Olen pitkäaikaisäidin jo 40-vuotias tytär. Äiti on aina sairastanut, välillä vuoteen omanakin. Isä ei kuvioissa. Olen pienestä pitäen ollut hänelle tuki ja turva. Kunnellut ja auttanut. Olen ollut 20 vuotta aivan poikki äitisuhteessani. Velvollisuudesta yritän käydä äidin luona. Vihaan sairaskertomuksia, kolotuksia yms. Äiti myös manipuloinut sairaudela. Eikä minulla keinoja siihen. Vihaan sairautta, ehkä salaisesti myös äitiä. Väsynyt, poikki, vihainen olen. Nyt kun äiti vanhenee, alkaisi enemmän tarvita apuani. Koen ympäristön paineen. En vaan jaksa. Onko kokemuksia.
Äiti sitoo lapsensa
sairaudella
254139
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Sano joskus äidillesi, että "olisi kivaa tietää, mitä KIVAA on viime aikoina tapahtunut"...tai sitten sanot suoraan, että sinua ahdistaa olla hänen "koti-psykologinsa" ja that´s it.
En kuuntele äitini sairaskertomuksia, vaan suljen korvani ja ajattelen omiani. En kommentoi sairaskertomuksia sanallakaan, ettei turina jatku sekunttiakaan pidempään. En myöskään koskaan kerro omista vaivoistani, koska sen jälkeen saisin kuunnella hänen vastaavia vaivoja päivätolkulla. En halua kuulla ensimmäistäkään sairaskertomusta, vähintään syöpään viittaavaa kolotusta, otteita lääkärikirjasta tai terveyslehdestä. EN MITÄÄN!
Kypsyttyäni äitini tautispekulaatioihin tartuin tikkana hänen ojentamaansa oljenkorteen: lääkäriin on kuulemma niin vaikea päästä. Sillä sekunnilla tartuin puhelimeen ja varasin hänelle ajan. Menin vielä mukaankin kuuntelemaan, että puhuttiin asiaa. Lekuri ehkä hieman ihmetteli, mutta kannustin laittamaan lähetteen perusteellisiin (ja hintaviin) tutkimuksiin. Mitään ei löytynyt, hyvä niin. Äitini on kiukkuinen kuin ampiainen rahanmenosta (hänellä on kyllä siihen varaa), mutta eipä narise enää ainakaan siitä aiheesta. Muuta on toki tullut tilalle.
jossa voisimme saada vinkkejä omaan selviytymiseen. Itse koen, että jäänyt vajaaksi terveiden keinojen suhteen. Voi olla kysymys, että on sairastunut läheisriippuvuuteen..
tuntuu että koko teini-ikäni meni siinä että äitini valitteli ja surkutteli itseään, kyseli minulta koko ajan että "paraneekohan tää" ja "en kai mä kuole"... siis 14-vuotiaalta!! Aina yritin rohkaista että kyllä ja tottakai, mutta sitten kun sain kuulla liikaa en enää jaksanut sanoa mitään, enkä kuulla mistään sairaudesta. JOs äidillä oli pää kipeä/migreeni hän kyseli että mitä jos multa on verisuoni katkennut päästä jne. Isäni vitsailee joskus että mutsilla on ollut 30 vuotta aivokasvain. Jos käyn vanhemmillani, äiti usein voihkaisee jostain kolotuksesta, vihaan niin sitä!!! En jaksa kuunnella!
Vihaan kuitenkin eniten sitä, että minusta on tullut hieman samanlainen, siinä suhteessa että saatan pelätä että minulla on joku vakava tauti, jos heti tulee joku kremppa! Alan siis pelätä kovasti että onkohan minulla se. Mutta en siitä sano ääneen sentään, en halua valittaa kuten äiti. Mutta uskon, että tämän itsensä tarkkailun ja hysteerisen suhtautumisen mallin olen valitettavasti saanut juuri äidiltä, ja kamppailen sitä vastaan todella! Haluan olla positiivinen, realistinen enkä heti masentua ja pelätä pahinta.
