Samankaltaisia tarinoita on varmasti täälläkin useita, toki voisin lukea mitä niihin on kommentoitu, mutta tekee mieli vaan vuodattaa. Näin anonyymisti.
Olen aina ollut suht. hyvän itsetunnon omaava reipas tyttö. Tapasin erään miehen noin kaksi vuotta sitten. Suhteemme alkoi siinä mielessä huonosti, että olin itse vielä parisuhteessa, mutta jotenkin päätäpahkaa rakastuin. Hän jotenkin lumosi minut täysin, jätin mieheni ja muutin yksin.
Pikkuhiljaa asiat ovat kuitenkin menneet päin mäntyä. Tämä uusi mies kokee, että suhteen alkuvaiheessa olin HÄNELLE uskoton, sillä elin vielä parisuhteessa. Hän tiesi minun olevan parisuhteessa. Hänen mielestään minun olisi pitänyt pystyä lopettamaan noin kuuden vuoden suhde parissa päivässä. Hän on jatkuvasti katkera minulle tästä, ja kutsuu minua epätoivoiseksi huoraksi.
Pikkuhiljaa olen saanut sääntöjä enemmän. Minun tuli katkaista täysin välini kaikkiin entisiin miehiini. No ajattelin sen olevan ihan ok. Joskus olisi tehny mieli ehkä kysyä kuulumisia joltain, mutta ajattelin että menkööt. Aikaa kului, ja säännöt kasvoivat. Enää en saa tavata miespuoleisia ystäviäni, osa ovat olleet ystäviäni jo yli 10 vuotta! Jos joskus olen samassa paikassa jonkun miespuoleisen ystäväni kanssa (vaikka siellä olisi naisia), saan kuulla olevani narttu, joka ei kykene olemaan uskollinen. Tämä mieheni näkee minut sellasena, että flirttailen jatkuvasti kaikille. Todellisuudessa en flirttaile, mutta hän on eri mieltä ja pitää minua kaksinaamaisena.
Helposti tulee myös riitaa, jos lähen tyttökaverin/tyttökavereiden kanssa jonnekkin sillä mies epäilee, että flirttailen sillä aikaa muille.
Mies uhkailee kostaa minulle kaikki mitä olen tehnyt; pettänyt häntä heti alussa (kun en heti löytänyt omaa asuntoa vaan asuin entisen mieheni kanssa), kerran kävin leffassa erään miespuoleisen ystäväni kanssa joka on ollut ystäväni 12 vuotta ja on tahollaan kihloissa. Mutta kaikista näist saan kuulemma maksaa.
Mieheni saa hirveitä raivareita, jolloin hän heittelee tavaroita rikki ja jälkeenpäin syyttelee että se oli minun vika, minä annoin aihetta hänen vihalleen. Hän huutaa, raivoaa ja haukkuu (välillä törkein sanoin myös ulkonäköäni tai muita "intiimiasioita"). Kaikki on hänen mielestään oikeutettua, koska minä olen sellainen. Hän saa huoritella tai nartutella, sillä minä olen sekä huora että narttu.
Todellisuudessa en ole pettänyt häntä ikinä.
Tähän asti olen kestänyt. On meillä ollut niitä hyviä hetkiä,jotka kantavat. Jotenkin nyt vaan pikkuhiljaa huomaan oman itsetuntoni laskeneen, ehkä jopa ajattelen etehneeni jotain väärin ja olevani hirveä ihminen. Pelkään että alan uskoa tätä miestäni, sillä ajattelen tätä eräänlaisena narsistina/persoonallisuushäiriöisenä.
Miksi pysyn tässä suhteessa? Siksi koska rakastan häntä. NAURETTAVAA! Olen aina "väheksynyt" naisia, jotka eivät pysty lähtemään esim. väkivaltaisesta suhteesta. Mieheni ei muuten ole minua koskaan lyönyt, mutta uhkaillut on sitäkin enemmän. Jos kuulemma ärsytän häntä tahallani niin en kuulemma saa ihmetellä jos hän turvautuu voimaan.
Pidemmällä tähtäimellä tämä on raastavaa, tunnen itseni masentuneeksi. Kommentteja? Kohtalotovereita?
Olen aina ollut suht. hyvän itsetunnon omaava reipas tyttö. Tapasin erään miehen noin kaksi vuotta sitten. Suhteemme alkoi siinä mielessä huonosti, että olin itse vielä parisuhteessa, mutta jotenkin päätäpahkaa rakastuin. Hän jotenkin lumosi minut täysin, jätin mieheni ja muutin yksin.
Pikkuhiljaa asiat ovat kuitenkin menneet päin mäntyä. Tämä uusi mies kokee, että suhteen alkuvaiheessa olin HÄNELLE uskoton, sillä elin vielä parisuhteessa. Hän tiesi minun olevan parisuhteessa. Hänen mielestään minun olisi pitänyt pystyä lopettamaan noin kuuden vuoden suhde parissa päivässä. Hän on jatkuvasti katkera minulle tästä, ja kutsuu minua epätoivoiseksi huoraksi.
