Kestääkö ?

Yksikään omista esimerkkitapauksistani ei ole tuntenut toista aina, vaan tutustunut teini-iässä.

Isoäitini ihastui 14-vuotiaana, 50-vuotishääpäivää juhlitaan elokuussa. Äitini rakastui 16-kesäisenä, 28. hääpäivä myöskin elokuussa. Minä menin ihastumaan myös jo 14-vuotiaana, ja nyt 21-vuotiaana sama rakas on rinnalla edelleen.

Ainahan suhde voi vaihtua vain tottumukseksi, mutta kenelläkään esimerkkitapauksistani ei ole näin käynyt. Intohimo ei aina kuulu arkeen, mutta sen jatkuva läsnäolo ei ole onnellisuuden tae. Ihmisillä on muitakin ja paljon tärkeämpiä tunteita kuin himo. Sopiva (!) itsestäänselvyys luo suhteeseen varmuutta ja vapautta olla itsensä - myös huonoine puolineen ja huonoine päivineen, ja ilman jonkinlaista tottumusta suhde on heikoilla. Joka päivä ei voi rakastaa yhtä paljon, mutta joka päivä pitää ainakin toisen haluta rakastaa. Se on pitkän suhteen salaisuus... kuulemma :D

Ruvettiin katteleen toista silleen 14-vuotiaina. 15-vuotiaina pidettiin ekaa kertaa kädestä kii. Kevyttä seurustelua 16-18-v, kunnes alettiin tosissaan oleen. Kihloihin 19-vuotiaina ja avioon 21-vuotiaina. 5-v häälahjaksi saatiin eka muksu, sittemmin niitä on tullut 2 lisää. 16. hääpäivä on parin viikon päästä.

On aateltu pitää yhtä jatkossakin. Se vaan edellyttää sitä, että ei ota toista itsestäänselvyytenä. Kukaan ei pysy ikuisesti samanlaisena, mutta idea onkin kasvaa yhdessä. On se jännää kun toisesta löytyy aina vaan uusia piirteitä!

Suhde kestää jos kummallakin on halua saada se kestämään. Sitä se "tahdon!" tarkoittaa.

itse olin 16 ku alettiin olemaan ukkoni kanssa yhdessä ja viisi vuotta tulee täyteen.. sekaan kyllä mahtuu kummallakin uusia ihastuksia,mutta kertaakaan ei olla erottu ja palattu yhteen vaan ollaan uudet ihastukset jätetty ennen kuin peruuttamatonta on sattunut. nyt meille on tulossa vauva, ja olen siitä hirmusen onnellinen.. kihloissa ei olla ja siitä ei olla edes keskusteltu, uusi oma-asunto ostettiin nyt (osakseen vauvan takia, isompi tarvitaan). ja ehkä tässä on joutunut itsekin aikuistumaan ja ukkoni myös, olen 21 ja mieheni 28.
pahin vihollinen suhteessa taitaa olla arki. mutta siitäkin selviää ku välillä antaa aikaa yhteisille asioille.

esim. vanhempani ovat seurustelleet 30 vuotta ja äiti oli 12v ku ne alkoi olemaan yhdessä.. ja vieläkin ne ovat kuin vasta rakastuneet.. pahempia kuin me tai pikkusiskoni joka vasta on seurustellut vuoden. että joillakin se suhde pysyy virkeänä, ja jotkut ei vaan jaksa tehdä niin hirveästi töitä suhteensa eteen.

jossa oli semmoinen pari, joka oli lastenkodista lähtien ollut yhdessä (15 17v),

varmaan kuulostaa white-trash -tapaukselta, mutta eipäs olekaan:

välillä normaaleja perheriitoja yms. naapuriin kuuluvaa, MUTTA ihan tasapainoista menoa molemmilla.

pari vuotta naimisissa, 2 lasta ja lepsakkaasti menevät eteenpäin kolmekymppisinä.

eli kyllä se on mahdollista huonoista oloistakin, kun vaan yrittää. :)

ei tiedä kukaan kestääkö vai ei. Se että teidän suhde kestää on aivan teistä itsestänne kiinni ja siitä jaksatteko vaikeuksien tullessa yrittää. Oma suhde alkoi vuonna -86 kun oltiin kumpikin 14 vuotiaita mukulia ja nyt on kaksi lasta ja ero tulossa ja oikeaa syytä ei edes ole, siis ei mitään pahoinpitelyä ei viinaa ym. Toisesta osapuolesta vaan tuntuu että kaikki muut elämän vaikeudet on nimenomaa mun vika. Ilmeisesti myöhänen 30 kriisi ja tuleva 40v kriisi samaan aikaan päällä. Tilanne varmaan outo kun meillä ei ole koskaan ollut minkäänlaista kriisiä suhteessa...aina mennyt hyvin niin uskomattomalta kuin se kuullostaakin.. mutta te itse se suhteenne rakennatte eikä kukaan muu..sopivasti kunnioitusta, ihailua, arvostusta ja ymmärtämystä toista kohtaan niin kyllä suhde on vahvalla pohjalla. Joku on joskus sanonut että parisuhteessa riittää kun toinen rakastaa sillä välillä tulee niitä aikoja jolloin se toinen tympii mutta kun ne ajat ei ole yhtä aikaa niin hyvä!