hei!
olen seurustellut itseäni vanhemman miehen kanssa jo 8 kk nyt. tämä mies on jonkin verran mustasukkainen, mikä varjostaa muuten ihanaa suhdettamme.
joskus minusta tuntuu, ettei hänellä ole muuta tekemistä, kuin seurata minun tekemisiäni. hänellä ei ole sellaisia ystäviä, joita tavata useammin, hän ei harrasta mitään... mutta minä olen mielestäni ihan normaali, kun minulla on kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia. hän kuitenkin aina käsittää, että ne ova tminulle tärkeämpiä kuin hän, vaikka olen uhrannut kaiken hänelle. mutta eikö sekään riitä?
minulla on yksi hyvä miesystävä. emme ole koskaan seurustelleet, olemme vain ystäviä. olemme kummatkin vähän taiteellisia, kun taas mie sjonka kanssa seurustelen, on ihan "tavallinen". nautin viettää aikaa tämän ystäväni kanssa, koska meitä yhdistää moni asia.
mutta miesystäväni ei voi hyväksiä sitä. hänen mielestään en saa "omistaa" henkilökohtaisia mieskavereita, vaan minun pitäisi ottaa hänet aina mukaan. ikäeron takia en pysty siihen, eikä hän tahdo ymmärtää sitäkään. aina kun tapaan ystäväni, hän suuttuu paljon ja alkaa esittämään mitä kummalisempia syytöksiä. tuntuu, että hän keksii kaikesta jotain.
olen huolissani. voiko mustasukkaisuudesta parantua? ystävyyssuhteeni kärsivät hänen takiaan, en ole uskaltanut tavata heitä aikoihin. mitä sanotte? onko minulla oikeus nähdä miespuolisia ystäviäni? vai olenko epänormaali, kun edes vaadin sitä?
olen seurustellut itseäni vanhemman miehen kanssa jo 8 kk nyt. tämä mies on jonkin verran mustasukkainen, mikä varjostaa muuten ihanaa suhdettamme.
joskus minusta tuntuu, ettei hänellä ole muuta tekemistä, kuin seurata minun tekemisiäni. hänellä ei ole sellaisia ystäviä, joita tavata useammin, hän ei harrasta mitään... mutta minä olen mielestäni ihan normaali, kun minulla on kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia. hän kuitenkin aina käsittää, että ne ova tminulle tärkeämpiä kuin hän, vaikka olen uhrannut kaiken hänelle. mutta eikö sekään riitä?
minulla on yksi hyvä miesystävä. emme ole koskaan seurustelleet, olemme vain ystäviä. olemme kummatkin vähän taiteellisia, kun taas mie sjonka kanssa seurustelen, on ihan "tavallinen". nautin viettää aikaa tämän ystäväni kanssa, koska meitä yhdistää moni asia.
mutta miesystäväni ei voi hyväksiä sitä. hänen mielestään en saa "omistaa" henkilökohtaisia mieskavereita, vaan minun pitäisi ottaa hänet aina mukaan. ikäeron takia en pysty siihen, eikä hän tahdo ymmärtää sitäkään. aina kun tapaan ystäväni, hän suuttuu paljon ja alkaa esittämään mitä kummalisempia syytöksiä. tuntuu, että hän keksii kaikesta jotain.
olen huolissani. voiko mustasukkaisuudesta parantua? ystävyyssuhteeni kärsivät hänen takiaan, en ole uskaltanut tavata heitä aikoihin. mitä sanotte? onko minulla oikeus nähdä miespuolisia ystäviäni? vai olenko epänormaali, kun edes vaadin sitä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
että sun miehelläsi ei ole aikomustakaan hyväksyä ystävyyssuhdettasi siihen toiseen mieheen. kyllä mun mielestä sinulla on oikeus viettää aikaa ystäviesi kanssa. sano sille vaikka että get a life, mulla on oikeus viettää aikaa muittenkin kuin sun kanssa...
no, minä olen ihan samaa mieltä. hän on kai jo aivopessyt minua jo niin paljon, että olen alkanut epäilemään, että minuss aon se vika kun haluan olla muidenkin kanssa. ehkä hän on vain vähän vanhanaikainen. hmph.
Paha juttu. Taitaa olla tosiasia, että mustasukkaisuus ei parane, vaan pahenee. Mitä enemmän annat miesystävällesi periksi, sitä omistavammaksi hän tulee, ja sitä vähemmästä suuttuu. Pysy tiukkana punnitse tarkkaan mitä haluat, tai pilaat elämäsi!!! Rakaskaan miesystävä ei paljon lohduta, jos joutuu elämään häkissä.
puhut vähän mutta asiaa. se vaan on niin suunnattoman vaikeaa, kun jotain todella rakastaa. tiedän, että joskus minullakin tulee se raja vastaan. enhän voi sietää mitä vaan. mutta toivon silti, että kaikki voisi muuttua. tosin itsestään se ei voi tapahtua. pitäisiköhän lähteä juttulemaan jonnekkin?
minun juttuja hän ei kuuntele. hänen mielestään vain selittelen, vaikka kerron miten itse asian näen ja miten se oikeasti on. sitten hän vain väittää, etten edes rakasta häntä.
