mielestänne??
Itse olen eronnut avioliitosta ja elän avoliitossa.
Olen miettinyt asiaa näin:
AVOLIITTO: siinä kumppanit vastaa siitä,että itse viihtyvät suhteessa. Että itsellä on hyvä olla ja että tässä hengaillaan mukavasti. Jos tulee vastoinkäymisiä, niin vastataan siitä, että itse pärjää.
AVIOLIITTO: Tässä kumppanit ovat sitoutuneet YHDESSÄ temmeltämään MEIDÄN PÄRJÄÄMISEN puolesta! Tiiminä. Molemmat ottavat ison vastuun siitä, että ME pärjätään ja että me voitetaan vaikeatkin ajat YHDESSÄ.
Näin ei tosin minun avioliitossa ollut....itse kahmaisin ison osan vastuuta kaikessa käytännön työssä ja vielä ison osan myös siitäkin vastuusta, että suhde toimisi...no, enhän sitä yksin saanut sitten toimimaan...toinen ei siitä juuri vastuuta napannut, että homma toimisi...
Avoliitossa puolisoni on eri maata ja on mukana käytännön toimissa paljonkin ja pitää hyvänä ym.. mutta mielestäni siihen, että menisimme avioon, tarvittaisiin vielä enemmän vastuuta molemmilta siitä, että MEIDÄN yhteiselo toimii. Että molemmat tosiaan sitoutuisivat vastaamaan toisistaan, siitä että meillä on hyvä olla. Minusta me tällä hetkellä vastataan siitä, että "minulla on täsä
ihan hyvä olla ja jos tulee ongelmia, niin sitten koitan selvitä jotenkin!" Ei hirveästi olla vastuussa toisesta ja siitä, että ollaanko rakentamassa YHDESSÄ jotain pysyvää...
Mitä itse ajattelettè?
Itse olen eronnut avioliitosta ja elän avoliitossa.
Olen miettinyt asiaa näin:
AVOLIITTO: siinä kumppanit vastaa siitä,että itse viihtyvät suhteessa. Että itsellä on hyvä olla ja että tässä hengaillaan mukavasti. Jos tulee vastoinkäymisiä, niin vastataan siitä, että itse pärjää.
AVIOLIITTO: Tässä kumppanit ovat sitoutuneet YHDESSÄ temmeltämään MEIDÄN PÄRJÄÄMISEN puolesta! Tiiminä. Molemmat ottavat ison vastuun siitä, että ME pärjätään ja että me voitetaan vaikeatkin ajat YHDESSÄ.
Näin ei tosin minun avioliitossa ollut....itse kahmaisin ison osan vastuuta kaikessa käytännön työssä ja vielä ison osan myös siitäkin vastuusta, että suhde toimisi...no, enhän sitä yksin saanut sitten toimimaan...toinen ei siitä juuri vastuuta napannut, että homma toimisi...
Avoliitossa puolisoni on eri maata ja on mukana käytännön toimissa paljonkin ja pitää hyvänä ym.. mutta mielestäni siihen, että menisimme avioon, tarvittaisiin vielä enemmän vastuuta molemmilta siitä, että MEIDÄN yhteiselo toimii. Että molemmat tosiaan sitoutuisivat vastaamaan toisistaan, siitä että meillä on hyvä olla. Minusta me tällä hetkellä vastataan siitä, että "minulla on täsä
ihan hyvä olla ja jos tulee ongelmia, niin sitten koitan selvitä jotenkin!" Ei hirveästi olla vastuussa toisesta ja siitä, että ollaanko rakentamassa YHDESSÄ jotain pysyvää...
Mitä itse ajattelettè?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Oletpa pohdiskellut parisuhdeasiaa oikein olan takaa. Mielestäni tuo määrittelysi avo- ja avioliiton eroista ei aivan osu kohdalleen: Kyllä se parisuhde joko on tasavertainen ja toimiva sekä avo- että avioliitto muodossaan - tai sitten ei!
Tosin tämän päivän trendi taitaa olla juuri tuo mitä kirjoitat: hedonistinen itsekeskeisyys pitää ihmiset avo"liitosa" oma edun vuoksi. Ja sitten, kun ei enää olekaan kivaa, vaihdetaan uuteen kumppaniin (tai pidetään useampaa yhtäaikaa.
Siis mielestäni et kirjoita avo- ja avioliiton erosta vaan kuvaat ei-toimivan ja toimivan parisuhteen eron.