Oletpas sinä tärkeään asiaan jäänyt "kiinni". Olet harva harvojen joukossa joka ei työnnä avutonta omaista kasvottomaan laitoshoitoon. Teet upeaa työtä! Älä kuitenkaan polta itseäsi uhriksi, vaan uskalla jättää äitisi toviksi toisen huomaan. Elämä on monisävyistä. Kirkkaimmat hetket elämä tarjoaa avuttoman omaisen ojennettujen käsien kautta, siinä elämä on läsnä.
Sairas ihminen on usein yksinäinen; omat ajatukset luovat uuden elämän ja yleensä vaihtoehdottoman. Se muodostaa sitten oikean elämän muodostuen kivireeksi omaisille.
Toivon vilpittömästi että jaksat! Olen varma että joka päivä olet lähempä sitä hetkeä, jolloin kaikki on poissa ja olet yksin. Silloin muistot tuovat hetkiä elämästä - oikeasta sellaisesta jotka koit äitisi kanssa.
Tiedän nämäkin puolet asiasta. Huomaan itsessäni samoja piirteitä, kuin äidissäni ja tiedän, että hyvä, ettei äiti ole laitoshoidossa. Siitä huolimatta 5-vuotiaana aloitettu huolenpito on kulutttanut minut loppuun. Oma itse on jäänyt kehittymättä, taito elää ja oma elämä elämättä. Pelkään, että minusta tulee katkera vanhus, pelkään, että erään kerran menetän malttinini ja lyön äitiäni.
laitoshoidosta tässä vaiheessa.
Tiedän totisesti ainoana tyttärenä mitä on olla nuoresta asti yksin vastuussa vanhemmistaan.
Aina äitini oli minuun takertunut ja kaikki todelliset ja epätodelliset murheensa kaatanut niskaani.
Pahin alkoi kuitenkin, kun olin vähän yli parikymppinen ja isäni sai ensimmäisen sydäninfarktin. Sen jälkeen äitini muuttui suorastaan neuroottiseksi ja istutti jatkuvan pelkonsa minuunkin.
Myöhemmin, heidän kummankin monien muiden sairauksiensa jälkeen, isäni sairastui keuhkosyöpään, johon sitten kuolikin.
Itse olin avioliitossa ja minulla oli oma työ kotona ja sairas lapsi, joka jo yksinään olisi vienyt yhden ihmisen voimat.
Äitini takertui minuun täysillä ja kun hän vielä kaatui, saaden aivoverenvuodon ja joutui kahteen aivoleikkaukseen, minä olin 7 vuotta kuin tulisilla hiilillä. Aina, öin päivin, valmiina menemään apuun, kun hän sitä tarvitsi.
Vaikka kotiavustaja kävi joka päivä, hoidin itse ruoanlaiton ja kaikki hänen asiansa.
Sen kaiken olisin kyllä kestänyt, mutta ne jatkuvat, siis todella jatkuvat, puhelinsoitot, veivät hermoni äärimmilleen. Kyllä minä ymmärsin, että äitini oli yksinäinen, kun ei päässyt liikkeelle. Kävimme kuitenkin hänen luonaan jatkuvasti ja haimme häntä meille.
Ei minulla ollut, monestakin syystä, mahdollisuutta ottaa häntä meille asumaan.
Kerran olisin jo saanut hänelle vanhainkotipaikan, mutta äitini ei halunnut sinne mennä, joten peruutin sen. Sen jälkeen sitä mahdollisuutta ei enää tullutkaan.
Kerran, kun hän oli taas yöllä kotonaan kaatunut, pystyi kuitenkin soittamaan minulle, hän oli puolittain sekaisin pää verisenä, kun ryntäsin sinne. Soitin ambulanssin ja hänet vietiin tietenkin sairaalaan.
Sairaalassa sanoin ensimmäiselle lääkärille, että minä olen tullut tieni päähän. Joka hänet kotiin toimittaa, se myöskin hoitaa. Minä en enää jaksa. "Jaha, jaha", sanoi tämä mieslääkäri vähän hölmistyneen näköisenä. Hän kuitenkin tajusi, että siinä oli tosi kysymyksessä, kun katsoi äitini papereita ja jatkuvia sairaalareissuja.
