Nyt on tulossa pitkä tarina, lopeta heti alkuunsa, jos et jatka lukea reilu kolmekymppisen miehen rakkauden kaipuusta.
Elän ns. keskiluokkaista unelmaa. On omatalo, lapsia, lemmikki ja farmariauto. Tunnusmerkit kiiltokuva elämälle on siis kunnossa. En kiistä noita unelmia, ne ovat myös omiani, mutta silti jotain suurta kaiken koossa pitävää liimaa puuttuu. En enää tiedä mitä on rakkaus, rakastanko vaimoani ja rakastaako hän minua.
Miksi en kysy sitä vaimoltani? Pelkään vastausta. Mitä jos todella alamme pohtia sitä rakastammeko toisiamme. Jos emme, mitä sitten. Lasten takia en haluaisi tehdä elämässäni muutoksia. Emme riitele ja lapsia rakastamme molemmat.
Miksi kirjoitan tässä niin paljon rakkaudesta? Siksi että kaipaan sitä. Kaipaan lämpimiä sanoja, pitkiä katseita ja hellyyttä. Olen vuosien saatossa ajautunut kohti kovia arvoja, herkkä puoleni on haudattu. En enää vuosiin ole sanonut vaimolleni rakastavani häntä, en sen jälkeen kun hän sanoi, että rakkaus sana kuluu, jos sitä liikaa käyttää. Sen jälkeen en enää sitä sanaa ole kuluttanut. Muistan nauttineeni myös siitä, että rankan päivän jälkeen tuon vaimolleni kukkia, suutelen pitkään ja kerron miten onnekas olin kun hänet löysin. Hän ei tiedä mitä menetti, kun sanoi, että sitä ei tarvitse vakuutella.
Nyt en enää kaipaa häntä työpäivän jälkeen, kaipaan lapsiamme.
Haluaisin pitää vaimoani kuin kukkaa kämmenellä, laulaa hänelle serenaadeja lauantai aamuisin, kulkea kadulla käsikädessä, mutta jostain syystä tuo ei kuulu arkeemme.
Emme ole pettäneet toisiamme, mutta tällä hetkellä olisin helppoa kauraa naiselle, joka haluaisi säilyttää romantiikan myös arjen keskellä.
Minulla on erittäin hyvät tulot ja kannan perheessämme suurimman taloudellisen taakaan, rahat meillä toki ovat yhteiset. Meillä on myös valtavasti asuntolainaa, mutta myös sitä kautta paljon säästöjä. Koko omaisuutemme on kiinni talossamme. Tällä hetkellä kuitenkin kaikki rahamme menevät lainanlyhennyksiin ja valitsemaamme elintasoon. Tämä kädestä suuhun eläminen ei kuitenkaan ole sitä mitä haluan. Tuon kun vielä yhdistää lastenhoidon aiheuttamaan minuuttiaikatauluun, oravanpyörä on valmis.
En tahdo olla itsekäs ja rikkoa tuota kaikkea, mutta en tahtoisi kyllä alistua loppuelämäkseni tähän onnettomaan oloon.
Olen saavuttanut ulkoiset unelmani, mutta todellinen rakkaus puuttuu elämästäni. Olen tehnyt elämässäni valintoja ja osan niistä väärin, väärät valinnat olen kai tehnyt onnen kustannuksella. Elämälle ei ole 'cancel-retry' näppäintä. Jos olisi, olisin sitä jo painanut.
Miksi sitten olen mennyt kihloihin reilu kymmenen vuotta sitten, naimisiin vajaa kymmenen vuotta sitten, lapsia vajaa viisivuotta sitten, jne...?
En todella löytänyt unelmanaistani, löysin naisen joka arvostaa unelmiani, hurmaantui minuun ja halusi minut omakseen ja luulin, että se riittää minulle, mutta vuosivuodelta olen alkanut tuntea, että tämä ei ole sitä elämää, jota haluan elää.
Suuria ovat usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus.
Elän ns. keskiluokkaista unelmaa. On omatalo, lapsia, lemmikki ja farmariauto. Tunnusmerkit kiiltokuva elämälle on siis kunnossa. En kiistä noita unelmia, ne ovat myös omiani, mutta silti jotain suurta kaiken koossa pitävää liimaa puuttuu. En enää tiedä mitä on rakkaus, rakastanko vaimoani ja rakastaako hän minua.
Miksi en kysy sitä vaimoltani? Pelkään vastausta. Mitä jos todella alamme pohtia sitä rakastammeko toisiamme. Jos emme, mitä sitten. Lasten takia en haluaisi tehdä elämässäni muutoksia. Emme riitele ja lapsia rakastamme molemmat.
Miksi kirjoitan tässä niin paljon rakkaudesta? Siksi että kaipaan sitä. Kaipaan lämpimiä sanoja, pitkiä katseita ja hellyyttä. Olen vuosien saatossa ajautunut kohti kovia arvoja, herkkä puoleni on haudattu. En enää vuosiin ole sanonut vaimolleni rakastavani häntä, en sen jälkeen kun hän sanoi, että rakkaus sana kuluu, jos sitä liikaa käyttää. Sen jälkeen en enää sitä sanaa ole kuluttanut. Muistan nauttineeni myös siitä, että rankan päivän jälkeen tuon vaimolleni kukkia, suutelen pitkään ja kerron miten onnekas olin kun hänet löysin. Hän ei tiedä mitä menetti, kun sanoi, että sitä ei tarvitse vakuutella.
Nyt en enää kaipaa häntä työpäivän jälkeen, kaipaan lapsiamme.
Haluaisin pitää vaimoani kuin kukkaa kämmenellä, laulaa hänelle serenaadeja lauantai aamuisin, kulkea kadulla käsikädessä, mutta jostain syystä tuo ei kuulu arkeemme.
Emme ole pettäneet toisiamme, mutta tällä hetkellä olisin helppoa kauraa naiselle, joka haluaisi säilyttää romantiikan myös arjen keskellä.
Minulla on erittäin hyvät tulot ja kannan perheessämme suurimman taloudellisen taakaan, rahat meillä toki ovat yhteiset. Meillä on myös valtavasti asuntolainaa, mutta myös sitä kautta paljon säästöjä. Koko omaisuutemme on kiinni talossamme. Tällä hetkellä kuitenkin kaikki rahamme menevät lainanlyhennyksiin ja valitsemaamme elintasoon. Tämä kädestä suuhun eläminen ei kuitenkaan ole sitä mitä haluan. Tuon kun vielä yhdistää lastenhoidon aiheuttamaan minuuttiaikatauluun, oravanpyörä on valmis.
