Oon jo pitkään miettiny avautuvani täällä ja nyt sen viimein teen. Eli mulla ärsyttää suunnattomasti olla minä. En tiedä mistä aloittaa kun päässä pyörii niin paljon ajatuksia. Eli opiskelen ammattikorkeassa ja käyn töissä samalla. Eli tunnen paljon ikäisiäni ihmisiä, mutten ole löytänyt ketään, jota sanoisin edes ystäväksi. Kavereita kyllä on, mutta ne on vaan porukkaa kenen kanssa käyn kaljalla töiden jälkeen. Monesti on käyny niin, että töihin tulee uus tyyppi, jonka kans juttu lentää ja on paljon yhteistä. Mutta sitte myöhemmin tuleekin joku toinen tyyppi ja vähän ajan päästä nämä kaks on suunnilleen bestiksiä, joilla on omat jutut ja vitsit. Lisäksi ne käyvät leffassa, salilla yms. eivätkä pyydä mua mukaan. Tulee ulkopuolinen olo. Ja sitten oon sellanen urpo, etten voi vaan soittaa ja pyytää ketään esim. oluelle tai biitsille, vaan odottelen että mut soitetaan mukaan. Todella tyhmää. Sitten oon kuullu monesti että hyvät bileet on menny ohi ja miksen ollu sielä. Selitin aina että oli muuta menoa vaikka todellisuudessa odottelin kotona että mut pyydettäis mukaan. Ja joskus harvoin tosiaan tulee viestiä että kaljalle sieltä, niin meitsi on ihan innoissaan. Kun minusta tuntuu, etteivät ihmiset halua vapaaehtoisesti viettää aikaa kanssani.
Miksen vois olla sellanen itsevarma supliikkimies, enkä tälläne ujo ja (melko) epävarma. On varmaan olemassa minuaki yksinäisempiä ihmisiä, mutta mulla ärsyttää se, miksei mulla ole oikeita ystäviä. Sellasia ketkä kävis kylässä, sellasia joiden kans vois tehä muutaki ku vaan ryypätä. Kun en ole töissä enkä koulussa, oon tosi yksin. Yksin ihmisten keskellä. Ilman omaa elämää. Monesti oon tehny niin säälittävästi, että lähen muuten vaan kaupungille kuleksimaan toivoen että törmäisin tuttuihin jotka olis istumalla terassilla tms.
Siksi tänne avaudun, koska tajusin sen, että jos ystävyyssyhteen luominen on näin työn ja tuskan takana, niin miten se seurustelusuhde sitten. Oon jo kohta kolme vuotta asunu omillani (24v) ja sukulaiset ihmettelee miten vielä oon sinkku.
Miksen vois olla sellanen itsevarma supliikkimies, enkä tälläne ujo ja (melko) epävarma. On varmaan olemassa minuaki yksinäisempiä ihmisiä, mutta mulla ärsyttää se, miksei mulla ole oikeita ystäviä. Sellasia ketkä kävis kylässä, sellasia joiden kans vois tehä muutaki ku vaan ryypätä. Kun en ole töissä enkä koulussa, oon tosi yksin. Yksin ihmisten keskellä. Ilman omaa elämää. Monesti oon tehny niin säälittävästi, että lähen muuten vaan kaupungille kuleksimaan toivoen että törmäisin tuttuihin jotka olis istumalla terassilla tms.
