sanoi jonkun haluavan hänelle pahaa.
Mies tuli kotiin muutaman päivän päästä, tivattuani myönsi suhteen kyseiseen naiseen.
Siitä alkoi helvetti!
NO, miehen mielestä syy tähän suhteeseen oli tietenkin minun, en ollut antanut riitävän usein. Lisäksi sanoi ja sanoo, että se vieras oli parempi kuin minä.
Mitäpä tässä enää osaa ajatella. Itseluottamus on mennyt aikapäiviä sitten, miehellä on ylivalta jne.
Kuitenkin ihmettelen, miksei mies sitten jättänyt minua ja perhettä ja lähtenyt vieraan matkaan? Kun oli niin paljon parempi?
Meillä on avioehto, enkä saa yhtään mitään jos eroamme. Omista ainoastaan 1/3 yhteisestä asunnostamme. Ok, en haluakaan hänen vanhemmiltaan perittyä omaisuutta, sehän on toki mieheni omaa.
Mutta mies sanoo, etten saa edes alaikäistä lastamme, han voi kuulemma rahalla ostaa lapsen omakseen. Hänellä on rutkasti rahaa. Harmittaa ja itkettää. Kaksi vanhempaa lasta jo aikuisia.
Ei tässä vielä kaikki.
Silloin, kun vieras nainen kertoi puhelimitse olleensa suhteessa mieheni kanssa, olin törkeä. Kerran mieheni poissaollessa tutkin hänen tavaroitaan ( en olisi saanut tehdä sitä!).
Löysin lääkereseptin Viagrasta.
Kun sitten pitkien keskustelujen jälkeen asiasta päästiin ylipäänsä keskustelun tasolle mies keroi ihmeellisiä selityksiä miksi oli lääkettä hankkinut. Kertoi laittavansa sitä pohjoisessa poronsarviuutteen sekaan ja tarjoavansa sitä asiakkaillen ennen ravintolaan lähtöä. Kysyin, eikö ymmärrä, että se voi olla vaarallista esim. sydäntautisille ihmisille? Kertoi tietävänsä haitat.
Se ei kuitenkaan selitä sitä määrää Viagraa, jonka oli apteekista hakenut.
Mihin oli käyttänyt loput?
Ja, nyt tänä kesänä. Monta vuotta noiden tapahtumien jälkeen löydän taas mieheltäni Viagraa. Ensin yhden tabletin ja käytyään lääkärin vastaanotolla paljon lisää. Lääkärissä hän kävi kertomansa mukaan ihan muista syistä.
Olen useasti tämän kesän kuluessa kysynyt mieheltä, onko hän rehellinen ja vakuuttaa aina olevansa ja suuttuu silmittömästi kun kysyn jotain
Kysymys: Mitä teen? MIes ei ole rehellinen, tiedän sen varmasti mutten voi paljastaa että olen tutkinut hänen juttujaan.
Mitä teen? Kerro ihmeessä!
tuonne Uskottomuus-palstalle. Sieltä saat varmasti paljon palautetta ja tukea.
Omasta puolestani sanoisin että raha-asioiden takia ei kannata jäädä sinua mitätöivän miehen luo. Aika kuvaavaa että hän luulee, että lapsia voi ostaa rahalla. Ei voi, lapsilla ja nuorilla on vielä omatunto tallella. Miehesi tuntuu olevan varsinainen "rahalla saa" -tyyppi. On teillä varmaan avioliiton aikanakin kertynyttä omaisuutta, jota avioehto ei ehkä koske.
Kannattaa käydä osituslaskelmat jo etukäteen läpi juristin kanssa. Sitten vaan ykkösvaiheen erohakemus vähin äänin käräjäoikeuteen, ositus tehdään sen perusteella, mitä tilit näytti hakemuksen tekopäivänä (ei ennätä siirtää tai tuhlata omaisuutta).. Luulenpa että miehesi on melko ketku raha-asioissa, joten pidähän puolesi.
Ai niin, monet yli 50-kymppiset miehet käyttää Viagraa jatkuvasti, joten meneehän sitä.
mutta mjihintarkoituksiin, ei ainakaan seksiin mun kanssa
Sehän se ongelma onkin.
Mutta siis ero vaan vireille? Sekö on ratkaisu? Ja ainoa oikea?
faktat, miten eron jälkeen taloudellisesti kävisi. Eihän ero ole ainoa ratkaisu, mutta luuletko että miehesi on valmis muuttamaan tapojaan?