Itse olen sitä mieltä, että parisuhteen henkilöt kyllä itse tietävät, missä mennään ja millainen suhde on laadultaan, ilman, että sormukset tai muiden ihmisten mielipiteet vaikuttavat siihen. Jos parisuhteen puolisot ovat sitoutuneita, rakastuneita, valmiita työskentelemään suhteen puolesta ja omistautuneita toisilleen, suhde voi hyvin vaikka se olisikin "vain" avoliitto. Henkilökohtaisesti en usko, että pari sormusta ja papin aamen (tai tuomarin allekirjoitus) tekisi liitosta vahvemman.
Toisalta, naimisiin mennään (tai pitäisi ainakin mennä) vain henkilön kanssa, jonka kanssa haluaa elää loppuelämänsä. Eli avioliitto vaatii näin ollen hieman enemmän pohdintaa kuin avoliitto. Mutta myös avioliittoon voidan astua liian heppoisin perustein, ilman vakavaa aikomusta saada liitto toimimaan.
Jos ihminen on itsekäs, se piirre ei poistu edes avioliiton myötä. Jos ihminen ei ajattele muita kuin itseään, mitä se papin aamen loppujen lopuksi muuttaa? Toisaalta taas avopuolisot voivat olla erittäin sitoutuneita, me-henkisiä ja valmiita taistelemaan yhteisen hyvän puolesta.
Kuten jo alussa totesin, suhteen, liiton, pariskunnan - miksikä sitä kahden ihmisen yhteiseloa nyt haluaa nimetä - kahden ihmisen mielipiteet, asenteet ja persoonallisuudet määräävät, millainen liitto on.
Itse asun kuudetta vuotta avoliitossa, ja olen täysillä sitoutunut tähän liittoon. Kuten miehenikin. Me olemme pari, yksikkö ja perhe, ja tiedostamme sen, ettei elämä ole aina ruusuilla tanssimista, helppoa ja mukavaa. Eikä parisuhteessa aina ole helppoa tai kivaa olla. Mutta onnen ja perheen puolesta pitää taistella. Minä pyrin helpottamaan mieheni elämää, ja hän minun. Teemme toisillemme palveluksia, hemmottelemme toisiamme ja pyrimme pitämään huolta toisistamme. Unohtamatta kuitenkaan sitä niin sanottua "omaa elämää", olemme kaksi yksilöä yhdessä yksikössä. En usko, että tuleva naimisiinmeno tulee muuttamaan meidän arkea, meidän tunteita, meidän halua toimia parina tai meidän perhesuunnitelmia.
Minusta avoliiton ja avioliiton suurin ero on yhdessä pienessä vokaalissa...
Yhdyn siis mielipiteeseen. :)
avo- ja avioliiton suurin ero liittyy yhteiseen omaisuuteen ja sen jakamiseen jos käy niin ikävästi, että toinen puolisoista kuoleekin ihan yllättäen. Avopuolison kuollessa on perillisenä hänen lapsensa ja ellei lapsia ole, niin sukulaiset perivät kaiken. Olisi todella ikävää joutua riitelemään avopuolison sukulaisten kanssa esim. talonpuolikkaasta, tiedän tositapauksia, joissa näin on käynyt. Jos on tehnyt testamentin avopuolisolle, niin siinäkin tapauksessa joutuu maksamaan perintöverot kalleimman veroluokan mukaan. Toki avoliitosta eroaminen on juridisesti helpompaa kuin avioliitosta, mutta ei liene suuri vaiva allekirjoittaa avioerohakemustakaan, jos siihen päädytään. Olen samaa mieltä tunneasioista, yhdessä pysytään siksi että halutaan, oli kyseessä avo- tai avioliitto, mutta itse ainakin menen naimisiin siinä vaiheessa, kun aletaan hankkimaan yhteistä omaisuutta.
Avoliitto edellyttää ehdottomasti yhdessä asumista,jotta voidaan kutsua avopariksi.
Avioliitossa tätä edellytystä ei ole.
Avoliitossa ei puolison kuoleman varalle ole mitään tukisysteemiä,avioliiton jälkeen,leski saa hyvän eläkkeen sekä oikeudet asuntoon,jos omistus asunto on olemassa.
Avoliitto onkin mielestäni enemmän käytännön liitto,jolla hoidetaan yhteistä taloutta,avioliitto on henkinen tahto olla sitoutunut eli yhdessä.
Avioliittoa on arvostetumpi muoto,vaikuttavampi kuin avoliitto.Mietippä vaikka vastausta kysymykseen,onko sinulla kumppani?juu asun avoliitossa tai juu olen naimisissa.Mielikuvat ovat aivan toisenlaiset vaikka arki sut samaa tai oikeastaan ihan samaa.