En tahdo olla itsekäs ja rikkoa tuota kaikkea, mutta en tahtoisi kyllä alistua loppuelämäkseni tähän onnettomaan oloon.
Olen saavuttanut ulkoiset unelmani, mutta todellinen rakkaus puuttuu elämästäni. Olen tehnyt elämässäni valintoja ja osan niistä väärin, väärät valinnat olen kai tehnyt onnen kustannuksella. Elämälle ei ole 'cancel-retry' näppäintä. Jos olisi, olisin sitä jo painanut.
Miksi sitten olen mennyt kihloihin reilu kymmenen vuotta sitten, naimisiin vajaa kymmenen vuotta sitten, lapsia vajaa viisivuotta sitten, jne...?
En todella löytänyt unelmanaistani, löysin naisen joka arvostaa unelmiani, hurmaantui minuun ja halusi minut omakseen ja luulin, että se riittää minulle, mutta vuosivuodelta olen alkanut tuntea, että tämä ei ole sitä elämää, jota haluan elää.
Suuria ovat usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus.
Vastaukset 42
Vanhimmat
Olet siis jo itsekin herännyt huomamaan, että se ULKOINEN menestys, rahat ja tavarat eivät tee onnelliseksi.
Itse erosin 35-vuotiaana (nyt 45) samanlaisen unelman sisältä kuin mitä sinä omasi nyt kerrot olevan. Se olin minä, joka kaipasin sitä tunnetta, romantiikkaa ja rakkautta niiden taalojen sijaan...
Sitä vaan huumaantuu "ruuhkavuosien" aikana siihen eteenpäin menoon, menestykseen ja rahaan jollakin tavalla. Kaiken energian - sekä minä että mieheni - panimme suhteemme ulkopuolelle: työhön, opiskeluun ja siihen "kiipeämiseen". Toki minä siinä sivussa satsasin myös lapsiin. Mies ei joutanut tehdä sitäkään...
Sitten vaan kaikki romahti. En jaksanut enää sitä helvetillistä oravanpyörää. Hyppäsin pois. Sekä avioliitosta että työelämästä ja aloitin uuden, rauhallisemman ja RAKKAUDELLISEMMAN elämän.
Nykyään ulkoiset puitteet on ok (kiitos sen "entisen elämän" kovan satsaamisen ja työnteon) ja työni on itsellistä ja mukavaa. Teen sitä vain osa-aikaisesti.
Ja lopun aikani ja energiani panen sitten parisuhteeni hoitamiseen ja rakastamiseen :) Rinnallani on mies, jonka arvomaailma on yhteneväinen omani kanssa. Hän ei ole työnarkomaani vaan ihana, rakastava mies, joka sanoo päivittäin: Minä rakastan sinua
Itse lähdin liitosta,jossa mies oli henkisen väkivallan mestari ja erittäin mustasukkainen ja omistava.Itse olin alistuva marttyyri.Meillä ei ollut paljon rahaa,mutta oli omakotitalot ym muut mukavuudet.
Olenko nyt onnellinen?henkisesti olen,mutta taloudellisesti elän köyhyydessä lasten kanssa.Syytän itseäni lasten elämän pilaamisesta ja omasta itsekkyydestäni päivittäin.On ikävä elää tälläisen tunteen kanssa.ei pysty edes ajattelemaan uutta parisuhdetta nyt.
Ex on varmasti onnellinen minun lähdöstäni.Hänelle jäi kaikki mammoman ja löysi ihanan uuden naisen.Eli hän oli se voittaja ja tuo sen kyllä minulle hyvin selvästi esille.Meidän kanssa hän ei viitsinyt harrastaa mitään tai käydä missään,mutta nyt on aikaa ja rahaa.kuulostan katkeralta,mutta kyllä se sattuu.kun itse antoi 20v elämästä perheelle,jota ei enää ole.Hän ei halunnut panostaa meidän suhteeseen,kai hänelläkin oli kaipuu muualle.Nyt hän sen on saanut.Mutta sitä saa mitä tilaa.Pakko minun vain tyytyä osaani ja yrittää jaksaa,lasten kanssa yksin.
Silti,jossain sydämen sopukassa elää toive,että jossain on ihminen minuakin varten.Joka hyväksyy minut tälläisenä,haluaa jakaa sydämensä kanssani.Liekö turhaa toiveajattelua?
teit ihan oikean ratkaisun, kun et jäänyt epätyydyttävään liittoon. Et todellakaan ole vienyt mitään lapsiltasi. Kyllä rakkaus voittaa kaiken materian ja rahan tuoman "onnen". Mielummin sitä elää vaikka yksin ja köyhänä, kun alistavassa suhteessa. Uskon että sinuakin varten on onni ja rakkaus odottamassa, kunhan aika on oikea. Kaikkea hyvää sinulle ja voimia jaksaa elää onnellisessa ja tasapainoisessa elämässä yhdessä lastesi kanssa.
teit ihan oikean ratkaisun, kun et jäänyt epätyydyttävään liittoon. Et todellakaan ole vienyt mitään lapsiltasi. Kyllä rakkaus voittaa kaiken materian ja rahan tuoman "onnen". Mielummin sitä elää vaikka yksin ja köyhänä, kun alistavassa suhteessa. Uskon että sinuakin varten on onni ja rakkaus odottamassa, kunhan aika on oikea. Kaikkea hyvää sinulle ja voimia jaksaa elää onnellisessa ja tasapainoisessa elämässä yhdessä lastesi kanssa.
teit ihan oikean ratkaisun, kun et jäänyt epätyydyttävään liittoon. Et todellakaan ole vienyt mitään lapsiltasi. Kyllä rakkaus voittaa kaiken materian ja rahan tuoman "onnen". Mielummin sitä elää vaikka yksin ja köyhänä, kun alistavassa suhteessa. Uskon että sinuakin varten on onni ja rakkaus odottamassa, kunhan aika on oikea. Kaikkea hyvää sinulle ja voimia jaksaa elää onnellisessa ja tasapainoisessa elämässä yhdessä lastesi kanssa.
teit ihan oikean ratkaisun, kun et jäänyt epätyydyttävään liittoon. Et todellakaan ole vienyt mitään lapsiltasi. Kyllä rakkaus voittaa kaiken materian ja rahan tuoman "onnen". Mielummin sitä elää vaikka yksin ja köyhänä, kun alistavassa suhteessa. Uskon että sinuakin varten on onni ja rakkaus odottamassa, kunhan aika on oikea. Kaikkea hyvää sinulle ja voimia jaksaa elää onnellisessa ja tasapainoisessa elämässä yhdessä lastesi kanssa.