Miehesi tuntuu olevan kuin isäni. Velvollisuudentuntoinen, mutta omaa itseään ensimmäisenä ajatteleva. Sinun kanssasi hän on jo ajat sitten rikkonut parisuhteen perusidean, eikä tunnu tuntevan sen kummoisempaa katumustakaan, joten parannusta sen osalta on tuskin odotettavissa. Hän haluaa kaiken, mutta omilla ehdoillaan, ja siksi ei halua erota; uusi vaimo kun ei ehkä ole yhtä suopea ja sinisilmäinen kuin mitä sinä olet ollut. Elämä kanssasi on ollut helppoa, vaikkakaan ei sitten ehkä ole antanut sitä mitä hän on halunnut.
Voit muuttua katkeraksi ja kiukkuisaksi, mutta kuka siitä hyötyy tai kärsii? Korkeintaan lapset kärsivät, vaikka isoja jo ovatkin. En usko miehesi huomaavan tuskaasi ja muuttavan käytöstään sen takia, hän ei vaikuta kykenevältä siihen.
Äitini päätyi lopulta riitaisaan eroon. Pari vuotta kuuntelin viereisessä huoneessa hänen itkuaan, mutta sen jälkeen elämä voitti ja ilo palasi. ...ja isästäni tuli uskollinen ukkomies uuden vaimonsa rinnalla. Elämää muuttavat ratkaisut eivät juuri koskaan ole kivuttomia. Elämän pitäminen samalla raiteella, vaikka se olisi kuinka tyhjää täynnä, on monesti helpompi ratkaisu.
uskottomuus-palstaa, oletko sinä käynyt?
Jotenkin vain en tunne kuuluvani sinne, mistähän mahtaa johtua?
Mutta muuten kiitos vastauksestasi, mietin asioita uudelleen ja uudelleen monelta eri kannalta, ehkä niihin löytyy taas "luonnollinen selitys", tai sitten jatkan itseni pettämistä.
Jotenkin vain tuntuu niin mielettömän kamalalta eroajatus ja kaiken tämän yhteisen lopettaminen. Vuosikausien ja -kymmenien yhteiset muistot ja koti, en haluaisi sitä rikkoa. Jospa vain hyväksyn tilanteen ja unohdan taas omat tarpeeni, olen vahva ja selviän kyllä. Enkä kestäisi erotilannetta, siitä ei tulisi helppo. Mieheni tekisi kaikkensa vahingoittaakseen minua, ihan kaikki keinot varmasti käyttäisi mukaanlukien taas ne rahat ja minun mollaamiseni esim. lasten ja sukulaisten silmissä. Voitko ymmärtää minua?
on vaikeaa. Puhu asiasta kuitenkin miehesi kanssa, avoimuus tekee hyvää. On oikein, että hän tietää tunteesi - siis miten sinua loukkaa hänen salaileva käytöksensä. Voimia sinulle!
ihminen uskottelee (ja valehtelee) itselleen yleensä parhaiten... Kuten, että on epätyydyttävässä avioliitossa lasten vuoksi. Lasten vuoksi pitäisi juuri erota - ellei siis avioliitto ole kohdallaan! Tämän koin itse juuri, kun 17v tyttäreni sanoi sen ääneen mitä itse olin uskaltanut vain ajatella "teidän pitäisi erota". Sitä vain keksii kaikennäköisiä tekosyitä, joiden vuoksi ei tarvitsisi ryhtyä tuumasta toimeen.
Olen 34 v mies ja eroajatukset pyörii mielessä. Meidän lapset ovat pieniä, nuorempi 4 v. Ajattelen kyllä niin, että noin pienten lasten takia kannattaa vielä jatkaa avioliittoa ainakin muutama vuosi. Missä se "ikäraja" menee?
siitä miten fiksusti ja asiaallisesti (ilman kiusantekoa) vanhemmat osaa asiansa ja vanhemmuutensa hoitaa.
vaiheessa lapsella alkaa muistoja kertyä, niin eiköhän pikkulapsivaiheessa hyvin hoidetut erot tuota pienimpiä tuskia, jos kerran erota on pakko. Miten sitten elämä muuten järjestyy pienten lasten kanssa, on toinen juttu, mutta korostankin eron yhteydessä molempien vanhempien vastuunottoa yhteisistä lapsistaan.
Elän vähän vastaavassa tilanteessa, mutta lapset ovat vielä pieniä. Heräsin tähän neljä vuotta sitten ja pohdin ensin itsekseni vuoden ajan tilannettamme yksin.
Ensin päällimmäisenä oli ajatus erosta ja keskityin pelkästään ongelmiimme / mieheni virheisiin. Kotona alkoi ilmapiiri kiristyä. Aloin huomauttelemaan asioista, jotka olivat hiertäneet minua jo pitkään, mutten vielä ottanut sitä ISOMPAA ongelmaa esiin, kun en vielä oikein tietänyt itsekään mikä se oli.