Siksi tänne avaudun, koska tajusin sen, että jos ystävyyssyhteen luominen on näin työn ja tuskan takana, niin miten se seurustelusuhde sitten. Oon jo kohta kolme vuotta asunu omillani (24v) ja sukulaiset ihmettelee miten vielä oon sinkku.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuullostipa tutulta. Tosin nyt viimeisen vuoden aikana olen saanut jonkin verran itsevarmuutta lisää, pääsyt loistavaan kouluun ja mahtavaan luokkaan opiskelemaan. Suurin osa tämän hetkisistä ystävistä ovatkin samalla luokalla kanssani. Mutta melkein kaikki heistä, varsinkin ne lähisimmät, seurustelevat. Enkä uskalla sen vuoksi jatkuvasti soitella ja pyydellä seuraksi, koska tiedän että ihmisillä on oma elämä sen kumppanin kanssa, ja osa näistä kumppaneista ovat osoittautuneet hieman mustasukkaisiksi. Eli olen kolmas pyörä, enkä haluaisi olla.
Kiinnostun harvoin kenestäkään, tai jos kiinnostun niin tajuan aika pian ettei suhteesta edes tulisi mitään, se on vain hetkellistä ihastumista johonkin tiettyyn piirteeseen. Nyt olen kuitenkin rakastunut yhteen kaveripojistani, ja tilanne kiduttaa minua suunnattomasti. Tiedän olevani pelkkä kaveri hänelle, hän seurustelee siis omalla tahollaan. Ja arvostan suuresti sitä ystävyyttä jota hän minulle tarjoaa, en tiedä miten pärjäisin ilman sitä, mutta tietysti tämän kerran kun oikeasti on kiinnostunut koko ihmisestä ja tulee vielä näin hyvin sen kanssa toimeen, niin haluasi enemmän. Mutta minkäs teet. Aina kun kyseinen tyyppi soittaa ja pyytää kahville tms, niin olen viikon taivaissa, ihan vain koska haluaa viettää aikaa kanssani. Tästä tyypistä ylipääseminen tulee vaatimaan paljon työtä, aikaa ja kyyneleitä. Enkä edes tiedä haluanko päästä, voiko rakkautta edes koskaan unohtaa?
Vanhemmilta tulee aika usein myös tuota "koskas sinä miehen itselles otat" kommenttia. Ärsyttää, ihan kuin ei muka olisi tarpeeksi sekaisin oman päänsä sisällä, niin sitten tulee vielä pienoista painostusta ulkopuolelta. Pari kaveriani nauttii sinkkuudesta, mutta minä en.. Ihan mielelläni kyllä jo löytäisin jonkun rinnalle elämään. Tosin näyttää siltä, että sen kerran kun sellaisen ihmisen löytää, jonka kanssa oikeasti voisi kuvitella vanhenevansa, niin olen sille pelkkä "hyvä jätkä". No, elämä on. Ehkä tämä on minun kohtaloni.
Minulla on OIKEITA kavereita ja silti olen sinkku. Koita oikeasti saada niitä (miespuolisia) kavereita, koska naiset kuitenkin ovat suurimmaksi osaksi vain kusipäitä. Onnea sinulle! Olet varmasti ihan hyvä tyyppi, mutta ehkä ulkoiset avusi eivät ole tarpeeksi hyviä. Vaikka toisin väitetään, niin naiset ovat ihan vitun pinnallisia. Huomasin sen itse tänään lopullisesti. Voin koittaa uudelleen joskus myöhemmin, mutta joudun kuitenkin vain toteamaan saman, eli sen, että naiset ovat pinnallisia. Valitettavasti. Ilkeys ei auta...kiltteys ei auta...neutraali asenne ei auta...eli naisia ei kiinnosta vittuakaan miehen sisäinen puoli (olen tutkinut tämän itse), vaan ulkopuoli kiinnostaa. Koita vain ottaa elämäsi huumorilla, muuten et selviä täysjärkisenä. Oikeasti. Jos satut löytämään poikkeustapauksen, niin pidä hänestä kiinni kunnolla! Hyviä naisia on olemassa todella vähän!