Kiitos sinulle!Tuntuu hyvältä saada kannustusta juuri nyt,kun oikeasti olen niin masentunut.Tuntuu pahalta ja jotenkin hylätty olo.Miettii,miksi lähdin,vaikka tietää oikean vastauksen.Aika vain kultaa muistot.Ja se painaa mieltä,että ex sanoo olevansa muuttunut enkä antanut hänelle tilaisuutta sitä minulle osoittaa.Uudelle naiselle hän on oikein ihana ja täydellinen mies.Niinköhän hän olisi minulle jaksanut tuota roolia kauankin vetää,kun tietää minun näkevän hänen manipulointinsa läpi?
Nyt on vain pärjättävä yksin.yritän olla katkeroitumatta,koska se on pahinta,mitä voin antaa istelleni tapahtua.Pitää muistuttaa itselleen,millaista se arki liitossamme oli.Kuinka ahdistunut olin siitä kyttäämisestä ja epäluuloisuudesta.
Taas näitä juttuja parisuhteesta, jossa päälle päin kaikki on hyvin, mutta ei sitten olekaan. Suurin syy tuntuu olevan se sama tarina eli TE ETTE PUHU! Miksi ihmeessä niin monet ihmiset jossain vaiheessa parisuhteessaan lakkaavat puhumasta toisilleen? Mä en voi ymmärtää, että jotkut ihan oikeesti ajattelevat, että kyllä sun pitää tietää mitä mä ajattelen ja tunnen, vaikka en sulle ääneen kerrokaan?
Siispä, kun sinulla on ollut noin ihania tapoja, että olet ostanut vaimollesi kukkia töistä tullessasi, kertonut rakastavasi häntä sekä sanonut, kuinka onnekas olet ollut löytäessäsi vaimosi. Nyt vaan nuo aseet uudelleen käyttöön ja opeta myös vaimollesi, että tunteet, rakkaus sekä keskinäinen lämpö eivät "kulu" siitä, että niitä näyttää päivittäin ja että sanoo tunteensa ääneen.
Parisuhde lasten kanssa tai ilman on joka tapaukseessa suurimmaksi osaksi sitä arkea ja arkirakkaus, jos mikä on todella tärkeää. Teille tekisi varmaan todella hyvää myös välillä lähteä kahdestaan vaikka pikku viikonloppumatkalle ja nauttia toisistanne vaan miehenä ja vaimona.
Löytäkää toisenne uudelleen ja näyttäkkää tunteitanne estoitta sekä PUHUKAA!!! Onnea!
Teki ihan ensin mieli kirjoittaa tähän että voi lällyn lällyn sun juttujas. Olet oikeassa, puhua pitäisi, mutta milläs puhut kun toinen sulkeutuu kuin simpukka jos yrittää puhua ja kysellä vaikka päivän kuulumisia. Hän myös torjuu kaikki hellyyden osoitukset eikä halua tulla esim. kainaloon iltaisin. Kysyin että mitä tää oikein on kun me vaan eletään pakonomaisesti, "syödään juodaan ja käydään töissä". Vastaus saattaa olla että "täällä ei ole pakko olla"... Kuitenkaan hän ei lähde, eikä päästä minuakaan lähtemään. En tosiaan ymmärää.
En muuta haluaisikaan kuin tuhlata hellyyttä johonkuhun.Vuosikaudet olen elänyt kuin jääkautta, suunnannut ihmisenkaipuun kaikkeen muuhun tekemiseen ja nyt olen siinä pisteessä että en tiedä miten saisin jonkun lähelleni.
Pikkuhiljaa ajauduin tähän, olen elänyt suhteessa kohta 17 vuotta, miehen mustasukkaisuuden ja henkisen ja toisinaan fyysisenkin väkivaltaisuuden vuoksi olen pikkuhiljaa kivettänyt itseni ja uskotellut etten tarvitse ketään joka voisi loukata minua. Suhteessa olen tavallaan edelleen, paitsi että en pysty enää tässä suhteessa olemaan muutoin kuin elämällä samassa talossa, muuhun kanssakäymiseen en pysty, vaikka välit ovat välillä ihan asiallisetkin, en vaan saa repäistyä itseäni täältä pois, monestakin syystä.
Tyhmyyksissäni myös ihastuin ihmiseen, joka oli niin väärä kuin olla ja voi, siitä onneksi olen pääsemässä irti.
Ehkä elämä näyttää tien aikanaan.
Minä lähdin liitosta,jossa oli henkistä väkivaltaa.Fyysistä ei ihan ollut,pari kertaa hilkulla,ettei nyrkki helunut.Onneksi älysin olla hiljaa.Lapset todistaneet monet kerrat,kuinka mies alistanut henkisesti haukkumalla ja alas painamisella minua.Hän on myös erittäin mustasukkainen ihminen.
Eron jälkeen hän on muuttunut paljon.On löytänyt jo uuden ihmisenkin,joka on erittäin tärkeä.Katson vieretsä hänen onneaan.Exkertoo minulle,miten hyvin menee ja mitä kaikkea kivaa tekevät yhdessä.Minun kanssani ei halunnut mitään sellaista.
Itse olen kylmä ja ihan jäässä henkisesti.En jaksa uskoa enää ihmisen hyvyyteen enkä rakkauteen.Kova hinta 20 vuodesta!
Haluat muutosta, tee asioita erilailla. Tee vaimollesi niitä asioita joista kerroit. "Fake it till you make it" kuulostaa teennäiseltä mutta jostain pitää aloittaa. Odota mitä vastakaikua saat -ihan varmasti vaimosi herää näkemään sut uudella tavalla. Lämmin suhtautuminen ja lämpimät ajatukset luovat myönteistä palautetta. Siitä se positiivinen kehä lähtee liikkeelle.
