Niin, enpä tiedä olenko väärällä palstalla kirjoittelemassa. En tiedä enää onko sydämeni oikeasti edes särkynyt. Jotain se tuntee vielä, joten ehkä toivoa on.
Olen 35-vuotias nainen, ja nykykäsityksen mukaan siis aikuinen. Olen elänyt hyvän elämän tähän asti, kaikki on ollut hyvin, näennäisesti ainakin. On lapsia, oli kaunis talo, hienot autot ja vauras elämä. Oli mies, jota luulin rakastavani. Kunnes muutama vuosi sitten tapasin miehen, johon rakastuin. Olimme molemmat varattuja, joten suhteemme oli vaikea. Ennen pitkää erosin omastani. En niinkään tämän ihastukseni vuoksi, vaan koska koin, etten enää voinut rehellisesti sanoa rakastavani puolisoani. Olin pettänyt häntä, emmekä päässeet asian yli. En ehkä tahtonut sitä tarpeeksi.
Niinpä kaunis elämäni mureni. Tämän ihastukseni kanssa päädyimme olemaan ystäviä, vaikka hänkin aikanaan erosi omasta puolisostaan. Pitkän aikaa murehdin ja kaipasin häntä, mietin miksi en kelvannutkaan. Nyt tarkemmin ajatellen, ei meidän suhteella olisi ollutkaan tulevaisuutta.
Tapasin miehiä kyllä, mutta kukaan ei herättänyt minussa suurempia tunteita. Ja.... kaikki, siis jokaikinen näistä, jälleen varattuja.
Vuosi sitten tapasin yhteisen harrastuksen merkeissä ihastuttavan miehen. Tiedättehän, samalla aaltopituudella ensi hetkestä lähtien. Suhteesta ei kuitenkaan välimatkan vuoksi olisi tullut mitään. Hän jäi mieleeni kauniina kesämuistona.
Vuoden aikana tapasin jälleen ihmisiä, mutta vieläkään en pystynyt tuntemaan mitään heitä kohtaan.
Tänä kesänä tapasin jälleen viime kesäisen ihastukseni. Hän kertoi kaivanneensa minua ja miettineensä usein. Minun tunteeni heräsivät kukkaan, rakastuin häneen. Ajattelin, että en enää anna välimatkan tai muiden asioiden häiritä. Halusin nauttia siitä onnentunteesta vihdoinkin. Vietimme upeita hetkiä tuon miehen kanssa, tunsin taas olevani elossa. Kunnes eron hetki koitti, ja sovittu tapaamisemme päättyi riitaan ja kiukun kyyneleisiin. Mies kertoi olevansa avioliitossa ja pienen tyttären isä.
En voinut uskoa sitä todeksi. Menin kai shokkiin, mutta sinä iltana kävelin itkien kilometritolkulla maantietä, hokien "ei voi olla totta". Seuraavana aamuna lähdin kotiin, enkä nähnyt tuota miestä enää.
Nyt löydän itseni ikävöimästä häntä. Nukahdan ajatellen häntä ja herätessäni hän on ensimmäisenä mielessäni. En tahdo tätä enää, en halua enää ikävöidä mahdotonta.
Mies soitti minulle jokin aika viimeisen tapaamisemme jälkeen, kielloistani huolimatta. Halusi pyytää anteeksi, sanoi myös kaipaavansa.
Vaivoin sain hillittyä itseni, enkä kertonut hänelle, miten nautin hänen äänensä kuulemisesta, miten olin istunut tuntikausia tuijottaen puhelinta ja toivoen, että hän soittaisi. En kertonut ikävöineeni häntä, en kertonut, miten hänestä olikin yhtäkkiä tullut minulle niin tärkeä.
Olo on hiukan jo epätoivoinen. Olen väsynyt ikävöimään, toivoisin jo voivani oikeasti välittää. Kuulostaa hullulta, mutta oikeasti sydämessäni on niin paljon rakkautta, mutta kohteet ovat aina minun kohdallani mahdottomia.
Olen lakannut etsimästä onnea, tiedän, että se tulee vastaan kun on tullakseen. Luulin vain jo kohdanneeni sen. Mutta ilmeisesti kyseessä olikin vain pysäkki, pieni hengähdys ennen pääteasemaa.
