Toivon, ettei minun olisi tarvinnut elää tätä kevättä. En olisi koskaan voinut kuvitella, mitä merkitsee, kun toinen vanhemmista sairastuu kuolemanvakavasti. Elämme tuntia kerrallaan. Ennen luulin, että toinen vanhempani olisi minulle se "läheisin". Nyt minä ja hän - me riitelemme jatkuvasti. Hän asuu yksin; ei omista ajokorttia, eräs sisaruksistani asuu samalla suunnalla. Hänellä on kuitenkin oma perhe. Minä pitemmän matkan päässä. Minulla on lapset, mutta koen olevani vastuussa toisen vanhempani hyvinvoinnista. Olen aina ollut. Avioliitto oli ahdistava. Luulisi, että nyt kun toinen makaa sairaalassa ja odottaa kuolemaa, ei hänestä enää olisi "riesaa".
Minä en jaksa! Eräs sisaruksistani ehdotti, että muuttaisin äidin luo asumaan; nyt kun äiti on yksin. Siitä ei tule mitään. Tunnen hirveää syyllisyyttä, koska tulee se päivä, kun minulla ei ole äitiäkään. Tunnen tuskaa, kun pelkään, miten äiti kestää puolisonsa menetyksen. Näyttää sattuvan, vaikka he vain "sietivät" toisiaan viime vuodet.
Tämä elämä on täynnä syyllisyyttä. Kuoleman läheisyydessä meidän pitäisi tukea toisiamme, mutta syntyykin paise. Emme jaksakaan. Onko kukaan ollut samassa tilanteessa?
Minä haluaisin paeta maan alle. Tämä suru, uhkakuva, joka on toteutumassa koska tahansa, se on jo hirveää. Sitten vielä syyllisyys. Kun ei jaksa kannatella, muuta kuin itseään.
Minä en jaksa! Eräs sisaruksistani ehdotti, että muuttaisin äidin luo asumaan; nyt kun äiti on yksin. Siitä ei tule mitään. Tunnen hirveää syyllisyyttä, koska tulee se päivä, kun minulla ei ole äitiäkään. Tunnen tuskaa, kun pelkään, miten äiti kestää puolisonsa menetyksen. Näyttää sattuvan, vaikka he vain "sietivät" toisiaan viime vuodet.
Tämä elämä on täynnä syyllisyyttä. Kuoleman läheisyydessä meidän pitäisi tukea toisiamme, mutta syntyykin paise. Emme jaksakaan. Onko kukaan ollut samassa tilanteessa?
Minä haluaisin paeta maan alle. Tämä suru, uhkakuva, joka on toteutumassa koska tahansa, se on jo hirveää. Sitten vielä syyllisyys. Kun ei jaksa kannatella, muuta kuin itseään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei syyllisyyttä kannata kokea,elämän realiteetteja on edessä oleva,vaikka raskasta onkin.Voimia sinulle.
Vanhemmat olivat jo tonttuja mutta yhdessä pärjäsivät.Kun äiti jäi leskeksi,meni hän aivan sekavaksi.
Ainoana lapsena tunsin tietysti olevani vastuussa mutta samalla turhautunut.Tuntui kuin olisi yrittänyt köydellä työntää.
Hän menetti täysin elämänhalunsa ja muuttui kitkeräksi.Amatöörinä olin tilanteessa avuton.
Nyt hän on viimein ammattilaisten tarkkailussa useita lääkeyliannoksia otettuaan.Asuu itsenäisesti,mutta kotisairaanhoidosta käydään "kyttäämässä" kuten hän sanoo.
Olen antanut itselleni viimein luvan olla syyllistymättä asiasta enkä anna sen varjostaa elämääni.
Välimatkaa on meilläkin,soitan parin viikon välein ja 10 minuutissa hän alkaa jo kuumeta ja
haastaa riitaa.
Ikävä ihminen mutta on sentään äitini kuitenkin.
Kaikista ei tule valoisia vanhuksia.
Aloittaja mainitsi hänellä olevan sisaruksia,luulisi kuorman olevan kevyempi kun se jakautuu useammalle.
Vanhemmat alkoivat tulla toistensa kanssa juttuun vasta viime vuosina. Nyt toinen vanhempi kuoli, ja toinen ei ole pystynyt asumaan yksin pariin vuoteen. Paikkakunnalla asuva sisarus ei jaksa ottaa vanhempaansa hoitoonsa, koska on toipumassa omasta burnoutistaan. Toinen sisarus on ottanut jäljelle jääneen vanhemman luokseen, vaikka se on mahdottomuus kaikin puolin: vieras paikkakunta, kokoaikatyö (hoida siinä sitten vanhusta, joka sekin olisi kokoaikatyö), hoitajan oma mielenterveys kiikun kaakun, hyvin lähellä romahdusta. Mitä tehdä? Minusta parasta olisi antaa vanhuksen asua vanhainkodissa, mutta kun hän ei halua.
Muu perhe tukee toinen toisiaan, mutta vanhus ja 'hoitajansa' ovat muodostaneet oman klikin - toisten mielipiteitä ei kysytä eikä kuunnella, apu ei kelpaa. Vaikea tilanne, varsinkin vanhukselle.