Lähteminen,uuden löytäminen,vaikeuksien tulo/voitto/kestäminen,aivan samaa,kummassakin ihan yhtä mahdollista.
Vastuu toisesta on mielestäni joka parisuhteessa itsestäänselvyys,vaikka suhde kestäisi viikon tai yhden yön,ei siitä mihinkään pääse,uskottelemalla,et hengaillaan vaan.Sitä se parisuhde on ,nimikin sanoo tai pitää olla ihan itsekseen vaan.
Pitkällä kokemuksella kahdesta liitosta voin sanoa,että turha on luulla että puoliso tekee sinut onnelliseksi,panostuksella,vastuulla ym.
Jokainen on oman onnensa seppä,tekee itse itsensä onnelliseksi,panostamalla itse,nauttimalla pienistä asioista joita on,eikä katsomalla mitä ei ole tai pohtimalla puolison vikoja.
Elämästä tulee onnellista kun sen oivaltaa,mut turha on mennä mihinkään liittoon luulemalla,että puolisoiden on tehtävä niin ja näin niin sitten se onni tulee.
Jos en tunne kyseisiä ihmisiä, niin ei mulle tule heidän suhteestaan mitään mielikuvaa pelkästään siitä, että he kertovat olevansa avoliitossa tai avioliitossa. Avioelämää voi olla niin monenlaista.
Ja joku mainitsi itsekkyyden. Tunnen läheisesti erään henkilön, joka on hyvin itsekäs. Häntä ei kyllä avioliitto ole sen epäitsekkäämmäksi muuttanut.
Mun mielestä suurimmat erot on juuri noi lailliset oikeudet. Muu riippuu ihmisestä itsestään.
Avoliitto omalla kohdallani on vaativampi muoto. Siksi, että se perustuu vapaaehtoisuuteen ja oikeastaan vaatii paljon vankempaa sitoutumista kuin avioliitto. Eli se on todella omassa tahdossa pysytäänkö yhdessä vai ei eikä ulkopuolisen painostuksen alla.
Riippuu tietenkin siitä, kuinka itse mieltää asian. Minulle vapaus tarkoittaa vastuuta jostakin, ei hälläväliä vastuuttomuutta johonkin. Taitaa olla että useimmat meistä eivät kestä vapautta, vaan tahtovat mieluummin tiukkoja sääntöjä ja tuntuvia rangaistuksia. Oma tahto ja itsekuri kun ei heillä riitä.
Avioliitto tuo jo lainopillisesti enemmän velvollisuuksia (elatusvelvollisuus) sekä oikeuksia eron (ositus / ennakko sopimukset) tai kuoleman varalle (perinnöt). Avoliitossa voidaan toki taata näitä etuja erillisillä sopimuksilla.
Avioliitto jostain syystä tuo enemmän ennakkodotuksia esim. roolien suhteen. Tunnen pari tapausta, joissa 10 vuotinen avoliitto muutettiin avioliitoksi ja molemissa parin käyttäytyminen muuttui, enenmmän kliseiseen kaavaan kuin ennen. En tiedä miksi. Ero tuli muutamassa vuodessa.
Itse olen elänyt 15 vuotisen avioliiton (lasten vuoksi) ja nyt olen avoliitossa. Tämä suhde on minulle todennäköisesti loppuelämän suhde. Mies on samaa mieltä, mutta hän vastaa siitä tietenkin itse. Toisaalta mmailmani ei kaadu vaikka ero tulisi. Osaan elää yksin, mutta jotain siitä elämästä jäisi puuttumaan ilman häntä.
Muuten samaa mieltä mutta kyllä se onnellisuus on aika paljon myös kumppanista kiinni. Ei tietenkään voi olettaa että se on toisen työ, tehä sut onnelliseksi, mutta yhdessä kun on niin toisen tekemiset vaikuttavat molempien elämään. Meillä mies poltta tupakkaa, minä en, inhoan tupakointia ja kaikkea sitä hajua ja riippuvuutta, ei tee mieli suudella, kädetkin haisee, ei siinä pesmiset auta kun on imeytynyt se haju. Isot ongelmat seksissä sen takia. Ja hän ei todellakaan ymmärrä minua siinä asiassa. Kyllä hän voisi meidän onnellisuuteen vaikuttaa lopettamalla polttamisen.