Lääkäri toimitti paikalle sosiaalihoitajan, jolle selvitin asiaa.
Kului kaksi viikkoa, jonka äitini vietti sairaalassa - ja sieltä hänet vietiin suoraan vanhainkotiin. Se oli kyllä viime tingassa. Äitini ei olisi enää pärjännyt kotona, enkä minä olisi jaksanut, sen enempää fyysisesti kuin psyykkisestikään.
Olin kyllä odottanut, että äitini valittaisi kaikesta mahdollisesta, mutta ihme ja kumma niin ei käynytkään. Tietenkin jotain pientä valitusta silloin tällöin kuului, mutta ihan todella hän tuntui paljon tyytyväisemmältä elämäänsä.
Koko ajan oli lähellä muita ihmisiä, joilla oli hänestä, ja esim. lääkkeistä vastuu.
Koska hän oli ihan järjissään, hoitajatkin tuntuivat käyvän hänen kanssaan aika paljon juttelemassa. En tiedä mistä sitä aikaa riitti, mutta jatkuasti äitini kertoi näistä hoitajista kuin ystävistään.
Hänellä oli oma, ihan mukava pieni huone, eikä hän kertaakaan sanonut, että haluaisi vanhaan kotiinsa. Ei hän moittinut hoitoakaan ollenkaan.
Jossain vaiheessa hänelle tuli taas aivoverenvuoto ja kun hän sairaalassa tuli tajuihinsa, hänellä oli kamala hätä päästä takaisin vanhainkotiin.
Hän oli siellä melkein kolme vuotta, kunnes jälleen aivoverenvuodon seurauksena kuoli n. 75-vuotiaana. Siitä on nyt aikaa yli 17 vuotta.
Minulla ei ainakan ollut tippaakaan huono omatunto, päinvastoin jo aikaisemmin hänet olisi pitänyt vanhainkotiin toimittaa.
Ja tämä paikka oli Runosmäen vanhainkoti Turussa.
En tosin tiedä minkälainen tilanne siellä nykyisin on, koska vanhukset ovat aina vaan huonokuntoisempia ja hoitajien työmäärä ilm. edellen lisääntynyt.
Jokaisella meillä on vain yksi elämä, joten on aika rankkaa, kun tällaiseen prässiin joutuu. Onhan se liikaa jos, kuten kirjoittaja, pelkää menettävänsä malttinsa ja lyövänsä äitiään. Mitä hyvää siinä on?
Helppo on sivullisen sanoa, ettei vanhempia saa pois kotoa toimittaa, mutta minun mielestäni kunnollisia hoitopaikkoja pitäisi olla enemmän. Kotona ne vanhukset usein lähes heitteillä ovat, koska tosiasiassa tarvitsisivat ympärivuorokautista mahdollisuutta avunsaantiin.
hoitokotiin. Keskity siihen että sinulla on oma elämä. Käy harvemmin hänen luonaan. Anna hoitokodin ihmisten hoitaa käytännön rutiineja.
Olen itse hyvin dominoivan äidin tytär. Vasta nyt hänen kuoltuaan olen ikään kuin itsenäistynyt.
Ennen ajattelin että äiti on pyhimyksistä seuraava, vasta viime aikoina olen ymmärtänyt miten hän piti vallassaan, alisti ja litisti minua.
Muistan kaksikymppisenä itkeneeni metsässä ja rukoilleeni ettei äiti kuolisi. Siihen aikaan hän huokaili kuinka toivoi että eläisi niin kauan että minustakin tulisi "ihminen".
Hän eli sen jälkeen kolmekymmentä vuotta ja kuoli tervejärkisenä mainittavasti sisuaan menettämättä.
Hennommalla temperamentillä varustetut ihmiset jäävät hyvin helposti dominoivien ihmisten jalkoihin. Äitisi on sairas, mutta se ei oikeuta häntä pilaamaan sinun elämääsi. Älä katkaise yhteyttä, mutta ota oma tilasi!
