Takana 3 vuoden syvä ystävyyssuhde. Rakastuimme toisiimme, olemme toistemme soulmatet, asumme kaukana toisistamme. Alkuun etäisyys oli este, sitten tuli muuta. En ollut valmis syöksymään tuntemattomaan, vaan edetä hiljaa ystävystyen, tutustuen. Mies halusi nopeampaan tahtiin kaiken. Alkoi pitämään yhteyttä humaltuneena, kiukutteli. Minuakin suututti epätietoisuus tulevaisuudesta ja ikävä vaivasi joka päivä. Kaksi viimeistä kuukautta meni taistellessa asioista. Mies kertoi, ettei enää voi odottaa, ei halua ja poistaa numeroni.
Onko mies ja nainen todella niin erilaisia, ettei asoista voi puhua niiden oikeilla nimillä? Miksi mies ei halua tutustua pikkuhiljaa, vaan ryntäisi suhteeseen? Jos mies kokee toisen siksi Oikeaksi, niin tekisikö hän kaikkensa päästääkseen yhteen? Mikä saa miehen perääntymään?
Onko mies ja nainen todella niin erilaisia, ettei asoista voi puhua niiden oikeilla nimillä? Miksi mies ei halua tutustua pikkuhiljaa, vaan ryntäisi suhteeseen? Jos mies kokee toisen siksi Oikeaksi, niin tekisikö hän kaikkensa päästääkseen yhteen? Mikä saa miehen perääntymään?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Takana kolmen vuoden syvä ystävyyssuhde, ja haluat edelleen "tutustua pikkuhiljaa"?
on puolen vuodenkin taukoja, muita suhteita jne. Tiiviimpää yhteydenpitoa vasta muutama kuukausi.
ole selvillä mikä suhteenne laatu ja syvyys on, kun kolmen vuoden syvä ystävyyssuhde on puoli tuntia myöhemmin muuttunut lähinnä satunnaiseksi tuttavuudeksi.
En yhtään ihmettele että toinen osapuoli on leipääntynt jahkailuun ja haluaa selvittää tuon juupas-eipäs-emmäätiä -osaston kerralla.
Niin, ja jos kaveri tosiaan on sitä mieltä että on löytänyt sinusta elämänsä naisen, niin on suorastaan harvinaisen fiksu kun haluaa asiaan selvyyden eikä anna sinun rikkoa itseään pidempään.
on ollut hyvin erikoinen ensitapaamisesta alkaen. Siihen on liittynyt hyvin paljon erilaisia asioita ja paljon, paljon sanomattomia tunteita. Ei tämä ollut mikänn satunnainen tuttavuus, ehkä se oli sitä ensimmäiset kaksi vuotta, mutta sen jälkeen kaikki muuttui yhteisen yön jälkeen.
Tuo mitä sanoit viimeisessä kappaleessa, voisin kuvitella hänen sanoikseen, vaikkei hän niitä sanonutkaan. Tiedän, että päätös oli hänelle vaikea ja kipeä. En kuitenkaan ollut valmis, vaikka itsekin tiedän hänet elämäni mieheksi. On pakko ajatella tästä eteenpäin vain, että tapaamme vielä jos niin on tarkoitettu. Sydän on murtunut täydellisesti, en voi sille mitään.
vai ookkonä vähän tyhmä?... sori nyt vaan, mut jos se on sun elämäsi mies ja olette jo panneetkin niin mitä helvettiä sä miihailet?
Älä usko tollaisiin "tapaamme jos on tarkoitettu". Ei elämä pudottele sulle lahjoja vaan se haluaa että sä toimit itse tärkeiden asioiden eteen.
puolustaa edellistä, että Suomi ja maailma on täynnä ihmisiä jotka antavat tuolla tavoin onnen lipua ohitse. Eivät hyppää silloin kun pitäisi ja miettivät loppuelämänsä mikseivät.
Mutta kysymys ei ole tyhmyydestä, vaan pelosta. Epäselvä tilanne pitää toivon kipinää elossa, kun taas lopullinen selvittäminen tuntuu vaikeammalta.
joku provo, mutta ei. Meitä ihmisiä on joka junaan, oikeesti. Mun juna on varmaan just se, etten uskalla hypätä. Mulla on ollut taustalla erittäin hankala suhde, olen kertonut siitä hänelle, mutta joskus tuntuu, ettei hän oikein sitä koskaan ymmärtänyt. Tiedän, että olin valinnan edessä, hän tai en kuule enää hänestä.
