Jokainen varmaan valmistautuu lähiomaisen poismenoon kun omaisella on vakavia sairauksia tai ikää jo paljon........niin minäkin olin valmistautunut.
Kun poistuminen onkin erilainen niin se sattuu moninverroin enemmän.
Äitini muistolle http://koti.mbnet.fi/rauno2/
Kun poistuminen onkin erilainen niin se sattuu moninverroin enemmän.
Äitini muistolle http://koti.mbnet.fi/rauno2/
Vastaukset 28
Vanhimmat
mutta mitä jos miettisit vähän omaa asennettasi elämääsi tosiaankin? Nyt ois paikka avartua.
Alkaa pohtia omaa jäljellä olevaa elämäänsä ja tapaa, jolla juuri oma keho kerran menettää voimiaan. Tämänkin eteen edesmenneet äitimme ovat meidät saattaneet.
Päivä kerrallaan, murheessakin.
Otan osaa suruusi.
Samoin vilpitön osanottoni suruusi.
Jaksamista ja lohdutusta tuleville päiville.
Mutta, millä perustelet, että tavallisen ihmisen omaisen kuolema kuuluu tälle palstalle?
Otan toki osaa, mutta mitä tekemistä viestillä on Maailman Menoa palstalla?
Toisen suru koskettaa...
Kun elämä päättyy yllättäen,ei tapahtumaa aina jaksa ymmärtää. Rohkenen toivottaa kuitenkin voimia kestää.
Menetyksistä raskaimpia kokeneena hyvin osaan asettua asemaasi. Kuolemalle menetetty ei ole meille lopullisesti menetettyä, sillä jäävät muistot, jotka lohduttavat. Lohduttakoon Sinua myös tieto, että
suuri oppaamme tuntevi kyllä
joka ikisen askeleen.
Hänen kätensä meidän on yllä
kun kutsuvi kirkkauteen.
Suruusi osaa ottaen
JormaKKorhonen
Tehkää niinkuin meidän suvussa ollaan tehty.
Kun joku nukkuu pois niin istutatte koivun tai jonkun muun puun pihallenne. Puu kasvaa ja antaa jonkinlaisen paikan jossa voi istua ja muistaa edesmennyttä rakasta.
otan osaa äitisi poismenon johdosta!
toivottavasti saat aikaa tarpeeksi käsitellä asian yhdessä puolisosi kanssa ja hän varmaan sinua myös tukee!
jaksamista!
Tässä linkki aikaisempaan osanottooni.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000027698782
..satuitko tuntemaan yhden Arin Leteensuolta? Hukkui jo vuosia sitten. Olisi ollut suunnnilleen teikäläisen ikäinen, jos olisi vielä elävien kirjoissa?
Sen tiedän, olen myöskin kokenut, mitä lämpimämmät suhteet on poismenneeseen ollut sitä vaikeampaa se aina on. Aika ja ainostaan aika lievittää myskin sinun suruasi, muuta hoitokeinoa suruusi ei olekaan, otan osaa, Uusi-Ukki.
Sinulle tapahtuu usein niin, että osoitat viestisi ihan väärälle henkilölle. Avaa aina se viesti, johon aiot vastata ja napsauta sitten tekstiä - vastaa tähän viestiin - niin aukeaa ruutu, johon voit kirjoittaa viestisi sille henkilölle, jole sen tarkoitat. Nyt esität surunvalittelut sille, joka esitti surunvalittelunsa Sgaittariukselle. Tämä vain neuvoksi, ei millään pahalla.
Teen kyllä aina kuten neuvoit, jostakin syystä viestini ei mene tarkoittamani kirjoituksen alle kuin ihan harvoin, liekkö tässä koneessani vika, katsotaampa miten nyt käy.
Viestini tuli mihin tarkoitinkin, jotenkin tämä koneeni ei aina minua tottele, kiitos huomautuksestasi.
Koska tämä on minukin vaivannut, nytkin jäi yksi viesti ,tuo minun oma viestini väliin vaikka sinulle senkin osoitin. Vai onko sekin normaalia, että omat jatkokirjoitukset jäävät väliin. Sen olen pannut merkille, vaikka osoitan tietylle henkilölle viestini siinä on järjestelmällisesti aina kolme neljä viestiä välissä, mistä lie johtunee.