Älä perustele eroa sillä että "et ole todella löytänyt unelmanaistasi". Kuka täällä vastaa ikinä kenenkään unelmaa! Unelmat on unelmia, todellisuus on sitä miksi sen tekee, eikä vaan haaveile. Muutos lähtee susta itsestäsi.
Varmaan olet saanut vaimoltasi paljon, hän on ollut mukanasi toteuttamassa unelmiasi.
Nuorena valitsee helpommin sellaisen henkilön puolisokseen, joka sopii urasuunnitelmiin ja sen kaltaisiin asioihin.
Kun tulee ikää ja todellakin kaikki tällaiset ulkoiset puitteet on saavutettu, alkaa miettiä elämäänsä uudelleen. Ja silloin alkaa kaivata rakkautta eikä rahaa ja menestystä.
Normaali tarina sinulla. Nyt teidän pitää molempien muuttua ja alkaa elää! Ja se pitää sujua molemmilta, muuten se ei onnistu.
¨joilla ulkoiset puitteet on saavutettu.Ehkä ne pitäisi ensin hoitaa.
Kauan sitten poikaystäväni sanoi minulle, että "kuluu", jos liian usein vakuuttaa rakkautta tai sanoo toiselle kauniita asioita tästä itsestään. Otin silloin hiukan "nenääni" siitä. En osannut kuitenkaan toimia muuten kuin toimin, ja jatkoin puhumistani - ja myös puhumisen vaatimista. Eli en osannut elää niin, ettei asioista, ihan kaikesta, puhuttaisi sen läheisimmän ihmisen kanssa.
Siitä kaikesta on nyt kulunut pitkä aika. Nykyään se mies on aviomieheni ja puhuu todella paljon ja muistaa usein mainita, kuinka onnellinen onkaan, että meillä on toisemme.
Sinulle, joka tuon avioliitossasi menetit, niin yritä uudelleen. Pahinta, mitä voi tapahtua, on se, että huomaatte, ettei teillä tosiaan ole enää mitään yhteistä. Jos niin käy, et ole paljonkaan heikommassa tilanteessa kuin nyt - olette vain selvemmillä vesillä siitä, mikä on tilanteenne. Sitten voit lähteä etsimään unelmaasi muualta, mutta ainakin tiedät, että yritit.
Kuulostat kuten meistä monet, olet oikeas et huijattu on. Ei kukaan opeta meitä syvästi rakastamaan. Intohimo puuttuu ja saadaksesi sen sinun valitettavasti pitää laittaa tuulemaan, aloita kuitenkin varoen niin ehkä 'keittoonne' saa sekoitettu ilman pahempaa läikyttämistä. Aloita itsestäsi, järjestää itselle se mitä eniten kaipaat harrastuksis jos sitä on niin miten kuntosi? Kerro vaimollesi että hän tekisi samoin, vaikkei tee jatka sinä. Hae itsellesi asioita pienis palois josta nautit. Tämä kun on kunnossa, ota vaimosi mukaan kuvioon. Muistele mistä hän aikanaan innostui, mihin rakastuit yritä kaiva niitä yksityiskohdat jotka vei yhteen, jollei ole, mitkä voisivat olla ne nyt. Yrittäkää yhdes pikkuhiljaa viettä aikaa eri asioiden paris. Antakaa lapset hoidettavaksi, järjestele sinä kaikki. Tee niitä asioita josta vaimosi on puhunut vuosia.. Järjestä yhteistä romanttista mitä voisi olla molemmille mieleen. Sinulla on oikeus suuttua, tuulettaa kertoa että nyt asiat muuttuu tai ette selviä yhdessä. Kerro ihmeessä että haluat elämä, intohimoinen elämäsi takaisin ja muista että oikeastaan todennäköisesti vaimosi tuntee samalla muttei sano. Rohkeutta sinulle älä luovuta, voit vetoa lapsiinkin jotka molemmat rakastatte. Jos teillä hyvää ja iloista oloa niin lapsistakin tulee sitä.
Tämän olen itse nyt tehnyt 5v ja viime viikolla jää murtui ja olemme 11v avioliiton jälkeen kun uudelle rakastuneet, se on kaikenlisäksi syventynyt ja meidän kolmikko 10v,8v,7v ovat tosi ilosia taas, kannattaa vaikka se on pelottavaa ja sattuu monta kerta ennen kun asiat kunnossa.Älä luovuta,ETHÄN?
...kuin kenestäkään muusta koskaan.
Vaimosi ei nyt jaksa romantiikkaa, koska arki syö häntä ja sinuakin (?) niin paljon. Kunhan lapsenne hiukan kasvavat, hän varmaan löytää tunteensa sinuun uudelleen, ja sinäkin löydät taas tunteesi rakasta vaimoasi kohtaan.
Nythän sinulla on mitä mainioin mahdollisuus osoittaa rakkautta arkisten tekojen voimalla, niin kuin olet jo taloudellisesti huolta perheestäsi pitämällä tehnytkin. Lapsesi varmaan osaavat myös suuresti arvostaa isää, joka huolehtii ja kantaa eteenpäin elämässä, monella lapsella kun ei ole isää auttamassa.
Odota vaikeiden aikojen yli, saat varmasti kaiken vielä takaisin korkojen kera.
Sulle alkuperäinen kirjoittaja. Kuulostaa siltä,valitettavasti, että myös teillä eletään sitä surullisen kuuluisaa kulissia. Eli puitteet ja kaikki on ok, suorastaan loistavasti, mutta jotain silti puuttuu! Eipä ole ensimmäinen eikä viimeinen liitto tuossa jamassa. Ja olen huomannut että mitä hienommat nämä puitteet ja kulissit ovat, sen onnettomimpia ja tyhjiä sisältään ihmisiä niissä ovat. Surullista mutta totta!
Tekstin kirjoittanut mies haaveilee hetkistä vaimonsa kanssa, haaveilee rakkaudesta vaimon kanssa. Ei se silloin ole kulissia, hän ei ole vaan puhunut vaimonsa kanssa asioista. Miksei ole, puhuisi vaan, kun kerran rakastaa vaimoaan noin kovasti.