Olinpa minä tuonut ajatuksiani jossa korostin elämän suurimpia perusarvoja, avuttomasta huolehtimisen. Kääntöpuolena laitoshoito kuvastui kolkkona, kylmänä ja jopa vanhuksien varastoiksi. Näinhän asia ei ole. Suomalaiseen yhteiskuntaan on aina kuulunut se kunnon vanhanajan vanhainkoti, jossa hoitajia oli aina paikalla useampia kuin yksi, aina 24 h. Se oli palvelua se. Muistanpa lapsuuteni lämpöiset matkat mummien ja tuttavien pakeille noihin asumuksiin, enkä muista että kukaan olisi valittanut.
Nykyään vanhainkoteja ajetaan alas ja lopetetaan. Kylmät markkinavoimat osoittavat laskelmissaan että se tulee kalliiksi. Säästöjä haettaessa maksumiehiksi joutuvat niiden asukkaat, ne heikot jotka makaavat avuttomina vuoteen pohjilla. Ne ketkä ovat osallistuneet maamme hyvinvoinnin pilareiden pystyttämiseen.
Mummini ollessaan hyvin lähellä määränpäätä, tiesimme sen ja menimme sinne yllättäen. Hiljaisessa huoneessa huokui kainosti mummin lämpö. Huone oli äitini mukaan viileä, jopa kylmä. Asiaa tiedusteltiin hoitajilta, he kertoivat että hän on pian jo kuollut. ? Tuo on jäänyt mieleeni! Perustelua en hyväksynyt koskaan!
Olette varmaan huomanneet, että rahalla saa palvelua. Kaikilla ei ole varaa, ja noilla heikoilla ei ole puolestapuhujia. Köyhyys on keskuudessamme. Palvelutalot ovat säätiöiden omistamia ja se myös näkyy: omat uima-altaat ravintolat yms. manikyyreistä puhumattakaan.
Tuosta nauttivat vain harvat!
Koti, jossa vanhus voi asua, saada hoitoa ja viettää omaisten parissa on asia jota ei voi rahalla mitata. Kaikilla ei ole mahdollisuutta hoitaa omaisiaan, koska ovat päivisin töissä tai vuorotyössä. Ihailen niitä ihmisiä, jotka pystyvät/haluavat hoitaa omaisiaan. Se vaan on niin hieno asia, toivottavasti en ole yksin ajatuksieni kanssa.
asti. Niinpä vaan kuitenkin sinunkin mummisi ja tuttavasi olivat laitoshoidossa.
Omasta ja tuttavieni kokemuksista, kuten myös näistä kirjoituksista, ilmenee selvästi kuinka rankkaa huonokuntoisen vanhuksen hoitaminen kotona on.
Minulle on jäänyt elävästi mieleen, kun taas kerran olin vienyt äitini TYKS:in ensiapupoliklinikalle, kuinka eräs hoitaja, naama nyrpyssä, sanoi minulle syyttävällä äänellä:
"Kuinka te ollenkaan olette tulleet hänen kanssaan toimeen kotona? Hänhän laskee kaikki alleen." Aivan. Sekin oli, muiden lisäksi, suuri ongelma, kun oli kyse huonokuntoisesta ihmisestä, joka ei pystynyt kunnolla hygieniastaan itse huolehtimaan.
Vanhuksen pitää kyllä pääsääntöisesti olla melko hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, että omaiset pystyvät ja jaksavat häntä hoitaa.
Vaikka ulkopuolinen apu onkin tärkeää, niin päävastuu kuitenkin on omaisten.
Uskon myös, että harvassa ovat ne omaiset, jotka haluavat ja pystyvät ottamaan vanhuksen omaan kotiinsa. Olen kyllä sellaisiakin tapauksia nähnyt ja säälinyt näitä vanhuksia. Kyllä siinä vanhus hyvin helposti saa tuntea olevansa ylimääräinen rasite.
Tottakai poikkeuksia on, mutta veikkaisin, että harvassa.