Olen 35-vuotias nainen, ja nykykäsityksen mukaan siis aikuinen. Olen elänyt hyvän elämän tähän asti, kaikki on ollut hyvin, näennäisesti ainakin. On lapsia, oli kaunis talo, hienot autot ja vauras elämä. Oli mies, jota luulin rakastavani. Kunnes muutama vuosi sitten tapasin miehen, johon rakastuin. Olimme molemmat varattuja, joten suhteemme oli vaikea. Ennen pitkää erosin omastani. En niinkään tämän ihastukseni vuoksi, vaan koska koin, etten enää voinut rehellisesti sanoa rakastavani puolisoani. Olin pettänyt häntä, emmekä päässeet asian yli. En ehkä tahtonut sitä tarpeeksi.
Niinpä kaunis elämäni mureni. Tämän ihastukseni kanssa päädyimme olemaan ystäviä, vaikka hänkin aikanaan erosi omasta puolisostaan. Pitkän aikaa murehdin ja kaipasin häntä, mietin miksi en kelvannutkaan. Nyt tarkemmin ajatellen, ei meidän suhteella olisi ollutkaan tulevaisuutta.
Tapasin miehiä kyllä, mutta kukaan ei herättänyt minussa suurempia tunteita. Ja.... kaikki, siis jokaikinen näistä, jälleen varattuja.
Vuosi sitten tapasin yhteisen harrastuksen merkeissä ihastuttavan miehen. Tiedättehän, samalla aaltopituudella ensi hetkestä lähtien. Suhteesta ei kuitenkaan välimatkan vuoksi olisi tullut mitään. Hän jäi mieleeni kauniina kesämuistona.
Vuoden aikana tapasin jälleen ihmisiä, mutta vieläkään en pystynyt tuntemaan mitään heitä kohtaan.
Tänä kesänä tapasin jälleen viime kesäisen ihastukseni. Hän kertoi kaivanneensa minua ja miettineensä usein. Minun tunteeni heräsivät kukkaan, rakastuin häneen. Ajattelin, että en enää anna välimatkan tai muiden asioiden häiritä. Halusin nauttia siitä onnentunteesta vihdoinkin. Vietimme upeita hetkiä tuon miehen kanssa, tunsin taas olevani elossa. Kunnes eron hetki koitti, ja sovittu tapaamisemme päättyi riitaan ja kiukun kyyneleisiin. Mies kertoi olevansa avioliitossa ja pienen tyttären isä.
En voinut uskoa sitä todeksi. Menin kai shokkiin, mutta sinä iltana kävelin itkien kilometritolkulla maantietä, hokien "ei voi olla totta". Seuraavana aamuna lähdin kotiin, enkä nähnyt tuota miestä enää.
Nyt löydän itseni ikävöimästä häntä. Nukahdan ajatellen häntä ja herätessäni hän on ensimmäisenä mielessäni. En tahdo tätä enää, en halua enää ikävöidä mahdotonta.
Mies soitti minulle jokin aika viimeisen tapaamisemme jälkeen, kielloistani huolimatta. Halusi pyytää anteeksi, sanoi myös kaipaavansa.
Vaivoin sain hillittyä itseni, enkä kertonut hänelle, miten nautin hänen äänensä kuulemisesta, miten olin istunut tuntikausia tuijottaen puhelinta ja toivoen, että hän soittaisi. En kertonut ikävöineeni häntä, en kertonut, miten hänestä olikin yhtäkkiä tullut minulle niin tärkeä.
Olo on hiukan jo epätoivoinen. Olen väsynyt ikävöimään, toivoisin jo voivani oikeasti välittää. Kuulostaa hullulta, mutta oikeasti sydämessäni on niin paljon rakkautta, mutta kohteet ovat aina minun kohdallani mahdottomia.
Olen lakannut etsimästä onnea, tiedän, että se tulee vastaan kun on tullakseen. Luulin vain jo kohdanneeni sen. Mutta ilmeisesti kyseessä olikin vain pysäkki, pieni hengähdys ennen pääteasemaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.