Minusta kulissi on sellainen, jossa kumppania vähätellään tai vihataan salaisesti selän takana, hyvä toimeentulo ja ulkoiset puitteet elämälle ovat toki ekstraa, eivät ne välttämättä mitään kulissia ole.
Meidän elämämme oli pitkälti samanlaista kuin sinun. Yhdessä miehen kanssa toteutimme haaveitamme. Halusimme rakentaa elämämme "valmiiksi" ennenkuin edes mietimme lapsia. Saimme talon, oman yrityksen ja autot.Sitten kun velat oli maksettu niin oli lasten vuoro ja saimmekin kolme ihanaa lasta.
Miten kaipasinkaan helliä katseita, kauniita sanoja, pieniä kosketuksia arjen kiireen keskellä. Varmaan mieskin niitä kaipasi, mutta jostain syystä kaikki tuollainen jäi. Välillä olin tosi väsynyt sillä kotiäitinä tein kaiken kotona ettei miehen tarvitse pitkän työpäivän jälkeen enää kotitöihin ruveta. Tunsin itseni kotiapulaiseksi, siivoojaksi ja lastenhoitajaksi. En ollut enää nainen enkä vaimo. Mietin joskus näitä asioita ja yritin niistä joskus puhuakin mutta ei mies innostunut puhumaan. Lopulta seksikin katosi melkein kokonaan meidän elämästä. Kumpikin kaipasimme rakkautta, läheisyyttä ja seksiä mutta emme pystyneet niistä asioista puhumaan.
Vaikka elämämme oli tuollaista niin en minä osannut kuvitellakaan että mies etsisi rakkautta ja kosketusta muualta. Olin täynnä perheen arkea että en edes huomannut miehen muuttunutta käytöstä ennenkuin oli liian myöhäistä. Yhtenä kauniina päivänä sain kuulla, että mies on löytänyt elämänsä rakkauden. Siihen loppui meidän pitkään jatkunut avioliitto. Minä jäin yksin pienten lasten kanssa. Maailma romahti ja itsetunto katosi sen siliän tien. Nyt elän päivän kerrallaan mutta uskon siihen, että elämä jatkuu. Ehkä jonain päivänä minun elämääni tulee vielä rakkautta ja kosketusta. Tämän eron myötä olen oppinut sen, että rakkautta ja parisuhdetta pitää hoitaa ja vaalia. Se kuolee jos siitä ei välitä.
Toivottavasti te pystytte vielä asioista puhumaan ja löytämään sen piilossa olevan rakkauden. Raha ja maallinen mammona ei sitä onnea tuo. Minä itse hyppäsin ovaranpyörästä jo vuosia sitten mutta ilmeisesti mies haluaa siinä vielä olla mukana.
Tiedän että yksikään äiti ei luovu lapsistaan, mutta minkä ihmeen takia nuo eroavat äijät uuden lempensä kanssa jättävät lähes aina lapset hyvällä omalla tunnolla ex-vaimolle. On kauhea ajatella että miehen uuteen onneen ei mahdu omat lapset. Vai eikö se uusi "lempi" halua koko pottia, vain sen miehen.
elät nyt arkea. Se tulee väistämättä eteen, jokaiselle, ja kun lapsesi kasvavat ja alkavat harrastaa, muuttuu elämäsi entisestään aikataulujen ja arjen pyörityksen mukaan kulkevaksi.
Jos ette ole pettäneet, ole onnellinen. Vasta sitten helvetti alkaakin.
Kerro vaimollesi tunteistasi, kerro että kaipaat aikaa, jolloin töistä tultuasi suutelit ja annoit kukkasia.
Vaimosi varmasti ymmärtää jos rakastaa ja haluaa korjata asiat kuten sinäkin. Olet selvästi hukassa nyt!
Olen sinua n. 15v vanhempi nainen, itse olen ollut aviossa liki 30v. Voin kertoa, että vaikeita aikoja on ollut ja kolme lasta on saatettu maailmaan. Kuitenkin, kaikkein tärkeintä elämässä on perhe, ainakin minulle.
Älä hyppää vieraaseen sänkyyn, siitä ei koskaan seuraa muuta kuin murhetta.
Juttele vaimosi kanssa, älä tee omia johtopäätöksiä hänen sanomisistaan. Myös hänellä voi olla vaikeaa, eikä ehkä osaa tai voi kertoa tuntemuksistaan edes sinulle, läheisimmälle ihmiselleen.
Rakastat selvästi vaimoasi, mieti mitä voit menettää, jos menetät hänet!!
ja erolla että olen nainen! Ei ketään voi neuvoa eroamaan, ehkä voisin neuvoa teitä vielä yrittämään löytämään sen kipinän, mutta miten, anteeksi vaan en osaa neuvoa.
Minä olin kuin "veljeni" kanssa naimisissa ja kaipasin noita samoja asioita kuin sinä tuossa kirjoitit.
Me erosimme. Kaikki meni hyvin. Lapset jäivät kanssani ja olivat paljon mieheni kanssa. Meillä on exän kanssa hyvät välit edelleenkään.
Muutaman suhteen jälkeen löysin sitten hänet, joka toteutti nuo haaveeni. Olemme olleet nyt 2 vuotta yhdessä. Olen hänelle kaikki kaikessa, hän huomion minua sanoin, teon, katsein. Hän sanoo usein, että olen kaunis, seksikäs, että on ylpeä minusta ja siitä, että saa kävellä vierelläni, hänellä on näin upea nainen. Kävelemme paljon käsikkäin, nautimme yhdessäolosta olemme sitten missä vain. Istun paljon jopa hänen sylissään. Hellyys on ihanaa, seksi aina vaan paranee. En ole koskaan nauttinut miehen kanssa niin paljon kuin hänen kanssaan. Olemme yhdessä kokeilleet kaikenlaista uuttakin, yhdessä totettaneet toistemme haaveita. Hän on mies, jonka edessä en häpeä itseäni alastikaan, koen itse olevani naisellinen täysi kymppi hänelle.
Siis näinkin voi käydä. Olen usein ajatellut, että miksi emme tavanneet nuorempina... mutta olen tyytyväinen nyt omaan elämääni, parempaa ei voisi olla.
Jaksamista sinulle!
´kirjoituksestasi. lapsethan voivat erinomaisesti kun äidillä menee mukavasti sängyssä.?