Itse en missään tapauksessa voisi kuvitella asuvani esim. poikani perheessä. Harvassa on se miniä, joka anoppiaan alkaisi hoitaa ja oma perhe on tyttärilläkin, lapsineen ja miehineen.
Toinen asia sitten on, jos omainen saa omaishoidontukea ja pystyy jäämään kotiin vanhusta hoitamaan. Silloin voi olla paremmat mahdollisuudet.
Olen vakaasti sitä mieltä, että ihmisen pitäisi päästä kunnolliseen laitoshoitoon, kun sen aika tulee.
Sitä ennen tietenkin kotiin pitäisi saada apua niin paljon, että se todella, eikä vain näennäisesti, kattaisi vanhuksen tarpeen. Omaisten ei tarvitsisi vuositolkulla vetää itseään ihan piippuun, jolloin jälellä on vain katkeruutta.
Kiitos hyvästä keskustelusta! Tuttuja juttuja kerrotte. Taitaa olla niin, jos kasvaa sairauden varjossa, omien rajojen löytäminen on vaikeaa ja samoin oman itsen. Paljon on artikkeleja ja kirjojakin esim. alkoholistien ja mielenterveyspotilaiden läheisille. Kyllä fyysinen pitkäaikaissairaus on vakava paikka läheiselle, varsinkin lapselle. Äitini kerran sanoi, ettei hän osaisi elää ilman sairautta. Niinpä!! Ne "terveet ajatkin" ovat sitten kuitenkin olleet valitusten aikaa. Ehkä ihmisen persoona kietoutuu niin sairaan rooliin, ettei siitä voi luopua. Ehkä oppii avuttomuuteen ja on tyhjän päällä, jos voisi sanoa, että tänään tunnen oloni hyväksi ja terveeksi.Mutta kyllä tämä "tauti" on tuhoisaa myös läjeisille, varsinkin lapsillle, joiden minuus ei ole vielä kehittynyt. Siten sairaus jatkuu... Sniff!!
joka on sairastanut äkkilaskemalta 45 sairautta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Moni niistä on vakavia. Aluksi oli vain lääkärikäyntejä, mutta sitten seurasi viimevuosina muutamia leikkauksia. Tulokset olivat " ei voida sulkea pois, että.. "
Sisko puuhailee kotonan kuin hirmu ja kantaa painavia tavaroita ja on kaikin puolin priimakunossa. Työ ei vain maistu, eikä siivous.
Miehensä sairauksista, syövästä tai eturauhaskasvaimesta ja muista vaivoista ei ole välittänyt pätkän vertaa. Silmälasitkin hankki itselleen heti itselleen kun mies alkoi valittamaan päänsärkyä ja olisi pitänyt rillit hankkia. Uskottavuus lähisukulaisten keskuudessa meni jo aikoja sitten kun taudit vaihtelivat reumasta sydämen erittäin erikoisiin rytmihäiriöihin ja vajaatoimintaan, mutta paranivat kun tilalle tuli fibromyalgia ja vakava astma, allergia sekä liki- ja kaukonäköisyys, kaihi, iskiashermon tulehdus, ja munuaisten vajaatoiminta.
Nyt ovat lapset kasvaneet aikuisiksi ja tämä äidin malli on tarttunut ihmeen sitkeästi. Mies tekee edelleen työtä toivuttuaan työkuntoon sairauksista. Sisko ei. Talous on todella rempallaan. Sisko halua kuntoutukseen ja eläkkeelle, mutta ei pääse kun mikään niistä lukuisista taudeista ei ole totta.
Luulosairaus on kamala vaiva....mutta mistä se tulee. Meidän suvussa ei ole toista samanmoista potijamestaria, ei edes pikkuvaivojen valittajaa.
Saat sen kuulostamaan kuin krooniselta sairaudelta:) Minun äitini tapauksessa äitiys onkin sairaus. Ainakin se on saanut hänet kärsimään, ja meidät myös.
sairastavaa äitiä! Anteeksi!
vielä jatkaa tätä aihetta.
