Olen kuullut, että monet omaiset "jouduttavat" kuolemansairaan ja "toivottaman" omaisensa poispääsyä sillä tavalla, että kieltävät häneltä nesteytyksen. Eli ns. tipan laiton. Me emme ole antaneet lupaa tipan poisottamiseen, vaikka isän suonet ovat menneet monta kertaa "tukkoon". Olemmeko itsekkäitä? Toimisitko sinä samalla tavalla; pitäisit kiinni kynsin ja hampain?
Vai onkohan meillä ihmisillä yleensä vaikutusmahdollisuuksia näissä asioissa? Itse ajattelen, että tipan poisottaminen on ikään kuin asettumista Luojan paikalle. Vaikka toisaalta nesteytys ei takaa elinpäiviä, koska syöpä on syöpä.
Onko itsekästä paeta kotiin ja omaan rauhaan, kun yhtä hyvin voisi järjestää potilaalle enemmän aikaa... Mutta; isäkin on hyvin unelias ja eikä hän puhu. Tuntee ja tietää - ehkä - että olemme läsnä.
Kun lähden isän luota, luovutan hänet Taivaallisen Isämme käsiin ja hoitoon.
Vai onkohan meillä ihmisillä yleensä vaikutusmahdollisuuksia näissä asioissa? Itse ajattelen, että tipan poisottaminen on ikään kuin asettumista Luojan paikalle. Vaikka toisaalta nesteytys ei takaa elinpäiviä, koska syöpä on syöpä.
Onko itsekästä paeta kotiin ja omaan rauhaan, kun yhtä hyvin voisi järjestää potilaalle enemmän aikaa... Mutta; isäkin on hyvin unelias ja eikä hän puhu. Tuntee ja tietää - ehkä - että olemme läsnä.
Kun lähden isän luota, luovutan hänet Taivaallisen Isämme käsiin ja hoitoon.
Vastaukset 14
Vanhimmat
aika on tullu niin miksi pitää väkisin kiinni.
kaikki olemme.Olkaa isänne läsnä,uskoisin hänen ymmärtävän,vaikkei puhukkaan.Ei tarvii jälkeenpäin katua.Itse voi jonain päivänä olla samalla paikalla,ja mitä silloin itselle haluaisi tehtävän.
Tietääkseni tiputus ei ylläpidä elämää jos syöpä on viemässä elämän. Mieheni kuoli syöpään ja puhuin lääkärin kanssa. Hän oli sitä mieltä että jos tiputus lopetetaan voi tulla janontunne joka tuntuu kuolevasta epämiellyttävältä. Toisaalta jos tiputusta ei saada niin se kipu mikä tulee kun pistellään ja yritetään saada nestettä on oma lukunsa. Mieheni valitsi itse ettei tippaa pistetty ja suuta kostutimme kosteilla tupoilla.Kipu ja vaikea löytää enää asentoa jossa olla olivat suuremmat ongelmat meistä kuin nesteytys. Puhukaa lääkärin kanssa ja mieti miltä itsestäsi tuntuisi maata siinä, varsinkin jos ette voi olla koko ajan pitämässä kädestä kiinni ja lähellä. Mietitkö jo tulevaa ja puhtaampaa omatuntoa, ettet tuntisi syyllisyyttä että olisit lyhentänyt elämää, mutta pidensitkö kärsimyksiä, siinä todellakin pohtimista. Ei siis ole helppoa olla omainen, aina löytyy syyllistäjiä ja vaihtoehtoja. Sen olen kokenut.
Ystävä hyvä! Isäsi on syöpää sairastava ihminen. Ymmärsin hänen olevan jo aika pitkällä sairautensa kanssa.
Ei nesteytys ainakaan paranna hänen elämäänsä. Se ei ota eikä anna elinpäiviä, sillä ei voi syöpäpotilaan elämän pituutta säädellä.
Kuolemaa tekevän ihmisen nestetyksestä on pelkästään haittaa. Elimistö ei pysty sitä nestemäärää hyödyntämään mitä sinne väkisin tiputetaan. Seurauksena on alaraajojen ja lantion turvotus, hegityksen vaikeutuminen, limaisuuden lisääntyminen ym ... koko habitus voi huonosti.
Se nestemäärä mikä menee suun kautta riittää. Vaikka vain lusikalla kielenpäälle tai pienellä sumupulolla suuhun sumutettuna, pelkkä suun kostutus tavalla tai toisella riittää.
Pakenetko kotiin itsekkäistä syistä vai pelosta. Josko sinun on vaikea olla kuolevan lähellä kun et voi auttaa.
