En osaa/pysty päättämään haluanko erota. Olen keväästä saakka ollut suhteessa onneton ja nyt olen ollut reilun viikon poissa kotoa. Ahdistus on valtava. Olen niin päättämätön, pelkään että jos päätän erota, kadun sitä heti kun alan pakata kamoja kasaan.. asunto jarruttaa myös. Ostettiin se muutama kuukausi sitten ja tiedän että sen myyminen veisi varmasti pari kuukautta.. Ajattelin tuossa äsken, että jos asuisimme vuokralla, olisin jo pannut pillit pussiin.. Miehessä ei ole mitään vikaa, mutta kun tuntuu että rakkaus on kadonnut, siis multa. Mies näyttää vaan silmissäni saamattomalta nyhveröltä ja kaikki muut miehet paremmalta. Toisaalta pelko siitä että löydänkö enää uutta miestä kalvaa.. olin ennen tätä suhdetta yksin reilun kuusi vuotta. Mutta eihän sen takia voi suhteessa roikkua.
Ei tässä viestissä ole nyt mitään pointtia, mutta kaikenlaiset kokemukset ja neuvot otetaan vastaan. Jokainen tekee tietysti omat päätöksensä, mutta mutta..
Katselin juuri postimyyntiluetteloa ja ajattelin omaa asuntoa, siis sitä jossa asuisin tulevaisuudessa yksin.. ajatus tuntuu niin hyvältä teoriassa.. mutta entäs käytäntö..?
Ei tässä viestissä ole nyt mitään pointtia, mutta kaikenlaiset kokemukset ja neuvot otetaan vastaan. Jokainen tekee tietysti omat päätöksensä, mutta mutta..
Katselin juuri postimyyntiluetteloa ja ajattelin omaa asuntoa, siis sitä jossa asuisin tulevaisuudessa yksin.. ajatus tuntuu niin hyvältä teoriassa.. mutta entäs käytäntö..?
Vastaukset 11
Vanhimmat
ja vielä kuukausi sitten, jos jos viime keväästä suhde on tuntunut väärältä. Eikö voisi toimia vähän rationaalisemmin.
Kannattaa erota, jos tulee tuollainen olo. Kerralla ahdistus helpottaa. Ei normaali parisuhde voi noin paljon ahdistaa. Kuulostaa vähän kuin olisit läheisriippuvainen, että olet vain halunnut suhteen jonkun kanssa, vaikka hän on sinulle väärä. Kuinka kauan muuten seurustelitte ennen kuin hankitte asunnon?
Ostimme asunnon ennen kuin tää alkoi, en todellakaan olisi hommannut asuntoa tässä "tilassa". Toi muutama kuukausi on nyt vähän ehkä väärä sanavalinta.
En tiedä olenko läheisriippuvainen, masentunut vai mitä.. Ei mies ole alusta lähtien tuntunut väärältä, nyt kyllä tuntuu.
Taidat olla läheisMATERIALISTINEN! Dodii...
"Katselin juuri postimyyntiluetteloa ja ajattelin omaa asuntoa, siis sitä jossa asuisin tulevaisuudessa yksin.. ajatus tuntuu niin hyvältä teoriassa.. mutta entäs käytäntö..?"
Ai että etsit rintsikoita postimyyntiluettelosta samaan aikaan kuin harkitset jotain NIINKIN RADIKAALIA kuin YKSIN ELÄMISTÄ...?!?!
Mistä teitä materialistisia, lapsellisia ja itsekkäitä "beibejä" oikein sikiää..?
Kysyn vaan...tekeekö pahastikin pahaa, kun mietit, että mies ei olisi enää elättämässä sinua...?
Vaan että joutuisit tulemaan toimeen IIIIIHAN OOOOOMILLASI...?
Ei, en etsinyt postimyyntiluettelosta rintsikoita, katselin sitä ihan jo siitä syystä että saan välillä jotain muuta ajateltavaa. Ja ei, mies ei todellakaan elätä minua, asia on pikemminkin päinvastoin. Ja vielä tähän, olen tullut ennen tätä suhdetta omillani toimeen useita vuosia ja tulen edelleenkin, siihen en miestä tarvitse.
En tiedä miksi vaivaudun edes vastaamaan, mutta varmaankin nti/rva/hra kotipsykologi antaa mulle jonkin lisänimikkeen, eli mielenkiinnosta.. nyt kun olen jo läheisriippuvainen, materialisti, lapsellinen jne... ai niin ja itsekäs tottakai.
