Itselläni on edessä todennäköisesti avioero. Vaikka avioliittomme on ollut lyhyt, on eron tuska silti suuri. Näin miehenä tuntuu siltä, ettei ole ketään, kenen kanssa omista tunteista voisi puhua. Tuntuu siltä, että miespuoleiset kaverit vaan sanoo, että kyllä se siitä ja kyllä niitä uusia naisia tulee....
Tuntuu, että naisilla on aina ystäviä, joille he voivat kertoa tunteitaan yms. Tietysti ammattiauttajalle voisi mennä puhumaan, mutta se tuntuu niin oudolle. Miten teillä muilla yleensä on? Pystyttekö puhumaan asioista joillekin, vai joudutteko murehtimaan asioista yksin?
Tuntuu, että naisilla on aina ystäviä, joille he voivat kertoa tunteitaan yms. Tietysti ammattiauttajalle voisi mennä puhumaan, mutta se tuntuu niin oudolle. Miten teillä muilla yleensä on? Pystyttekö puhumaan asioista joillekin, vai joudutteko murehtimaan asioista yksin?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Olen itsekin eronut vuosi sitten ja saanut tukea vanhemmilta ja ammattiauttajalta. Onhan ne tunteet miehilläkin,vaikka niitä pidetään jotenkin tunteettomina ihmisinä. Itse sain lääkkeet sitä varten,että jaksaisin tämän eron prosessin eikä se ole vieläkään helpottanut,mutta tiedän kokemuksetta ammattiauttajalle kannattaa mennä,siellä käy niin moni nykyään ihan säännöllisesti puhumassa. Rohkeasti vaan!
eroprosessin aikana ja eron jälkeen käydä työterveyshuollossa tai mielenterveystoimistossa puhumassa tunteistaan ja ajatuksistaan. Monet käyttää vähän aikaa uni- tai masennuslääkkeitä tämän lisäksi, tilanteensa mukaan, jotkut rauhoittaviakin. Noin puolet eronneista tuttavistani on tehnyt näin, ovat tarvinneet ulkopuolista kuuntelijaa ystävien lisäksi. Voit ihan rohkeasti varata ajan, siellä siis käy muutkin samassa tilanteessa olevat.
EIkä siinä ole mitään hävettävää, et siis pääse "hullun kirjoihin". Paha olo vähintään puolittuu puhumalla.
Kävin minäkin lääkärillä, vaikka olen nainen ja ystäviä on. Ei ne naisetkaan aina toisiaan niin ymmärrä. Lisäksi jos kovin paljon vatvoo tuskaansa, siinä ystävien kanssa ikäänkuin "leimaantuu" ja jää eronneen rooli päälle. Eli ongelmat ja kriisissa sanotut mielipiteet sitten muistetaan vielä vuosienkin päästä, vaikka itse olisikin jo muuttunut.
Lääkärillä on vaitiolovelvollisuus. Hän ei tunne puolisoasi, eikä hänellä ole omia mielipiteitä erostanne ja sitenkin asia on simppelimpi.
nähneet saman asian tuhat kertaa ja tietää että eroavan on tärkeää pitää itsensä kunnossa ja saada riittävästi unta.
Monesti ne käytännön asiatkin kuormittaa (muutot ym) niin ettei saa nukuttua. Jos ei saa unta, ongelmat suurenee.
Suosittelen.
Moi.suosittelen kriisipuhelinta hae netistä kriisipuhelin sieltä löytyy numerot mihin voit soittaa.
Minä horjun myös eron partaalla ja kokemukseni on että, puhu siitä vaikka kaikille tutuille, ennemin kun olet puhumatta...mutta jos voit niin puhukaa puolisosi kanssa viellä asiasta jos voitte...sillä sitten sinulle on ero helponpaa (jos ero helppoa on koskaan) KUN AINAKIN ITSE OLET KAIKKESI YRITTÄNYT.
mutta pahan olon ja tunteitten purkamiseen on muitakin keinoja. Puhuja ja avautuja ei välttämättä tarvitse kommentaattoria ajatuksilleen, vaan ennemminkin sitä, että ulospäästettyinä asia saa muodon ja sitä on helpompi alkaa käsitellä. Oma selvitytymiskeinoni oli asiantuntijalle kuuntelijalle puhuminen sekä kirjoittaminen niin tänne nettiin kuin kotona omaan vihkoon, jota aina välillä lueskelen ja mietin kuinka vähän kerrallaan olen päässyt elämässäni parempaan suuntaan. Ajattelin vielä tulevana syksynä ilmoittautua Fisherin eroseminaariin, jossa sais vahvistusta sille, että oikeesti olen päässyt entisestä eroon.