Jos sinulla on mahdollisuus järjestää aikaa vierelläoloon, tee niin, ole isäsi vierellä niin paljon kuin mahdollista. Hän ei ehkä jaksa seurustella kanssasi, mutta hän tuntee ja kuulee läsnäolosi. Kuulo säilyy ihmisellä loppuun asti ja se loppua kohti herkistyy, joten vältä kovaäänistä läsnäoloa.
Voimia sinulle.
Ihminen ei saa leikkiä Jumalaa.Isäni kuolintapaus oli ennakkotapaus Suomessa,kukaan ei ollut selvinnyt samasta sairaudesta niin pitkälle.Isäni alkoi mädäntyä ulkoisesti, kun hän yhä eli vielä ja lääkäri päätti siitä syystä sulkea kaikki laitteet, oli aivan järkyttynyt.Pyysin, että hän uskonnollisista syistä saisi kuolla luonnollisesti mutta lääkäri sanoi, että se veisi päiväkausia ja koska lautumiakin jo on, koneet suljetaan.Aivot kuitenkin toimivat yhä.Sulkivat ja jouduin tämän hirveän kuolemansurun kokevaksi minäkin.Luulin, että se on pahinta maailmassa mutta ei.Jumala näytti vihansa ja pauhasi minulle vuorokauden putkeen ja todellakaan mikään, ei mikään ole maailmassa pahempaa.En olisi ikinä uskonut sellainen voi olla mahdollista.Olen tavallinen evankelis-luterilainen.Vaikka suru on aivan järkyttävän vaikeaa, on todellakin olemassa jotakin vielä pahempaa, se Jumalan viha.En nähnyt Häntä mutta musersi minut muuten mustaan pimeyteen ja antoi jokaikinen hetki tuntea, että väärin teit, kun et estänyt.Saattoi olla helvetti, ikuista hirveää kärsimystä.
Isäni vielä viime hetkillä sai helpotusta nesteestä.En sulkisi nesteytystä.
"Saisi uskonnollisista syistä kuolla luonnollisesti" ???
Uskonto ei käske taistelemaan Jumalan tahtoa vastaan, vaan tyytymään Jumalan tahtoon.
Juuri nesteytys on vastoin luonnololista kuolemaa. Kuoleva ihminen valmistaa ruumistaan kuolemaan. Hän luonnon ohjamana vähentää juomista ja suömista kunnes lopettaa ne kokonaan.
Näin se vaan on jos kysytään kuolevalta eikä omaisilta. Kuolevalle ei ole ruualla ja juomisella samaa merkitystä kuin terveellä. Toki janon tunne säilyy loppuun asti, (toisilla kovempana ja toisilla vähäisempänä, jotkut ei tunne jonoa lainkaan) mutta siihen riittää se määrä mikä menee luonnollista reittiä eli suun kautta.
Nesteen tiputtaminen kehoon on rasitus potilaalle. Hänhän niistä oireista kärsii eikä omainen joka sitä tippaa on vaatimassa.
Meidän elämä alkaa ja päättyy ajallaan teemme me mitä lystää. Jos tähän on pakko Jumalakin sotkea, niin eikö ihminen leiki silloin Jumalaa, kun yrittää keinotekoisesti vastustaa Jumalan päätöstä päättää elämä.
Jos kuoleva ihminen on lautumilla, kertoo se sydämem väsymisestä. Ei jaksa pumpata enää sitä normaaliakaan nestemäärää saatika jos sitä keinotekoisesti vielä listään. Lautumat ovat merkki ääreiverenkierron heikkenemisestä.
Toki sureva omainen haluaisi tehdä vaikka mitä ettei joutuisi sitä surua kohtaamaan, mutta yleensä se koituu potilaan tuskaksi.
On suurta rakkautta potilasta kohtaan antaa hänen kuolla arvokkaasti ja rauhassa kun aika on. Vaikkakin se satuu.
Kun itselle rakas ihminen on hyvin sairas eikä toivoa paranemisesta ole, kuolema on vapautus tuskista. Muutama vuosi sitten kävelin sairaan läheisen luota kotiini ja huokaisin hiljaisen rukouksen talvi-ilmaan:Toivon, että ystäväni pääsisi pian pois. Koen nyt, että on itsekästä pitkittää kärsimyksiä nesteytyksellä ja muilla keinotekoisilla metodeilla. Sain olla heti seuraavana päivänä saattamassa häntä tuonpuoleiseen ja kuolema oli levollinen ja kaunis tapahtuma. Hoitajien läsnä ollessa hän loppui syliini ....... jäljelle jäi ikävä ja suru.
Useille omaisille on tuskan paikka myöntää, että toivovat kärsivän läheisen kuolemaa. Ei ole oikein ketään kohtaan kieltää tätä tunnetta.