No eihän tuollaisella äijällä tee mitään, joka SINUN pitää elättää!
Äkkiä ukko vaihtoon!
Heippa!
Minä ajattelen asiaa vähän eri kantilta kuin nuo edelliset vastaajat. Jokaiseen parisuhteeseen kuuluu ja mahtuu varmasti monta kriisiä, toiset vakavampia kuin toiset. Vanha kulunut lause on myös se, että suhteen eteen pitää myös tehdä töitä, mutta se on totta.
Itse koin jokseekin samansuuntaisia tunteita jonkin aikaa sitten kuin sinä nyt. Puolisoni ahdisti minua suunnattomasti kaikki mitä hän sanoi tai teki ärsytti, mikään ei ollut hyvä. Avioeronkin vaihtoehto kävi välillä mielessä. Nämä tunteet eivät olleet mitään hetkessä syntyneitä pitkään kielsin itseltäni omat tunteeni. Lopulta myönsin itselleni tunteeni osittain siksi, että ihastuin toiseen mieheen. Ehkä ihastumiseni sitten oli vain se viimeinen pisara joka pakotti minut puhumaan asioista myös miehelleni. Tuntui äärettömän pahalta sanoa, ne asiat ääneen, mutta toisaalta se myös helpotti. Mieheni ei ollut osannut aavistaa mitään. Aluksi tuntuikin, että hän ei edes ottanut minua vakavasti ajatteli vain, että kyseessä on vain jokin ohimenevä oikku. Asoista keskustelminen on ollut ja oli äärettömän vaikeaa, koska mieheni ei ole kovin hyvä puhumaan tunteistaan. Pikkuhiljaa kuitenkin suunta on ollut parempaa kohti. Olen useasti ajattelut, että alttarilla pappikin kysyy TAHDOTKO sinä rakastaa jne. Eli kysymys on myös tahdosta. Enkä myöskään ole luovuottaja tyyppiä.
Itse olen vain koittanut hiljentää negatiivisia tunteitani kertoa miehelleni myös, että mikä ärsyttää. Huomasin myös sen,että omassa ahdistuksessani en edes osannut ajatella, mieheni hyviä puolia, eli huomioin ainoastaan hänen huonot puolensa. Mieheni kunniaksi on sanottava, että hänkin tosiaankin yrittää parantaa suhdettamme ja siitä tilasta mistä lähdimme on tultu huimin harppauksin eteenpäin. Oikeastaan tällä hetkellä tilanne on se, että olen taas löytämässä sen mihin miehessäni aikoihin rakastuin ja ihastuin ja olen myös ymmärtänyt kuinka tärkeä ja arvokas hän on minulle. Yritän siis sanoa, että vakavistakin kriiseistä voi selvitä, mutta asiosta on vaan puhuttava. Itseäni helpotti myös suunnattomasti se, että pystyin puhumaan ystävilleni tunteistani.
Voimaa ja jaksamista sinulle.
Mä olen huomannu että kannattaa puhua suoraan niin asiat on paremmin, sanon vaimolle aina välillä suoraan jos siinä joku vituttaa, eihän se saatana voi ajatuksen lukija olla vissiin? Ajattele ensin mihin siinä toisessa rakastuit ja sitten 10 hyvää asiaa mitä hänessä tiedät, meissä jokaisessa löytyy niitä vikoja kuitenkin, mutta jos niitä vikoja vain löytyy niin sitten....
lapsettomuusongelman voit poistaa hankkimalla rakastajan siittäjäksi.
Ihan kuin minun kynästäni. Ostimme tosin asunnon vuosi sitten, nyt viimeisen pari kuukautta olen ollut kyllästynyt ihan kaikkeen. Tuntuisi oikealta erota, mutta miten tästä voi lähteä, kun kaikki on kumminkin ihan hyvin? Olen kuukauden aikana ihastunut monesti, en ikinä ennen ollut tämmöinen. Mietin että kadunko myöhemmin jos en nyt lähde? Vai kadunko jos lähden? Vaikeaa..
Ole onnellinen siitä ettei teillä ole yhteistä lasta. Itse tahtoisin lähteä, mutta se ei niin yksinkertaista olekaan. Olen raskaana.