Olin varma, että ero olisi ainut mahdollisuus. Oli liikaa vanhaa taakkaa kannettavana. Sitten luin mm. näitä palstoja ja oivalsin, että olin tekemässä juuri niin kuin monet täällä valittavat; antamassa erohaasteen ilmoitusluonteisena asiana miehelleni. Ja osittain itsekään tietämättä mitä oli tapahtunut ja miksi. Koin velvollisuutena lapsia kohtaan, että tehtäväni oli edes yrittää korjata tilannetta.
Muutaman mutkan myötä pakotin mieheni parisuhdeterapiaan ja luin itse kasan kirjoja suhteen psykologiasta. Tajusin suurimmat omat puutteeni ja opin ymmärtämään ainakin osaa mieheni vioista.
Nyt olen sitten uuden haasteen edessä. Luovutanko ja eroan tämän viisauden kanssa, vai yritänkö edelleen... Mieheni on muuttanut käytöstään noin 20 %, samoin kuin minä, mutta onnellinen ja tasapainoinen suhde vaatisi minulta vielä isoa muutosta - minun pitäisi pystyä antamaan anteeksi menneet ja osittain myös unohtamaan ne, etten ota niitä mukaani mielikuviin tulkitessani uusia vastaan tulevia asioita, ja lisäksi minun pitäisi hyväksyä tuo mieheni 20% muutos , kun en itsekään parempaan pysty. (Huom. mieheni on aina ollut tyytyväinen suhteeseemme... tai oli ennen kuin ilmoitin, etten itse ole).
Mutta siis sinun tilanteeseesi: tee itsellesi selväksi mitä eniten kaipaat, millainen olisi hyvä parisuhde. Tuskin vaimosi on vastentahtoasi lähtenyt toiselle paikkakunnalle asumaan, ainakaan ilman, että sinä olet kompromississa saanut jotain vastineeksi. Vai oletko edes pistänyt kampoihin? Jos olet antanut hiljaisen hyväksynnän, niin miksi? Etkö viihdy vaimosi kanssa? Kun olet selvittänyt millaiseksi haluat tilanteen muuttuvan, mieti myös miten se on nykyisen kaltaiseksi päätynyt. Ja jos alat miettimään eroa, niin mieti sitä ennenkaikkea siltä kannalta, että oletko mielummin yksin, kuin vaimosi kanssa. Itse ainakin olen tajunnut pitkän, "nuoruudessa" solmitun liiton haasteena olevan sen, ettemme ole tunteneet itseämme ennen liittoamme. Emme ole olleet itseänäisiä ihmisiä, joista on liiton myötä tullut kahden tiimi, vaan olemme olleet puolikkaita, jotka täydensivät toisiaan, mutta sitten vuosien varrella kasvoivat irti toisistaan ja harmiksemme eri suuntiin.
Toisaalta on myös toinen, helpompi, vaihtoehto: erota ja etsiä uusi kumppani. 25% mahdollisuus on, että löytää loistavan (jolle myös sinä olet loistava), 25% mahdollisuus, että löydät vaimosi kaltaisen ja olet onnellinen 10 vuotta ja sitten on taas sama tilanne edessä, 25% mahdollisuus, että löydät vain huonoja ja tajuat vaimosi arvon liian myöhään, ja lopuksi 25% mahdollisuus, ettet löydä ketään ja olet pakotettu viihtymään yksin itsesi kanssa.
puhetta ja analysointia!
Just noinhan sitä pitääkin pohtia, ei se ruoho välttämättä ole yhtään sen vihreämpää aidan takana!
...apua löytyy! Älä luovuta vielä.
ilman yhtään mitään vipinää ja avioleirille..seköhän tämmöisen korjaisi;-)
Sinä, joka löysit mieheltäsi Viagraa, oletko aivan hölmö? Et voi mitenkään uskoa tuota miehesi seli-seli-selitystä! Juju on siinä, että haluat niin kovasti saada siihen jonkun muun selityksen, kuin sen, että miehesi käy vieraissa, ja siksi uskot mitä tahansa. Pohjimmiltasi sinun TÄYTYY tietää, että miehesi antama selitys on täysin naurettava. Määrään, että tasan tällä hetkellä lakkaat uskomasta siihen.
Selityksiä on vain yksi. Ja sinä tiedät sen ilman kyselyjäkin. Nyt katsot elämää eteenpäin tämän tiedon nojalta.
Toinen juttu on tuo miehesi sepitelmä, että hän voisi rahan avulla saada itselleen lapsenne. Sitä hän ei pysty tekemään, joten nyt lakkaat uskomasta myös siihen.
Hyvin toimeentuleva mies pystyy maksamaan hyvän elatusmaksun lapsestaan, muuten hän ei rahalla pysty vaikuttamaan.