Kuolevallekin on helpompi kuolla, kun tietää omaisten ja läheisten selviävän ja jaksavan eteenpäin. Rakkaudella toivottu läheisen kuolema on aikamoinen saavutus surevalta omaiselta, tietäen mikä suru ja ikävä jää yksin kannettavaksi, mutta on sen valmis kantamaan kun toisella tuskat helpottaa.
Toki surustaan ja ikävästään voi puhua, mutta loppuviimeks se täytyy jokaisen yksin ja itse elää.
Meille ei anneta kannettavaksi sellaista mihin ei myös anneta keinoa selviytä.
Kuuleppas ystävä kallis. Sinulle on todella ollut vaikeaa ja pelottavaa luopua isästäsi.
Isäsi mätäni elävältä ja vielä tajuissaan ja silti sinä toivoit, että vielä vaan pitää juttua pitkittää. Isäsi on ollut lautumilla ja niin ollen valmis kuolemaan.
Kyllä lääkärillä on ollut ammatillisuus kohdalla, kun ei ole sinun vaatimustasi kuunnellut, vaan toiminut potilaan parhaaksi.
Se Jumalan viha on omaa tuskaasi ja pelkoa. Kuolema on puhtaasti fysiologinen tapahtuma. Se mitä luulet Jumalan vihaksi on omatuntosi jolla on vastalause toiminnallesi.
Muistan erään lapseni synnytyksen,jossa loppuvaiheen kivut oli ihan mahdottomat.Ajattelin siinä kivuissani,että jos olisin vanha ja näin sairas,niin toivoisin pelkästään sitä,että kuolisin mahdollisimman pian.Edelleen olen samaa mieltä,jos kuolinvuoteellani kokisin sellaisia tuskia,toivoisin,että kukaan läheiseni ei yrittäisi millään tavoin pitkittää elämääni ja kärsimyksiäni,jos toivoa paranemisesta ei kerran olisi.
puhuimme lääkärin kanssa tipan laitosta. Hän teki päätöksen, että mikäli tippa menee tukkoon vielä kerran, niin uudelleen sitä ei laiteta.
Se siis siitä. Isä on välillä hyvin heikko. Ei reagoi puheeseen jne. Sitten taas on "selviä" hetkiä.
En tiedä, missä maailmassa hän mahtaa ajoittain olla, kun hän puhui kaikista entisistä ajoista, kun vielä pystyi kunnolla puhumaan.
Tahtoisin uskoa, että hän näkee enkeleitä tai kuolleita rakkaitaan, kun hän katselee kattoon ja hymyilee.
Raastavaa tuskaa tämä on. Välillä on otettava järki käteen ja ajateltava itseään isän paikalle. Mitä minä haluaisin? Miten minä toivoisin toisten reagoivan? Menettävänkö toimintakykynsä ja itkevän, vai yrittävän jotenkin hyväksyä tämän kaiken.
Isälläsi ei ole enää pitkää matkaa jäljellä. Tajunnantaso vaihtelee, hän kertaa ajatuksissaan elämäänsä, on välillä reagoimaton.
Ole hänen vierellään mahdollisimman paljon. Hän kyllä tuntee läsnäolosi vaikka ei jaksaisi sitä ilmaista. Aika on myös itsellesi arvokas, mitä enemmän olet vierellä ja näet muutokset sitä valmiimpi olet asian hyväksymään.
Hyvin usein kuolemassa olevan ihmisen hengitys muuttuu useaan kertaan. Pinnalliseksi, haukkovaksi, vatsalihakset tulevat hengityksen avuksi, ym.. tulee hengityskatkoja eli muutama normaali hengitys sitten se alkaa lyhentyä kunnes loppuu vähäksi aikaa kokonaan ja taas normaalia hengitystä jne. Hengitystauot voivat kestää tosi pitkäänkin, luulee ettei enää tulekkaan mutta vielä vaan hengitys alkaa.
Kasvojen piirteet terävöityvät, poskipäät tulee jyrkästi esiin ja nenä kalpenee ja voi hieman roikkua. Nenän suun ympärille tulee valkoinen kolmio.
Polvet, sormenpäät ja varpaat sekä jalkapohjat alkavat sinertää ja viiletä.
Näitä merkkejä voit tarkkailla, niiden ilmaantuessa ollaan jo hyvin lähellä.
Hyvin monet kuolemaa tekevät näkevät jo kuolleita omaisiaan, yleensä äidin. Siinä vierellä ollessa tulee tunne, että tuttu on siinä lähellä odottamassa ja vastassa kuolevaa.
Suoni meni tukkoon. Uutta tippaa ei laiteta. Onneksi sentään hiukan nestettä menee suun kautta. Isä on hyvin väsynyt.
En jaksa ajatella mitään. Vain nukkua.
...siitä, annetaanko hänelle tiputusta?