Koko aikaa ei kuitenkaan ole hyvä vatvoa yhtä ja samaa murhetta, vaan välillä pitää repäistä itsensä irti erotuskasta. Mulla se toimii niin, että aloitin määrätietoisen kunnon kohottamisen ja nyt tuntuu olo vahvalta ja hyvältä. Otin ihan uuden harrastuksen, joka liittyy luontoon. Välillä käyn tanssimassa salsaa, kuuntelemassa argentiinalaista tangoa ja fiilistelen fadon hengessä...että semmoista ja erotuska alkaa hellittää.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että puhumista parempi keino on kirjoittaa kaikki päivittäin ULOS.
Itselläni se tapa toimi: syntyi kuusi ja puoli mustakantista vihkoa tekstiä. Sitä tein varmaankin toista vuotta. Päästelin pihalle kaiken, mitä olin kokenut ja ajatellut. Kuudennen vihkon jälkeen totesin, että alan toistaa itseäni ja olen jo "terve".
Revin myöhemmin vihot. Etu oli se, tten joutunut katumaan puheitani, vaan voi syytää puurot ja vellit vihkoon, joka piti tuskani omana tietonaan.
Toki ystävät ovat tarpeen, mutta eivät hekään kestä jokapäiväisen tuskan kuuntelemista.
Kaikkea hyvää sinulle.
mieleen kun viikonloppuna kuulin kuinka raskaasti exäni oli ottanut eromme.
Oli kuulema mennyt pohja elämältä.
Tämä tuntuu tosi pahalta jo siinäkin mielessä että hän ei kertaakaan näyttänyt saatika puhunut asiasta minulle.
Eromme olisi voinut ken ties estää jos mies olisi avannut suunsa ja kertonut tuntemuksistaan.
Hän oli ja eli kuin mitään ei olisi tuntenut. (asia oli ihan sama)tyyliin.
Avioliiton aikana yritin saada keskustelua aikaan mutta todella huonolla tuloksella.
Emme siis saaneet keskustelua aikaiseksi ja ero oli väistämätön.
Nyt yhteen paluu on lähes mahdoton sillä hän löysi uuden, liekö laastarisuhde, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää tulevaisuudessa.
Elämässä eteenpäin.
Hei Puhumaton mies,
Olen myös mieshenkilö ja juuri on eroprosessi kesken. Tilanteeni on sikäli sama, että ei ole oikein ketään kenelle puhua. Vanhemmilleni olen joutunut valituksiani päästelemään, mutta en haluaisi heitä kuormittaa liikaa, heillä varmaan on omat ongelmatkin. Varmaan tuo jo saamasi neuvo ammattiauttajan luokse menosta on todella hyvä, jos oma oloni ei kohtapuoleen helpotu itse ainakin menen apua hakemaan.
Ei muuta kuin yritä vaan selvitellä ajatuksia ja jatkaa elämää eteenpäin, vaikka se ei aina helppoa olisikaan.
Kaverisi ovat oikeassa. Mitä vähemmän käytät aikaa vanhan murehtimiseen, jää enemmän aikaa tulevaisuuden miettimiseen.
Meressä on edelleen kalaa :-)
puhu vaimonne kanssa.
Omakohtainen kokemus...mies ei keskustellut kanssani vaikka itse sitä usein ehdotin.
Ero tuli ja nyt jälkeenpäin kuulin että asioita joista olisimme voineet puhua mutta kun ei.
Ehkä liittomme olisi "pelastunut" sillä että kumpikin olisi saanut puhua tunteistaa ym.
että niin kauan kuin mies on turvallinen ja perheen "puolella" eli näyttää siltä, että suurin piirtein viihtyy ja pitää perhettään arvossa, olkoon vaikka syntyjä syviään puhumatta. Sitten, jos ja kun - mun tapauksessa kun - mies alkaa tehdä "temppuja" eli mm. kertoo, ettei rakasta vaimoaan ja että perhe on paskaporukkaa, menettää oikeuden olla puhumatta. Jos syöksee toisen ahdinkoon, masennukseen ja epävarmuuteen, on pakko alkaa puhua tai muuten ollaan aika lailla suossa. Me nimittäin ollaan nyt suossa
jo kirjoitti sen, mitä itsekin ajattelin. On surullista lukea, että moni muukin on tässä samassa tilanteessa kuin itsekin olen (nainen, lyhyt liitto ja ero tulossa).
Ja minulle suurin syy eroon on se, ettei me puhuta. Ei ainakaan samaa kieltä. Kummatkin luulee yksin tehneensä asioita toistensa eteen, mutta kummallekaan ne toisen asiat ei riitä. Pelottaa...