Halusin samaa kuin sinä. Halusin rakastaa vaikka onkin arki. Halusin seksiä ja hellyyttä vaikka onkin lapsi. Silti olen nyt yksin.
Miehelleni oli liikaa se mitä halusit myös itse, minulle ei. Sanoisin, että paskat talosta kulta, kunhan kerran olisit sanonut ettei se rakkaus kulu käytöstä, päinvastoin.
Löydä elämäsi. Jokaisella on elämäntie. Sinä olet aloittanut suuntasi. On rakkautta, mikä halaa ja hellii arjen keskellä. Me löydämme sen.
Olet siis tyypillinen nyssykkä, jolle tuli "kiire naimisiin, kun muutkin menee tietyssä iässä". Olisihan se nyt ollut häpeällistä jäädä ilman perhettä ja "perusyksikköä",
Nyt vituttaa "kiire-avioliitto"...no voi jestas sentään...kaikkea se lähimmäisriippuvuus teettää.
Kiitos kannustavista vastauksista. Suunta on vain ylöspäin.
Kyllä meitä miehiä on vielä muutama, jotka osaavat ja uskaltavat olla miehiä. Tehdä menestyvää uraa, rakentaa talon, rakastaa puolisoaan ja hoitaa ja kasvattaa lapsia.
Kuitenkin kaiken tuon kulmakivenä on todella aikuisten parisuhde, johon valitettavasti ei meillä tunteista puhuminen kuulu. Siinä olen ehkä erilainen kuin suuri massa miehistä. Jos suomalainen mies ei keskimäärin puhu eikä pussaa, siihen muottiin en mahdu.
Nyt on vaan todella hankala lähteä purkamaan sitä kivimuuria ajatuksista, kun se pieni herkkä puoleni jo vuosia sitten tallautunut.
Minussa asuu pieni Pavarotti, hitunen Tommy Tabermania, iso osa Remontti Reiskaa, ja kourallinen Jorma Ollilaa. Tämä ehkä jollain lailla selittää tuota unelmaani ja rakkauden kaipuuta.
Eivät ajatukseni elämästä ole muuttuneet, taloudellisesti puitteet ovat sitä mitä haluan. En ole koskaan kokenut että minun olisi pakko ollut tehdä jotain. Ajattelen järjellä, toimin järjellä, tunteilla minua voitiin kuljettaa vaikka kirkkoon papin sanan äärelle.
Vien tänään vaimolleni ruusun, annan hänelle suudelman, vien hänet piknikille ja kerron mitä kaipaan, mutta yksin en jaksa taistella onnen puutetta vastaan.
...ja vaimollesi, toivottavasti löydätte yhteisen sävelen jälleen.
*snif*
Osittain ymmärrän vaimoasi. Siis siltä kannalta, että olen itse enempi tekojen nainen, kuin sanojen. Omassa parisuhteessani en ole kaivannut niin paljoa rakkauden sanoja, kuin sitä että ottaa teoissaan toisen huomioon. On turhaa puhua rakkaudesta illallispöydässä, kun seuraavassa hetkessä häviää omiin puuhiinsa jättäen minut siivoamaan sotkuja. (noin yhtenä esimerkkinä).
Mutta jos järjestät piknikin kokonaisuudessaan, niin en voi kuin nostaa hattua sinulle! Ainakin toimit oikein, se on tietysti sitten eri asia onko se sitä mitä vaimosi kaipaa. Kysy häneltä siellä piknikillä, että jos hän voisi yhden asian perheessänne muuttaa, niin mikä se olisi?
Totuushan voi yksinkertaisuudessaan olla, että vaimosi rakastaa hoitamalla lapsia ja kotia, kuten jotku miehet rakastavat rakentamalla taloa. Joillekin on vain vaikea sanoa tunteitaan ääneen, mutta en usko kenellekään olevan vaikeaa kuulla niitä, ellei taustalla ole jotain isompaa ongelmaa. Eivätkä ne rakkauden sanat sitäpaitsi kulu, ellei niitä sitten tuhlaa amerkkalaiseen tapaan kaikkeen ympärillä olevaan "I love this flower!"....
Mutta on aina hyvä pysähtyä miettimään parisuhteen tilaa, varsinkin vielä kun on toivoa paremmasta ja rakkautta jäljellä!
Hieno idea! Siitä se lähtee!!
ruusujen viemiset ja käyttäydy kun itsenäinen Mies! Tohvelisankareita Suomenmaassa on jo aivan liikaa. Niin kauan kun mies on ohjattavissa niin naisen vaatimukset vain kasvaa. Ei tuollaiselle suhteelle mitään voi tehdä, se on jo menetetty kun ei kerran kemiat sovi yhteen! Sitäpaitsi kun kahden ihmisen kemiat sopivat niin suhdekin kehittyy aivan luonnostaan, ei sille tarvi tekohengitystä antaa! Liian moni vaan neuvoo tekemään sitä ja tätä että suhde "kehittyisi" ja rakkaus kukoistaisi vuosikymmeniä. Tuollaista haihatusta on turha kuunnella. Minä en ole tehnyt mitään erityistä, kukkia tuon keskimäärin pari kertaa vuodessa kaikki on sujunut ja kehittynyt, tehdään paljon asioita yhdessä ja 40 vuotta yhteistä elämää pian täynnä! Rakkauden ja uskollisuuden tunnustuksiakaan ei tarvi sepistä kun kaiken huomaa sanoittakin. Katsokaas kun rakastaa ja kemiat toimii, siinä se salaisuus. Se on vaan niin valitettavan harvinaista! Mennään vaan ja ihastutaan, määrätyssä iässä "mentävä" vihille ja perustettava perhe. Sitten tulee arki eikä se puoliso ollutkaan mitä toivottiin kun todellinen rakkaus puuttunut alusta lähtien.