Keinot, millä jaksaa kuunnella ainaiset sairauskertomukset, keinot jaksaa itse yms
sisko on sairastanut kaikki mailman taudit, eikä edellisistä saanut kysyä mitään. Ne menivät , unohtuivat, eikä niitä koskaan ollut ollutkan. Kun kysyi aiemmista taudeita, jotka juuri oli ehtinyt sisäistämään, kyseenalaisti kuulemma siskon puheet.
Vuosikymmenien sairastelun jälkeen epäluulo ja syyllistäminen kasvoi niin suureksi, että kaikki saivat siitä osansa. Ei kuulemma uskottu, vähäteltiin, halveksittiin jne jne. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ollut uskaltanut sanoa epäilyjään siskolle. Siitä huolimatta sisko pisti välit poikki kaikkiin ja joskus kun kuulen kiertoteitä on löytänyt uusia kuulijoita, jotka ilmeisesti ottavat lukemattomat taudit tosissaan.
En tiedä onko parempi kuunnella ja antaa toisen kertoa vuodesta toiseen aina uusista sairauksista ja lopulta joutua romukoppaan, vai sanoa heti suoraan ja joutua samantien romukoppaan.
Toisaalta kamalaa, että olen jotenkin helpottunut, ettei minun enää tarvitse kuunnella ja sanoa "niin, aivan niin ja voi kamalaa" Olen ainakin itse päässyt siitä valheesta ulos, vaikka välien katkaisu onkin koskenut kovasti.
No herttinen.. anna äitisi olla ja ala elää OMAA elämääsi! --ei sinulla ole mitään VELVOLLISUUTTA ketään hoitaa ja auttaa -ei edes äitiäsi!
joutunut olemaan äidin "tuki" ihan nuoresta asti. Ongelmallista. Mutta olen ajatellut nykyisin, että normaali kuvio menee niin, että äiti hoivaa lapsiaan, ei vanhempiaan. Olen valmis auttamaan, mutta en voi ottaa huonoa omaatuntoa, koska omat voimat rajalliset. Asiaa auttaisi jos sisarukset ottaisi osan vastuusta, mutta ei.
Mikä siinä on, että muut sisarukset katsoo, että heidän ei tarvitse tehdä mitään... en tajua.
vai oliko sivu 5... Mielenkiintoinen keskustelu aiheesta.
Kuulostaa vähän siltä, että sinullakin on kyseessä tämä ongelma.
Edelleen aktiivinen keskustelu onkin.
Vastauksia tulee joka päivä.
Taitaa koskettaa aika monia...
sairauttakin. Itse olen huolehtinut äidistäni isäni kuoleman jälkeen parikymmentä vuotta. Nyt voimat alkavat loppumaan. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sen vaikeampi ja ilkeämpi hän on. Todellakin, poden huonoa omaatuntoa sen takia etten jaksa enää. Minulla olisi omakin elämä elettävänä. Tuo ihminen loukkaantuu pienimmästäkin, vaikka itse loukkaa toisia sumeilematta. Nyt vain tuntuu mitta olevan aivan täynnä....enkä jaksa enää...no, siitäpä sitten meteli syntyikin. Pakko laittaa oma terveys edelle, hän on kuitenkin jo nyt saanut elää paljon kauemmin kuin minä, ilman rasitteita omista vanhemmistaan. Kaippa minullakin on oikeus elää, valtavaa ahditusta tuo ihminen aiheuttaa, jopa sydän oikkuilee itselläni.
Otat eron äidistäsi,jos terveys alkaa rekaamaan. Niin minäkin tein, oli pakko, en jaksanut enää sitä kiukuttelua.
On omakin elämä elettävänä, oma perhe, omat ilot ja murheet. Rajansa kaikella.
Katso sivulle 4, siellä pitkä keskustelu aiheesta "Otin eron äidistäni".
vinkistä teille kahdelle. Alkuperäinen
omaksi parhaakseen.
Ei pidä kuluttaa itseään loppuun, tää yksi elämä meillä vaan on.