Pikkuhiljaa olen saanut sääntöjä enemmän. Minun tuli katkaista täysin välini kaikkiin entisiin miehiini. No ajattelin sen olevan ihan ok. Joskus olisi tehny mieli ehkä kysyä kuulumisia joltain, mutta ajattelin että menkööt. Aikaa kului, ja säännöt kasvoivat. Enää en saa tavata miespuoleisia ystäviäni, osa ovat olleet ystäviäni jo yli 10 vuotta! Jos joskus olen samassa paikassa jonkun miespuoleisen ystäväni kanssa (vaikka siellä olisi naisia), saan kuulla olevani narttu, joka ei kykene olemaan uskollinen. Tämä mieheni näkee minut sellasena, että flirttailen jatkuvasti kaikille. Todellisuudessa en flirttaile, mutta hän on eri mieltä ja pitää minua kaksinaamaisena.
Helposti tulee myös riitaa, jos lähen tyttökaverin/tyttökavereiden kanssa jonnekkin sillä mies epäilee, että flirttailen sillä aikaa muille.
Mies uhkailee kostaa minulle kaikki mitä olen tehnyt; pettänyt häntä heti alussa (kun en heti löytänyt omaa asuntoa vaan asuin entisen mieheni kanssa), kerran kävin leffassa erään miespuoleisen ystäväni kanssa joka on ollut ystäväni 12 vuotta ja on tahollaan kihloissa. Mutta kaikista näist saan kuulemma maksaa.
Mieheni saa hirveitä raivareita, jolloin hän heittelee tavaroita rikki ja jälkeenpäin syyttelee että se oli minun vika, minä annoin aihetta hänen vihalleen. Hän huutaa, raivoaa ja haukkuu (välillä törkein sanoin myös ulkonäköäni tai muita "intiimiasioita"). Kaikki on hänen mielestään oikeutettua, koska minä olen sellainen. Hän saa huoritella tai nartutella, sillä minä olen sekä huora että narttu.
Todellisuudessa en ole pettänyt häntä ikinä.
Tähän asti olen kestänyt. On meillä ollut niitä hyviä hetkiä,jotka kantavat. Jotenkin nyt vaan pikkuhiljaa huomaan oman itsetuntoni laskeneen, ehkä jopa ajattelen etehneeni jotain väärin ja olevani hirveä ihminen. Pelkään että alan uskoa tätä miestäni, sillä ajattelen tätä eräänlaisena narsistina/persoonallisuushäiriöisenä.
Miksi pysyn tässä suhteessa? Siksi koska rakastan häntä. NAURETTAVAA! Olen aina "väheksynyt" naisia, jotka eivät pysty lähtemään esim. väkivaltaisesta suhteesta. Mieheni ei muuten ole minua koskaan lyönyt, mutta uhkaillut on sitäkin enemmän. Jos kuulemma ärsytän häntä tahallani niin en kuulemma saa ihmetellä jos hän turvautuu voimaan.
Pidemmällä tähtäimellä tämä on raastavaa, tunnen itseni masentuneeksi. Kommentteja? Kohtalotovereita?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Aiotko todella jäädä tuollaiseen suhteeseen odottamaan ensimmäistä kertaa, kun mies käy sinuun fyysisesti käsiksi? Kertomasi perusteella siiheen suuntaan miehen käytös on menossa.
Minusta on surullista, että olet joutunut luopumaan omista ystävistäsi, vaikkakin ovat miespuolisia. Kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta vaatia semmoista!
Ole järkevä ja lähde pois tuollaisesta suhteesta. Vaikkakin hyviä hetkiä on suhteessanne ollut, mieti oletko valmis kestämään tuota muuta paskaa koko loppuelämäsi ajan..?
Olen varma, että löydät miehen, joka osaa kohdella sinua ansaitsemallasi tavalla. On olemassa miehiä, joilla oma itseluottamus ja elämänarvot ovat kohdallaan eivätkä näin ollen ole sairaalloisen mustasukkaisia kaikesta.
Voimia sinulle! Oli ratkaisusi tilanteeseen mikä vain.
arvelusi jostain miehen persoonallisuushäiriöstä lienee oikea; sen suuntaista on käyttäytymisensä. Lienee turhaa olettaa, että hän hakeutuisi jonnekin psykologin tai psykiatrin vastaanotolle? Jos kuitenkin, niin hyvä.
Suhde ei selvästikään tyydytä sinua. Lienee siis parasta pakata kamppeet... ?
Mies oli aivan hurmaava, älykäs ja niin samoilla aaltopituuksilla kanssani aluksi. Sitten alkoi henkinen alistaminen ja lopulta myös fyysinen pahoinpitely ja jotenkin aina hän sai minut uskomaan että syy on minussa. Tätä suhdetta kesti kymmenisen vuotta kunnes vihdoin pääsin eroon. Syvät haavat jäi ja itsetuntokin meni. Älä tee samaa virhettä kuin minä vaan jätä mies mahdollisimman pian.