Kirjoituksesi kolahti.. ei välttämättä ihanaa kuultavaa minulle joka olen ollut vuoden päivät naimisissa ja koko ajan on sydämen sopukoissa ollut tunne, etten ole todellista sielunkumppania löytänyt. Kaikki järkeily (menee mukavasti yhdessä, mies on lempeä, kiltti ja hyväsydäminen ym.) ajoi avioliittoon, vaikka olisi vain pitänyt kuunnella sydämensä ääntä. Ihminen vain pelkää jäädä yksin!! Ja toisaalta juuri nämä luritukset siitä, että suhteessa kuuluukin olla epävarmuutta ja kriisejä.. kai niitä johonkin asti kuuluu ollakin, mutta kaiken keskellä pitäisi olla kuitenkin 100% varmuus siitä, että tämä ihminen kenen rinnalla kuljen, on minulle juuri oikea, eikö???!!! Se syvä, puhdas ja todellinen rakkaus pitää löytyä. Jos se puuttuu, niin kaiken yrittämisenkin jälkeen se kaipuu sielunkumppanin löytämisestä jäytää sisintä ja oma suhde tuntuu vajavaiselta.
Ajatelkaa seuraavia pareja; Johannes ja Kyllikkin Virolainen, Charles ja Camilla Parker. Heidän suhteensa ei ole ollut kummallekaan parille ensimmäinen ja kuitenkin ko.pareista on tullut pitkäaikaisia elämänkumppaneita, joista tosiaankin ajattelee, että he ovat toisilleen sielunkumppaneita.
että liian monet parit elävät suhteessa joka on alkanut ihastuksesta ja jatkunut luonnollisena seurauksena perheenperustamis-ikään saakka. En yhtään kyseenalaista sitä etteikö suurin osa tästä ryhmästä olisi vilpittömästi uskoneet että se minkä koki alussa kumppaninsa kanssa on sitä syvää aitoa rakkautta. Käy vain niin sääliksi tätä suurta ihmisjoukkoa joka elää suuren osan elämästään kumppaninsa kanssa joka kyllä on mukava ja jonka kanssa käytännössä suhde toimii mutta silti eivät koskaan ole kokeneet sitä syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta joka syntyy vain siitä että aito pyyteetön rakkaus vallitsee ja kemiat toimivat. On siis suuri joukko ihmisiä jotka luulevat elävänsä rakkaussuhteessa kun eivät paremmasta tiedä. Kulkevat tietämättänsä sen oikean rakkauden ja kumppanin ohitse.
ja sitä elämää jota 90% perheistä elävät. Näin se menee, helppo on unelmoida ja toivoa mutta erittäin harva löytää sen oikean kumppanin. Ensin ollaan rakastuneita, perustetaan perhe, talo, auto, vapaa-ajan asunto, matkustellaan j.n.e. Sitten tuleekin eräänä päivänä pysähtyminen ja kysymys: Ohoh, tässäkö se nyt sitten olikin tämä elämä JA SEN TARKOITUS? Kova työ ja velanmaksut! Taas kerran todiste siitä ettei aineellinen hyvinvointi auta pätkääkään, päinvastoin. Kun on kaikki kasassa ja mieluimmin vielä vähän parempaa kuin naapurilla niin kuvitellaan että tässä se onni nyt sitten on. Kun nykyisin seuraa ihmisten toimintaa niin huomaa että suurin osa aktiivisesta elämästä kuluu velkojen maksamiseen. Pitää rakentaa ja ostaa velaksi ja kaiken pitäisi olla vähintään samalaatuista kun tuolla tutulla, sukulaisella tai naapurilla. Ei oteta ollenkaan huomioon että noilla ihmisillä joihin itseään vertaa ehkä on moninkertaiset tulot tai varallisuutta. Viisas elää tulojensa ja varallisuutensa mukaan. Tämä tarkoittaa sitä että jos on työmiehen palkka niin rakennetaan halvalla ja pienempi koti, jos taas on suurtuloinen niin voi vähän jo tuhlata mukavuuksiin. Asia on kuitenkin valitettavasti niin että nykyään työmies haluaa matkia rikkaita ja rakentaa itselleen sen mukaisen velkaloukun. Sen huomaa kun seuraa nuorten perheitten menoa ja toimintaa. Komea pitää talon ja auton olla vaikka sitten 30 vuotta maksetaan niska limassa. Lain pitäisikin kieltää ylisuurten unelmien toteuttamisyrityksiä. Alle 50.000 euron tuloilla kannattaa pitkään harkita hankiiko edes omaa asuntoa ollenkaan!
ei ole se, onko hyvätuloinen rikas vai pienituloisempi työmies. Sama sisäisen tyhjyyden tunne molemmilla on, jos on ollakseen. Se pitäis nyt ihmisten lopultakin tajuta, että rahalla ja tavaralla ei korvata henkisesti köyhää elämää. Sen voi jokainen tavarameressä käväissyt todeta. Ensin tulee ihmisen perusonnellisuus ja hyvä olo, sen päälle sitten maallista mammonaa, jos on tullakseen. Tasapainoinen, onnellinen ihminen tuntee elävänsä täyttä elämää riippumatta siitä mitä hilavitkuttimia hän omistaa tai on omistamatta. Perustotuus elämässä on, että käärinliinoissa ei ole taskuja.
onnea ratkaisekaan mutta tulot suhteessa velkoihin ratkaisevat sitä enemmän. Monien hermot ovat kiristyneet äärimmilleen kun eivät rahat riitä normaaliin elämiseen ylivelkaantumisen vuoksi. Siinä onkin sitten vaikeampi olla se kuunteleva, rakastava, ymmärtävä ja kärsivällinen puoliso ja kasvattaja- isi/äiti. Kädestä suuhun eläminen vuosikymmeniä rassaa vahvemmankin ihmisen tasapainoa.
Siinä se harha on, että ihmisen pitää muka saada ja omistaa kaikenlaista, jotta olisi onnellinen - vaikka velaksi. Se juttu vaan ei mene niin. Jos vetää itsensä liian kireälle ja elämä ei enää maistu miltään huolimatta kaikesta käytössään olevasta omaisuudesta, jää vain yksi vaihtoehto: hypätä ulos juoksupyörästä ja alkaa ajatella itseään ihmisenä eikä hamsterina.
romanttinen mies tarvitsee romanttisen naisen, en ole koskaan ollut onnellinen ns. raha/kovat arvot omaavien miesten kanssa vaan olen tähdistä, viinistä, musiikista, kukista tms. huumaantuvaa sorttia ja jos toinen osapuoli ei ole niin arki kyllä lässähtää.