En lukenut kaikkia vastauksia, mutta alkuperäiseen kysymykseen vastauksena olen näin miehenä kokenut asian seuraavalla tavalla:
meillä oli ollut jo pitkään ongelmia avioliitossa.. olin kerran jo pettänyt (se ei mielestäni ole syys ongelmiin vaan seuraus). SItten erään naispuolisen ystäväni kanssa puhumien alkoi sujua... sain kerrottua hänelle tunteistani ja huolistani... ja hän puolestaan purki sydäntään minulle.. molemmat vannottiin ystävyyden nimiin, mutta niinpäs kävi, että homma karkasi käsistä ja siitä tulikin paljon muuta kuin ystävyys... No, se aikanaan katiutui ja eräs vaimoni hyvä ystävä sanoi voivansa jutella kanssani, jos se vaikka helpottaisi tilannetta...
Eipä mennyt aikaakaan, kun päädyimme sänkyyn jne... Kyllä se vaan on niin, että pakko olisi löytää mies, jolle puhua, kun siihen ei oikein voi rakastua... On liian helppo rakastua naiseen, joka kuuntelee ja ymmärtää... Varsinkin kun ei tunne aviliitossaan saavansa sitä ymmärrystä...
Olen puhunut myös perheasiain neuvottelukeskuksessa ammatti-ihmiselle, mutta en vaan uskalla kertoa siellä koko totuutta... vaikka tiedän heidän olevan asiasta hiljaa... ei tämä oikein helppoa ole... Rakastan tätä vaimoni hyvää ystävä todella syvästi ja toivoisin siitä syntyvän oikean suhteen... Miten sen vaan voisi luoda tässä ympäristön paineessa kun koko eroasiakin on pahasti kesken...
Pääasia on kuitenkin että yksin ei pidä murehtia. Mitä enemmän asioita yksin miettii, sitä enemmän ne menevät sekaisin omassa päässä...
Tuossa sun tilanteessasi on sekä sinun että tämän ystävänaisten välinen rajanveto epäonnistunut. Olen kanssasi eri mieltä siitä, ettei mies voisi vaikeassa tilanteessaan olla ystävä naisen kanssa. Minulla on tällainen kriisissä elävä miesystävä ollut jo kohta vuoden päivät, eikä olla menty sänkyyn, pussailusta puhumattakaan. Mä huomaan aina välillä, että hänen ollessaan maissa ja epätoivoinen vaimonsa tempuista johtuen, hän alkaa käyttäytyä lähentyvästi ja puhua tarpeesta olla toisen naisen läheisyydessä jne. Mä tunnistan nämä kohdat aika hyvin ja osaan luotsata välejämme siihen suuntaan, ettei mitään peruuttamatonta tapahdu. Olen sanonut hänelle, että jos nyt lähtee sille tielle, ei ilmeisesti pärjää jatkossa itsensä kanssa edes näin hyvin. Mies on uskollista tyyppiä ja suhde hänen kanssaan tässä tilanteessa olisi molemmille pahasta. Ja on siinä sekin, etten tunne häntä kohtaan romanttista vetoa enkä anna siihen itselleni edes mahdollisuutta. Helppoa suhteen aloittaminen varmaan olisi, mutta luulen lopulta että tuntisin käyttäneeni toisen hädänalaista tilaa hyväkseni. Heikoilla oleva mies on todella helppo saalis ja minä en sellaista kaipaa.
Itsekin eroamassa olevana (harkinta-aika meneillään) ihmettelen miehiä ja heidän itsekontrollin puutettaan. Eikö vaikeita asioita todellakaan pysty käymään läpi muuten kuin ajautumalla jonkun kanssa sänkyyn? Kyllä itsekin olen puhunut ystävämiehien kanssa erosta muista vaikeista asioista, mutta en ole tuntenut tarvetta heidän kanssaan mihinkään vaakamamboon keskustelusession päätteeksi.
Jotenkin alkaa tuntua, että yksinolossakin on puolensa, jos kaikki miehet ovat noin onnettomia, selkärangattomia pettäjiä. Eikös joku voisi kaveriporukassaan sanoa, että enpäs pettänyt, vaikka mieli tekikin, koska selvästi vaikeampaa on olla pettämättä kuin pettää. Mitäs haastetta siinä on, että kellistää halukkaan naisen?
Rehellisesti sanottuna voisin elää yksinkin, mutta minun ongelmani on, että haluaisin vielä saada lapsia joskus, joten jos haluan sen toiveen täyttää, niin miehiinkin on vielä sotkeuduttava joskus. Ihmettelen sitä, että ihmiset ovat nykyään niin läheisriippuvaisia, etteivät pysty käymään eroprosessia kunnolla läpi ennen uuteen siirtymistä. Itse voin sanoa, että 6kk:n yksinelo on tehnyt ihan hyvää. Oppii tuntemaan itsensä ja omat halunsa, ennen uuteen siirtymistä. On mukavaa saada tehdä asioita itsenäisesti, ilman että on tilivelvollinen kenellekään. Minulle sinkkuna ja parisuhteessa olemisella on selvä ero. Parisuhteessa on aina otettava huomioon myös se toinen puolisko, mutta sinkkuna saa olla itsekäs. Nykyään sellaisia miehiä, jotka kykenevät uskollisuuteen taitaa olla harvassa. Sääli, että taso on huonontunut niin paljon. Tällä menolla olemme menossa kohti amatsonien valtakuntaa...