Lue oma kirjoituksesi uudelleen.Rakkauttako?Oikeasti?Älä höpötä,mies pitää sinua kynnysmattona,ja sinä vaan otat vastaan ja murehdit!Mies alistaa sinut,kunnes jäljellä on pelkkä ihmisraunio,jonka itsetunnosta ei ole mitään jäljellä.Älä anna tehdä sitä itsellesi.
Aika iso osa tosta tarinasta kuulostaa liian tutulta. Oma poikaystäväni myöskin lumosi mut aika vauhdilla, joskaan en ollut tuolloin muussa suhteessa.. Hiljattain selvisi, että hän on ollut mulle uskoton toistuvasti koko suhteen ajan, ja kuitenkin hän syyttää minua uskottomuudesta, huorittelee jne jne, pääasiassa siksi, että minulla on hyviä miespuolisia kavereita. Koskaan en ole poikaystävääni pettänyt. Erottiinkin jo useampaankin kertaan, mutta aina vaan juttu jatkuu ja jatkuu, syynä molemminpuolinen rakkaus.
Poikaystävän mustasukkaisuus ahdistaa kuitenkin siinä määrin, että olen käytännössä päättänyt lopettaa suhteen omilla ehdoillani. Olen itekin just niitä naisia, jotka ei ymmärrä sellasia, jotka pysyy tällasissa suhteissa, mutta nyt kyllä ymmärrän täysin...
Suosittelen ehdottomasti sullekin, että jätät moisen sian. Se ei ansaitse sua tippaakaan. Mutta sitten suhteen päättymisen jälkeen oot vähän varuillas, itellä kävi niin, että kun tää suhde "meni poikki" ekan kerran, niin mies tuli itkemään kuin ei voi elää ilman mua. Ja taas musta tuntui etten voi elää ilman häntä, ja otin takas. Sitä virhettä ei kannata tehdä, vähän ajan päästä nimittäin jatkuu entinen meno...
että paraniko ukko vaihtamalla? Oletko nyt onnellinen?
jatkaa suhteessa, jossa toinen osapuoli on ulkoistanut oman onnellistamisensa sinun vastuullesi? Jos hänellä ei ole hyvä olla, voi hän aina purkaa pahan olonsa sinuun keksimällä uusia asioita, joita sinussa juuri sillä hetkellä on vialla. Se on aika raskasta olla yksinään vastuussa kahden aikuisen ihmisen psyykkisestä hyvinvoinnista ja usein se päätyykiin siihen, että vain miehellä on edes oikeus voida hyvin ja naisella vain velvollisuus toimittaa miehelle hyvinvointia itsensä kustannuksella.
Onko miehen diagnoosilla niin paljon väliä? Eikö pääasia ole että koet tulleesi pitkään kohdelluksi huonosti ja epäreilusti ja että muutosta ei ole näkyvissä kuin huonompaan suuntaa, mikäli suhteen historiasta voi mitään päätellä?
ja mieti...
Olen sitä mieltä, että lopeta suhde niin nopeasti kuin mahdollista!
Ei tuollaisesta tule yhtään mitään, kyllä sinä vielä löydät kunnollisen miehen, ja jälkeenpäin mietit että miten jaksoit tuollaista niin pitkään!
Miehesi vaikuttaa aivan vainoharhaiselta, hetken päästä hän ei päästä sinua edes lenkille, sillä voithan tavata siellä jonkun.
Toivottavasti teet oikean ratkaisun, voimia sinulle!
Kiitoksia kommenteista.
Hassua, että miten tiedostaakin järjellä mitä pitäisi tehdä ja sitten se onkin niin vaikeaa.
Meilläkin on useita "eroja" takana ja aina vaan jotenkin palattu yhteen.
Ja jotenkin sitä alkaa välillä tosissaan uskomaan itse, että on jotenkin oikeasti väärässä tai väärintekijä. Että esimerkiksi on huoramaista ja epäreilua käytöstä tavata miespuoleisia kavereita. No eihän se niin ole, mutta kun tarpeeksi hyvin vakuuttaa ja jankkaa niin johan sitä alkaa uskoa vaikka mihin.
Kai sitä jonkinlainen yksinjäämisen pelko kummittelee jossain kun ei saa mitään ratkaisuja tehtyä. Ja kun vähän aikaa kuluu, niin hups; aika kultaa muistot ja yhtäkkiä muistaakin enää ne hyvät asiat ja on taas valmis palaamaan suhteeseen.
Mielestäni enemmän pitäisi herätellä keskustelua ns. persoonallisuushäiriöisten uhrien joutumisesta.. Se on varmasti yleistä, mutta jotenkin niin salakavalaa.