Olen sinkku ja tahtomattani yksin. Surullisesti yksin.
Kaverit väittävät (leikillään??) krantuksi, mutta se loukkaa, koska en mielestäni ole! En vaan näe mitään mieltä olla jonkun kanssa, joka kyllä tykkää musta jos en itse tykkää hänestä oikealla tavalla. Tuntuu että hänen aikansa -ja omaani - kuluu hukkaan.
Siksi en suostu olemaan kenen kanssa vaan. Ja siksi mua sanontaan krantuksi.
Parisuhde on mun mielestä kahden ihmisen rakastamiseen ja toistensa arvostamiseen perustuvat "liitto", yhteensulauma, jossa toisesta ollaan onnellisia eikä pidetä itsestään selvyytenä. Etsin siis itsensä kanssa sinut olevaa aikuista miestä, jolla on arvot (ja toivottavasti ne eivät täysin sotisi omieni kanssa!) Ulkonäkö on toisarvoinen asia; vain yksi asia täytyy olla eli nauravat silmät. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti (kuten minä...)
Välillä tulee näitä aamuja, jolloin itkettää vaan. Miksen voi tavata sellaista ihmistä, josta tykkään JA joka tykkää minusta? Mikä mussa on niin vikana?
Hyvinä päivinä tällaiset ajatukset unohtuu. Tiedän olevani ihan jees nainen, hauska ja iloinen, empaattinen ja luotettava. Kauniskin (no se riippuu katsojasta), menestynyt, hyvä itsetuntoinen ja seksikäs. En maailman paras, mutta maailman paras minä.
Mutta juuri aamuisin surettaa eniten. Miksi kaikenmaailman tylsimyksilläkin on miesystävä, mutta mulla ei? Mikä mussa on niin vikana??
Onko kohtalotovereita, jotka ajattelevat näin myös? Ja millä pääsette itsesäälin kuopasta ylös?
Kaverit väittävät (leikillään??) krantuksi, mutta se loukkaa, koska en mielestäni ole! En vaan näe mitään mieltä olla jonkun kanssa, joka kyllä tykkää musta jos en itse tykkää hänestä oikealla tavalla. Tuntuu että hänen aikansa -ja omaani - kuluu hukkaan.
Siksi en suostu olemaan kenen kanssa vaan. Ja siksi mua sanontaan krantuksi.
Parisuhde on mun mielestä kahden ihmisen rakastamiseen ja toistensa arvostamiseen perustuvat "liitto", yhteensulauma, jossa toisesta ollaan onnellisia eikä pidetä itsestään selvyytenä. Etsin siis itsensä kanssa sinut olevaa aikuista miestä, jolla on arvot (ja toivottavasti ne eivät täysin sotisi omieni kanssa!) Ulkonäkö on toisarvoinen asia; vain yksi asia täytyy olla eli nauravat silmät. Elämää ja itseään ei pidä ottaa liian vakavasti (kuten minä...)
Välillä tulee näitä aamuja, jolloin itkettää vaan. Miksen voi tavata sellaista ihmistä, josta tykkään JA joka tykkää minusta? Mikä mussa on niin vikana?
Hyvinä päivinä tällaiset ajatukset unohtuu. Tiedän olevani ihan jees nainen, hauska ja iloinen, empaattinen ja luotettava. Kauniskin (no se riippuu katsojasta), menestynyt, hyvä itsetuntoinen ja seksikäs. En maailman paras, mutta maailman paras minä.
Mutta juuri aamuisin surettaa eniten. Miksi kaikenmaailman tylsimyksilläkin on miesystävä, mutta mulla ei? Mikä mussa on niin vikana??
Onko kohtalotovereita, jotka ajattelevat näin myös? Ja millä pääsette itsesäälin kuopasta ylös?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olet kranttu ! Kysehän on siis siitä, että sinun käsityksesi siitä kuinka mieluinen miehen pitää olla jotta voisit olla sen kaa ylittää sen millaisia miehiä tapaat. Olet siis suhteellisesti kranttu. PS. Absoluuttisesti kranttuja ei tod.näk. edes ole.
En tajunnut tästä vastauksesta mitään?
olla siinä mielessä että odottaa kunnes sydän sanoo kyllä : ) Itse myös sinkku, ollut jo vuosia kunnes tapasin ihan yllättäen ihanan miehen. Emme vielä seuruste mutta se on toiv.vain ajan kysymys! Ajattelin jo että vietän loppuelämäni yksin eikä se ajatus niin kamalalta tunnukaan...pitää vaan täyttää elämä muilla asiolla jotka ovat tärkeitä itselleen sekä pitää itsestään hyvä huolta. Lemmikki on myös ihana olla esim.kissa : )
...On arvot ja ajatukset kohillaan, kyllä se jostain se mieskin joka Sua Rakastaa&Arvostaa vielä putkahtaa!! :)
olen aina niin pessimistinen ja ajattelen: "Mistä ihmeestä huomaa, että toisen aidon kiinnostuksen ja ei kukaan koskaan välitä musta ym.". Eikä ole helppoa päästänäistä ajatuksista eroon, kun ei kerta ole vielä kokenut pojan aitoa kiinnostusta. :(.
Ehkä näin pesimistinen ei saisi olla, kun sanotaan kaiken tulevan aikanaan ja eihän mitään suhteita tekemällä tehdä, mutta ainakin uskon, että vielä jossain on minullekin se oikea :).
Onko oikein ottaa katotaan mitä tulee asenteen ja ajatella positiivisesti, kun tutustuu johonkin poikaan? Onko oikein laittaa poikki tutustumisen jälkeen, jos toista ei seura kiinnosta? Uskoako, että tosiaan kaveruudesta sen alkaa pitää, eikä heti miettiäkään sitä seurustelua?
Mietityttää tämä aihe, kun ei ole päässyt pojan kanssa kaverisuhdetta pidemmälle...
Itse olen huomannut aivan samanlaisia oireita. Välillä ei haittaa olla ilman sitä ihanaa kumppania, mutta joskus tuntuu tosi vaikealta ja pahalta. Varsinkin silloin tuntuu pahalta kun huomaa, että jollain täydellä idiootilla on mukava tyttöystävä, jota tämä "äijä" ei osaa kohdella ollenkaan.
Viimeaikoina tapaamat naiset ovat loppujenlopuksi käyttäneet minua hyväkseni, koska en kykene nättiä hymyä vastustamaan. Joten masennus on vain kasvanut, kun ei taaskaan sitä oikeata ole löytynyt, ei edes sitä jonka kanssa olla kauemmin kuin yhden yön.
Ja jos löydän jonkun niin minua ei sitten kiinnosta tämä nainen ollenkaan. Elämä on epäreilua.
Masennusaamuista selviän sitten muutaman kaverin avulla, jos he naisiltaan ehtivät. Kaverien kanssa kaupungille tai muualle, niin naishuolet unohtuvat. Jos kaverit ei löydy niin sitten musiikkia ja liikuntaa niin huolet unohtuvat. Tai sitten pitää vaa masennella kerralla kaikki ulos.
...soimaan.
"When the sun shines, we’ll shine together
Told you I'll be here forever
Said I'll always be a friend
Took an oath I'ma stick it out till the end
Now that it's raining more than ever
Know that we'll still have each other
You can stand under my umbrella
You can stand under my umbrella."
panen. patjanväliä keskellä päivää.
Keskellä päivää??!Voi veljet!
Tää päivä alkoi ja meni surkeesti mutta sen pelasti telkusta sattumalta bongaamani
METALLICA-dokkari:"Some kind of monster"!!
Hienot fiilikset käydä nukkumaan:) Öitä!