Arki on muutenki vaikea kestää pitkässä suhteessa eli kyllä pitkässä liitossa täytyy kipinän ja liekin säilyä vaikka se saattaa välillä hiipuakin. Kysy rohkeasti miltä naisestasi tuntuu, onko hänenkin tunteensa viileenneet tms. Pelko kuuluu kaiketi muutokseen. Kaikki me pelkäämme suuria muutoksia vaikka tiedämmekin, että niiden jälkeen elämämme paranee.
naapureista. Muutin -88 tampereen lähelle vanhaan omakotiyhteisöön.Paikka oli täynnä vanhoja asukkaita, joiden kanssa oli hauska keskutella.Tänä päivänä et tunne ketään.Ohi ajaa
maastureita,no kalliita autoja. koko alueen ovat valoittaneet ihmiset,jotka eivät välitä alueen historiasta.Talot on tuhottu järjettömällä remontoimisella.Ihmiset eivät tapaa enää toisiaan missään.Sinä elät juuri tätä elämää, jos se ei näytä hyvältä se ei ole elämisen arvoista.sorry harry.Otan osaa.Yksi asia pitää aina pitää mielessä,jos sinulla on lapsia,he kävelevät kaikkien omien tarpeittesi yli.lapset ovat satsaus omaan tulevaisuuteesi.Rakkaus,outo pakkaus,jos sen löydät lähetä yksi minullekkin.
Kun menit naimisiin, menitkö naimisiin, koska rakastit palavasti tuota naista vai koska hän tuntui sopivan siihen palapeliin, jota halusit rakentaa?
Sellaisen kuvan sain viestistäsi.
Silti kun kirjoituksesi luin, minulle ei nouse päälimmäiseksi epätoivo vaan toivo. On hienoa, että sinulle on selvinnyt, mitä elämässä on todella tärkeää: rakkaus. Se ei tule suurissa tuloissa, isoissa taloissa, hienoissa autoissa. Se tulee pienissä eleissä, lämpimissä katseissa, tuessa joka kantaa.
Muista, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada elämääsi tuo rakkaus. Vaimosi sisällä voi hyvin asua tuo mystinen Unelmiesi Nainen, jos haluat antaa hänelle mahdollisuuden. Olen aivan samaa mieltä siitä, että sinun kannattaa lopettaa haaveistasi kirjoittaminen ja siirtyä toteuttamaan ne! Viet kukkia, kun siltä tuntuu, sano rakastavasi vaikka joka tunti! Ja kun vaimosi hämmentyy ja ehkä sanallisesti kehoittaa sinua lopettamaan(viestistäsi saa sellaisen kuvan, että hänet on kasvatettu pitämään onnentunteensa syvästi sisällään ja voit olla varma, että hän tuntee syvää ja intohimoista rakkautta, jonka voit auttaa pääsemään esille; se voi viedä aikansa, mutta kärsivällisyys palkitaan), niin totea tyynesti: "vaimo-kulta, meillä rakkaus ei kulu, koska se syntyy joka päivä uudestaan ja minä tulen ilmaisemaan tunteeni joka ikinen hetki kun siltä tuntuu!" Ja hymyile aurinkoisesti päälle.
Anna avioliitollesi mahdollisuus. Näe mielessäsi sinut ikionnellisena vaimosi seurassa, tekemässä juuri niitä asioita kuin haaveilet, sanomassa toisillenne "minä rakastan sinua" useasti päivässä, kuvittele vaimosi katsovan sinua juuri niin kuin haluat sinua katsottavan... Ja kun teet näin, joka päivä, niin tulet elämään nuo hetket elämässäsi. Kokemuksesta tiedän, että se toimii! Tarvitset vain kärsivällisyyttä ja aikaa, niin unelmastasi tulee totta!
olen itselleni tehnyt ja miettinyt mitä teen?
mikä on kaiken tarkoitus? rakastanko miestäni?
olenko nyt siinä 40v-kriisissä?!!
20 vuotta yhteistä taivalta...ylä ja ala mäkeä.
2-lasta,hyvä taloudellinen elämä...mutta jotain puuttuu!?
mulle on sanottu että;mulla ei tule olemaan elämää jos mä eroan...niin,!..enhän mä sitä voi tietää.
välillä tuntuu että on toisaalta taloudellisesti riippuvainen.kumpikin kylläkin käymme työssä,...en tiedä.
elämässä vaan on joutunut tekeen päätöksiä,ne ei välttämättä ole ollu ihan itselle sopivia,tavallaan tilanne on ajanut siihen.
paljosta saan kiittää miestäni että ole se mikä olen nyt...mutta...me muutumme ja se tunne joka on alussa ollut muuttaa muotoaan.
Mä olen itsestäni sanonu että:ole kuin kukkapenkki,jos kukkia ei kastella se pikkuhiljaa kuihtuu.
näin mä tunnen meille käyneen;mies ajattelee asioista eri tavalla;nainen on se kukka jota täytyy hoitaa...unohtamatta miestä...kyllä mieskin hellyyttä tarvitsee.
Vaaka on hyvä tässä asiassa,toiseen hyvät ja toiseen huonot( ja -).
mä jouduin tosi asian eteen viime vuoden puolella;kumpaan suuntaan vaaka menee...tällä hetkellä se on tasan..lasten vuoksi.
äitini tapaa sanoa:kyllä asiat järjestyvät.:)
Mulla on ihan sama tilanne ja usein vertaan tilannettani linna tuomioon: Kunhan vielä 5 vuotta jaksan niin sitten voin lähetä vaikuttamatta lasten elintasoon ja turvallisuuden tunteeseen. Sen jälkeen lasten pitäisi olla omillaan. Siihen asti minä riudun (kuten varmaan miehenikin) ja ihme on jos vielä jostain tässä elämässä osaisin nauttia. En varmasti osaisi enää rakastaa vaikka jonkun tapaisinkin, sillä niin monta vuotta on jo ollut ilman rakkautta. Olen toki onnellinen siitä että kerran olen elämässäni ollut rakastunut ja kokenut täydellisen parisuhteen. Se kesti vuosia vaan nyt on kuihtunut pois ja on vain kaunis muisto. Älkää vaan sanoko että keskustelkaa, sillä keskustelemalla ei sellaista tunnetta saa joka meillä oli. Me olemme molemmat vuosien aikana muuttuneet ja suhteesta on jäljellä enää kunnioitus toista kohtaan. Onhan sekin jotain.