Sun tapaus kuulostaa tosi tutulta. Mä oon paininut jo yli 20 vuotta suhteessa, jossa mies on tosi mustasukkainen. Ihana mies ja rakastan häntä kuitenkin kovasti. Hän on ehkä hivenen "parantunut" vaivastaan. Luottamus on tärkein asia, mutta jos toinen koko ajan epäilee olemattomia, voi joutua itse kiusaukseen. Mullakin on töissä yks mies työtoveri, jonka kanssa synkkaa tosi hyvin. Mun mies on tosi mustis nimenomaan tästä henkilöstä. Olemme hyviä kavereita ja en anna mieheni määrätä, saanko jutella ko. kaverini kanssa. Jos olisin alistunut mieheni toiveisiin, mulla ei olis kavereita ja eläisin vain hänen kauttaan. Kävin terapeutilla ja hän muistutti mua, että mä en oo mieheni äiti ja etten missään nimessä unohtaisi ystäviäni. Näin olen toiminut ja pärjäilen miehenikin kanssa. Elämä on tasapainottelua, mutta nautin siitä täysin rinnoin.
kehottaisin sinua säilyttämään ystäväsi!jos miehesi huomaa/ ymmärtää, ettei sinulla ole aikomustakaan luopua ystävistäsi hänen takiaan, hänen on tehtävä valinta. joko muutettava käytöstää, hyväksyttävä sinun "normaali" elämäsi, johon kuuluvat myös suhteet kodin ulkopuolella- ellei hän hyväksy sitä, että sinulla on muutakin elämää, on vain sinun parhaaksi, että pääset tällaisesta suhteesta irti. ei mikään saisi ainakaan minua luopumaan " vapaudestani". en voisi kuvitella pahempaa elämää kuin elämä, jota ohjataan minun vierestäni. vaikka ohjaaja olisi sitten kuin rakas minulle tahansa!! luin vast ikään runon, joka sanoo näin: jos rakastat jotain oikein paljon, päästä hänet vapaaksi. jos hän ei palaa takaisin ei hän ollut sinulle tarkoitettu. jos hän tulee luoksesi rakasta, rakasta ikuisesti!
Niin, tää edellinen on mulle itelle hyvinki ajabkohtanen juttu.... voin vain odottaa, vielä en ole kutsua rakkaaltani? kuullut.... ei tämähelppoa ole, ei, mutta välttämätöntä! toisinaan, rakkaus tuottaa myös tuskaa. niin, suurta tuskaa!!!
ongelma on vain se, että mies on todella mustasukkainen. hän ei hyväksy että tapaan ystävääni ollenkaan. hän ei ymmärrä, että haluan omia ystäviä. hänen mielestään voisimme nähdä kolmistaan. mutta ei se ole sama asia. kaipaan omiakin ystäviä ja yksityisyyttä. mutta hänestä salailen jotain kun haluan sitä. kun eihän hänkään halunnut. sanoin, että tukehdun suhteeseen jos hän ei anna omaa aikaa. sitten hän muuttuu todella kylmäksi ja alkaa sanomaan, että ei hänen ex-vaimonsakaan tukehtunut. en halua lla aina verrattuna häneen. olenhan oma persoonani.
hän alkaa aina puhua erosta, jos edes mainitsen, että haluaisin tavata tämän ystäväni. olen sitä mieltä, että jos hän rakastaa minua, hän hyväksyy ystävänikin. mutta hän taas näkee niin pahana miesystäväni, että jos näen häntä, hän kokee etten rakastan häntä. äh. vaikeaa. pitäisiköhän mennä juttelemaan yhdessä jonnekkin. mutta minne?
tuo runo tosiaan pitää paikkansa. onena sinulle, yritä pärjäillä. minulla on todella ikävä tilanne, kun perheeni ei hyväksy suhdettani, joten minulla on todella huonot välit heihin. ja ystävänikään eivät kovin paljoa jaksa ymmärtää. minulal ei ole muuta tukea kuin rakkaani. mutta jos hän aikaa kahlita minut, niin ei minulle jää mahdollisuuksia. pelkään vain miten selviän kaikesta yksin.
Kun mulla oli vaikeaa, mä kävin juttelemassa seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksessa, yksin, mies ei suostunut tulemaan. En edes kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdistykseen tai muuhun, silti sain sieltä ymmärtävää apua ja ohjeita elämäni hankalassa tilanteessa ilman mitään jeesusteluja.
Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, suhde mieheni kanssa toimii ja silti voin tavata ystäviäni, myös sitä miestä. Mulla on ystävieni kanssa tosi hauskaa, sellaista jota mieheni ei ymmärrä. Miksen siis saisi pitää hauskaa kavereiden kanssa. Omat hauskat sitten oman kullan kanssa...
ayk; kiitos ihanasta ja viisaasta runosta