On kiva, että on olemassa sinunlaisiakin miehen ystäviä kuin luottonainen!
Meillä oli myös ongelmia liitossa,ei oikeastaan puhuttu enää mitään, ja tuntuu ettei syvällistä tunnesuhdetta olisi kunnolla syntynytkään. Arkirutiinit sujui ok, perheenä ei juurikaan tehty mitään, mies paljon töissä eikä mikään yhteinen tekeminen juuri kiinnostanut. Kuviteltiin kai että suhde pysyy hengissä kaikesta huolimatta. Pikkuhiljaa itselle alkoi tulla tunne että tämä ei riitä, haluan TUNTEA jotain, haluan tehdä asioita sellaisen ihmisen kanssa joka on iloinen seurastani. Tutustuin ihanaan ihmiseen, jonka kanssa aloin pitää yhteyttä ja sainkin kuulla asioita joita halusin kuulla.
Tämän tunteen tukemana eroprosessi alkoi hiljaa edetä. Sitten tuli henkinen umpikuja, mieheni alkoi erouhan alla
tilittää tuntojaan ja sitä kuinka hän aikoisi antaa kaikkensa perheen eteen. Minä halusin tehdä oikein ja lähdimme yhdessä matkalle. Huomasin kuitenkin taukoamatta ajattelevani tätä kolmatta osapuolta ja sitä onko hän aivan oikeasti ihastunut minuun vai ovatko puheet vain keino päästä sänkyyn. Ja kuinka paljon KUULEN/kuvittelen ASIOITA JOITA HALUAN KUULLA.
Samaa mieltä olen että on niin helppo rakastua...Olen aivan hukassa koska tuntuu niin pahalta, en pysty tosissaan yrittämään jatkoa mieheni kanssa koska en tunne mitään kun ajattelen jotain toista.Pelkään että uudessa suhteessa vain mietin aiheuttamaani mielipahaa ja mitkäs olisivatkaan tunnelmat jos uusi mies ei loppujen lopuksi haluakaan kuin SITÄ. Mietinkö sitten että ex-mieheni se oli niin hyvä mies... kyllä voi olla ihmisen pää sekaisin!
Jari Tervon uusimmassa oli hauska lause: "Vonkaava mies kuuntelee mielellään sääliä". Ja se taitaa pitää aika hyvin paikkansa :)) Mä olen miehen ystävä, enkä suinkaan tarjoa hänelle sääliä. Ymmärrystä ja kuntelevaa korvaa kyllä. Sääliä ei muutenkin masentunut mies kaipaa. Me ollaan sovittu rehellisestä puheesta ja naisnäkökulman valottamisesta, että hän ymmärtäis vaimonsa touhuja edes vähän. Hän on päättäväinen mies, eikä ole ajatellut erota kuin viimeisen pakon edessä.
... ehkä siitä oli kyse minullakin... että löysi ihmisen, jonka kanssa voi puhua, joka kuuntelee ja ymmärtää.
Mutta uskon hyvin vakaasti siihen, että jos kotona on asiat hyvin, niin "ihastumiset" pysyy tietyllä tasolla ja menevät ohi. Hyvään parisuhteeseen ei mahdu väliin ketään muuta. Toinen nainen tai mies ei ole parisuhteen kariutumisen syy vaan se on seuraus siitä, että parisuhde ei ole kunnossa. Uskallan väittä, että jos välissä on tilaa jollekin muulle, niin homma ei olisi toiminut muutenkaan.
Sitäpaitsi jos se toinen haluaa vain seksiä, niin sitten haluaa. Tiedän että tämä sattuu ja tuntuu pahalta, mutta voi hyvin olla, että omatkaan tunteesi eivät ole "todellisia" vaan perustuvat juuri siihen, että tarvitsen jonkun, jonka kanssa on hyvä olla.
Itselleni kävi juuri niin, että luulin rakastavani toista. VAsta nyt pitkän ajan jälkeen olemme ystäviä sillä tasolla, mistä sen ei olisi edes pitänyt muuksi muuttua ja olemme yhdessä todenneet, että me molemmat tarvitsimme sitä mitä tapahtui ja kyseessä ei ollut oikea rakkaus kummankaan puolelta vaikka se silloin niin todelliselta tuntuikin.