Voiskohan se olla ulkonäkö, joka mättää. Olen sellane babyface, joka näyttää vielä kaksnelosena 18-kesäseltä. Eli vois luulla, että mun ikäset naiset vilkasee mua ja aattelee et liian nuori. Enkä tosiaankaan oo mikään miehekkyyden ruumiillistuma, kova jätkä. Hauista ei löydy paljoa eikä parta kasva. Ja luonnekki on liian kiltti, en halua ärsyttää ketään vaan haluan tulla kaikkien kanssa toimeen. Oon ajatellu muuttaa tyyliäni ja olemustani vähän parempaan suuntaan, mutta en jaksais esittää jotain muuta ku olen. Pläääh! Ja nyt taas pitäs lähteä töihin...
Sori vaan, mutta mitä enemmän sinun kirjoituksiasi täältä lukee,
sitä vähemmän ihmettelee miksi olet sinkku. Sinä kirjoitat naisista
niin tylyyn ja vittumaiseen tyyliin, että ei ihme jos naiset
eivät halua seurassasi olla. Lauot kommentteja kuten "suurin osa naisista on kusipäitä"
ja ihmettelet vielä miksi olet yksin?
Jos tuo asenteesi naisia kohtaan näkyy myös "live-elämässä",
niin veikkaan että kovin moni nainen ei seurassasi viihdy.
Kuka haluaisi olla sellaisen ihmisen kanssa, joka on katkera
ja vittumainen toista kohtaan? Kunnon mies? Pyh!
Jos et pysty edes kaveri olemaan naisten kanssa, niin miten
oikein kuvittelet pystyväsi suhteeseen heidän kanssaan?
Saitpas taas asian vierestä jauhettua paskaa. Kirjoittajan ongelma oli kavereitten puute, johon älykkäästi neuvot:
"Koita oikeasti saada niitä (miespuolisia) kavereita"
Ja sitten pääsitkin heti lempiaiheeseesi eli naisten haukkumiseen :D Fiksumpi kaveri :D
älkää hävetkö olla omia itsejänne olkaa ylpeitä itsestänne!
ja ei sil oo välii mitä muut sanoo tai ajattelee.
ei sitä kaikkia voi miellyttää, jos et jotain miellytä ni mitä siit! so what
mul on ihan sama juttu ei mulkaa oo kavereita kaikki on vaa just jotain moikkaus tuttuja.
aina saa joka paikassa olla yksin on vaa ulkopuolinen joka asiassa.
itekki vaa välil tulee lähettyy kaupungille chillailee ku ei jaksa kotona yksinkään olla ja kattelee porukkaa!
kännykässäkää ei oo ku pari tärkeetä numeroo.
Mua vaivaa sama ongelma. Odottelen että muut ottavat muhun yhteyttä. Ehkä olen liian epävarma ja haluan sillä lailla varmistaa että mut oikeasti halutaan seuraan mukaan. Tämä on johtanut siihen että olen kaikki illat yksin kotona ja olen ollut jo monta vuota. Silloin tällöin tapaan vanhimpia kavereitani, koska he ainakin tuntevat tapani. Satojen kilometrien välimatka vain karsii tapaamiset minimiin. Ongelmana on se, että jonkin aikaa sitten muutin omilleni ja nyt kotona ei odota enää perhe vaan televisio ja tyhjä sohva.
Haluan kyllä ystäviä ja kavereita, joiden kanssa tehdä kaikkea vapaa-ajalla, mutta en osaa tutustua läheisesti uusiin ihmisiin. Ja toisaalta olen vuosien aikana tottunut yksin oloon niin paljon, että siedän yksinoloa ja monesti jopa nautin siitä.
Poikaystävää en ole koskaan saanut. Ulkonäköni ei ole tarpeeksi hyvä, olen ujo, en juo, joten en kierrä baareissa, enkä tosiaan osaa "small talkia". Haluaisin kumppanin vierelleni lopun elämäni ajaksi, mutta kokemattomuuteni seurusteluasioissa on aika suuri este. Tietäisi vain miten päästä alkuun niin ehkä joskus voisin toteuttaa suurimman toiveeni, eli oman perheen.