Viestipuun rakenne on aivan yksinkertainen, painaessa osiota: "vastaa tähän viestiin", viestisi tulee siihen jatkoksi, merkkinä tästä on suora viiva vastattuun viestiin. Viestit ovat aikajärjestyksessä, joten välissä voi olla montakin viestiä. Suora viiva kertoo siis sen, mihin viestiin on vastattu. Sinä olet vastannut, jälkimmäisellä viestilläsi, taas tähän omaasi. Tämä viestini on siis nyt, sinun on keskimmäisen viestisi perässä. Merkkinä siitä, mihin viestiisi minä vastsin, on se suora -punainen viiva. Mikäli kaikki vastaavat ainoastaan aloitusviestiin, silloin viestipuu on suora, mitään keskusteluoksia ei silloin ole.
Helppoa.
Vastasinkin, minäkin, väärään viestiin. Näin viestini tuli sitten viimeisimäksi, tähän oksaan. Ainakin toistaiseksi. Nyt vastasin omaani, kuten varmaan jo havaitsit.
Suruusi ja voimia. Onneksi Sinulla on kumppani tukenasi.
Kuolema...vaikkapa äidin kuolema...
Mitä me oikein suremme sanoessamme surevamme ihmisen poismenoa...vaikkapa oman äidin?
Oman äitini kuoleman jälkeen -sitten joskus myöhemmin- tajusin, etten oikeastaan surrut niinkään iäkkään äidin poismenoa, vaan että seuraavana olenkin sitten vuorossa itse...
Lieneekö narsismia?
Kun ihminen tietää kuolevansa, on hänellä aikaa miettiä asiaa. Elävät saattavat sääliä kuolevaa, olla hänen tukenaan, mutta monet myös kaikkoavat viereltä, koska heitä itseään ahdistaa kuolema kenties enemmän, kuin sitä, jolle on annettu tietty määrä päiviä.
Miksi surra kuollutta? Siksikö, että olemme niin kiinni tässä ihanassa(?) elämässä, tavarassa ja urassa. Emme tohdi ajatella kuolleen jo siitä luopuneen ..
Tällaisessa tilanteessa liiat puheet eivät auta. Otsikossa oli varsinainen asia.
äitisi poismenon johdosta.
Sillä toivo on meille annettu
että lapsen silmät
yhä iloa säteilisivät
että säilyisivät lämpimät kädet
tarttumaan lähimmäisen käteen
kuivaamaan kyyneleitä
istuttamaan ruusuja
että ruusut kukkisivat
sydämissä
eikä haudoilla.
Kiitos kaikille jotka otitte osaa asiallisesti. Pilkkaajille toivotan muuten vain menestystä elämässä.
suruusi. Elämän on kuitenkin jatkuttava jälkeen jääneillä. Toivotan jaksamista.
Enpä jaksanut lukea kuin tuon sinun viestisi!
Kuolema on aina AINA yksilöllinen.
Osaa sitä odottaa tai ei. Minäkin olen nuori, terve ihminen, samoin kuin lähimmäiseni, mutta seurassamme on myös vanhoja ja sairaita ihmisiä ja kaikki me kuolemme joskus.
On se kuoleminen huomenna tai 100 vuoden päästä, se sattuu läheisiin aina, siis aina! Enemmän tai vähemmän.
Jotenkin sain viestistäsi käsityksen, että "vanhojen ja sairaiden" kuolema olisi helpompi käsitellä. Olenko aivan väärässä? Toivottavasti!
Haluaisitko itse elää kidutettuna pitkään, vai kuolla "vaikka onnettomuudessa"?
Minä en ainakaan haluaisi nähdä kenenkään läheiseni olevan kidutettuna, enkä haluaisi itsekään sitä olla.
Läheisen kuolema on aina järkytys läheisille, se on aivan sama, tapahtuuko se nopeasti vai pitkään ja hiipumalla. Läheisen kipua ei voi ikinä verrata! Ja mistä saamme vertailukohteita poismenneille läheisillemme. Kumpi pahemp???
voi järjestellä asiansa kuntoon, sanoa tärkeät asiat läheisilleen ja päin vastoin. Molemmille jää aikaa totutella tulevaan. Näin ei voi tehdä jos kuolee yllättäen.
äkillisesti, yksin, ja isä vanhana, sairauteen. Molemmat rakkaita. Siskon kuolema oli shokki. Isän kuolemaan tottui. Se tuntui asiaankuuluvalta hänen iässään. Muistot ovat kultaisia, mutta sydämeni ei tunnu raskaalta. Itken vain hiukan. Tuntuu kuin hän olisi yhä läsnä samalla tavalla kuin ennenkin. Meillä ei ollut mitään selvitettäviä asioita, vaan kumpikin tiesi, että toinen kunnioitti ja välitti.
Sisko soitti päivää ennen kuolemaansa, valitti päänsärkyä ja huonoa oloa. Vastasin kiireissäni, etten ehtinyt jutella. Ja sitten hän kuoli.