Ei tuo mielestäni automaattisesti mene noin. Että jos menee naimisiin niin kaikilla asiat on siitä eteenpäin noin. Riippuu paljon ihmisistä ja parisuhteesta. Meitä on monenlaisia tapauksia. Sekä avoliitossa, että avioliitossa voidaan vastata molempien viihtyvyydestä. Tai olla vastaamatta...
Itse olen elänyt avoliitossa ja menossa naimisiin. Luulen, että pitkälti samanlailla elellään kuin ennenkin. Kyllä me ollaan aikaisemminkin otettu toistemme hyvin vointi huomioon. Tottakai.
Tietysti, jos ihmisestä avioliittoon kuuluu tietyt asiat hän voi muuttaa käytöstään. Mä haluan tehdä tiettyjä asioita muutenkin, en vain siksi, että se kuuluu avoliittoon tai avioliittoon. En mä mieti sitä, että mehän ollaan vaan avoliitossa, ei mun tartte vielä kantaa vastuuta tms.
liitto ensinkään.
toivotus hyvään avioliittoon mutta, myös ennustus tai varoitusko oli, en tiedä, kun kortissa luki; "Avioliitto merkitsee oikeuksien vähentymistä puoleen ja velvollisuuksien kaksinkertaistumista"
Mitä lie tarkoittanut. 19 vuotta tuli tappelua tänä kesänä täyteen mikäli ei oteta huomioon yhtä kesää jonka asuin pois kotoa.
Kumpi lienee muuttunut. Kun neljä vuotta seurusteltiin, vuosi ja muutama kuukausi oltiin kihloissa ja taatusti olin onnellinen. Naimisiinmeno tuntui muuttavan kaiken! Mihin ihmeeseen hävisi luottamus? Samaa voin vain ihmetellä toisen kunnioituksesta, mihin SE hävisi? Kun kerroin olevani raskaana mies tokasee- ei ole MUN! Siihen paikkaan loppui minun äsken mainitsemani.Onnellisuus katosi kuin savu ilmaan eikä ole näkynyt. En taatusti "frilttaillut" ja kapakoissa toilaillut niinkuin hän ja silti luotin. Voin vain katua katkerasti eletty mitä eletty, mitään ei takaisin saa. Yritää voi muuttaa vain itseään. Hän ei halua erota. Mutta luottonsa menettäneenä elää lopun elämäänsä yhdessä tai yksin..kumminkin! Psygolokian opettaja sanoi eräällä tunnilla; ihmisiä on neljän laisia; onnellisesti yksin (niinkuin hän), onnettomasti yksin, onnellisesti yhdessä ja onnettomasti yhdessä. Mitään muuta en tuolta tunnilta edes muista, kun olin niin "onnellisesti yhdessä"..
Älä vain luule että syyttäisin sinua, en todellakaan.
Toivon mitä parhainta onnea Teille!
Onni on eläen, ei tule etsien..
Muistorikasta Hääpäivää!
Avoliitto ei ole avo ollenkaan.
Kyllähän se muodostuu kahdesta sanasta, hienosti laskettu, mutta miksi se ei ole liitto? Sehän vain ei ole avo. Tuo avo on vain sanaa "avio" muistuttava sana, ja on varmaankin sanan keksijän mielestä kuvannut hyvin silloin 40 vuotta sitten tilannetta, jossa papin aamenta ei ole kuulunut, mutta yhdessä asutaan.
Sinun määritelmäsi avo- ja avioliitosta ontuu.
Esim tämä:
> AVIOLIITTO: Tässä kumppanit ovat sitoutuneet
> YHDESSÄ temmeltämään MEIDÄN PÄRJÄÄMISEN
> puolesta! Tiiminä. Molemmat ottavat ison vastuun
> siitä, että ME pärjätään ja että me voitetaan
> vaikeatkin ajat YHDESSÄ.
on kuvaus minun AVOliitostani. Jos asiat ei toimi näin avoliitossa, ei kannata mennä naimisiin, koska ei ne asiat avioliiton myötä itsestään parane.
> Minusta me tällä hetkellä vastataan siitä,
> että "minulla on täsä ihan hyvä olla ja jos
> tulee ongelmia, niin sitten koitan selvitä
> jotenkin!" Ei hirveästi olla vastuussa
> toisesta ja siitä, että ollaanko rakentamassa
> YHDESSÄ jotain pysyvää...
> Mitä itse ajattelettè?
Ajattelen, että älkää menkö naimisiin, koska tuo kuvaamasi liitto on kuvaus kahden itsekkään ihmisen liitosta, se ei avioliiton ansiosta parane.