Olemme viettäneet yön, mutta emme menneet suutelua pidemmälle. Se tekikin yöstä hyvin erityisen, opimme tunnustelemaan toisen käyttäytymistä kosketeltaessa, tuntemaan toisen ihon läheisyyden omalla, herkkiä suudelmia, tutustumista kehon liikkeisiin. Puhuimme paljon ja opimme enemmän toisistamme kuin moni kuukausien aikana. Emme rakastelleet, koska tarkoituksella jätimme jotain seuraavaankin kertaan. Sitä toista kertaa ei vain taida enää tulla.
Uskon todellakin, että me tapaamme, jos niin on tarkoitettu, enhän muuten voisi kestää tätä eron tunnetta, on oltava jokin selviytymiskeino.
pitää tehdä niin vaikeita? Jos sä tykkäät siitä ihmisestä noin paljon niin otat kännyn käteen ja soitat sille. Mitä sä siitä häviät? Olen samaa mieltä ton aiemman kirjoittajan kaa et ihmiset antaa pelolle vallan ja jättää elämättä. Etköhän säkin ole jo roikkunu siinä vanhassa suhteessa tarpeeksi kauan.
Mä siksi sulle yleensä vastasin kun mua ihmetyttää just se että ihmiset ei tartu tilaisuuksiin silloin kun niitä on ja sitten itkevät yksikseen. Elämä täytyy elää ja riskejä täytyy ottaa. Jos saat turpaasi niin so not. Pahempi juttu on se että et elä ollenkaan.
turpaani ja en toista kertaa halua.
Olen luonteeltani kyllä spontaani ja vähän yllytyshullukin, mutta muutto ja työn vaihto tässä kohdin olivat ihan liikaa. En myöskään halua lapsiani erottaa ystävistään. Miksi mikään ei voi koskaan sujua ongelmitta? Rakkautta ainakin olisi riittänyt, mutta ei sitten kuitenkaan tarpeeksi uskaltaakseen.
Homma rupesi miehestä tuntumaan vedätykseltä. Mitään selvyyttä ei koskaan saatu siitä, mitä iloa suhteesta tulisi miehelle olemaan.
Mulla menee useemmiten just päinvastoin. Mä olisin hyppäämässä näennäisesti ties mihin ja mies on se joka ihmettelee mun innostusta. Tollaiset "pikkuhiljaa tutustujat" rassaa mua ja pahasti.Eiköhän nämä ole enemmän luonnekysymyksiä.
Mut hei, se varmaan oli ihastunu suhun tai ainakin tunsi suhun vetoa koska se reagoi noin voimakkaasti. Jos sä olisit sille merkityksetön niin se ois vaan antanut jutun roikkua. Kai. Toi kännikiukuttelu kuulostaa kyl aika teiniltä.
Ja sit kaikki ei vaan jaksa kaukosuhteita...
Siis en tajuu, että miks pitää tehdä hitaasti ja rauhallisesti. Tottakai sitä voi vaikka n. kuukaudet tai alle tutustua ja kuuluukin, mutta eikö sen jälkeen ole aika jo edetä!?
Ymmärtääkseni parhaiten suhteen toimivuus testataan seurustelulla. Vitkastelu ei tuo eri lopputulosta...
En sitten tiedä mitä tämä miehen vaativa eteneminen oli. Jos asia koski esim. yhteenmuuttamista tms. "isoja" elämänmuutoksia niin ehkä sitten heruu vähän ymmärrystä.
Pitää kiittää ensimmäiseksi, että olette jaksaneet tuoda ajatuksianne minulle luettavaksi ;D
Olet oikeassa, ylempänä kerroin, että itselläni on ollut hankala suhde takana, mutta hänelläkin on mennyt aikaa selviytyä omastaan. Alkuun hän halusi ajan näyttää mitä meille on tarkoitettu, sitten olin itse jarruna ja toistin hänelle samaa mitä hän oli sanonut minulle.
Siirrot olisivat olleet isoja, työn vaihto, muutto monen sadan kilometrin päähän, molemmilla lapsia... En nämä olleet ihan pikkutekijöitä. Kumpi olisi muuttanut jne.. isoja, isjoja juttuja, joiden koin nyt olevan kuitenkin liikaa.
oke oke.. ymmärrystä siis heruu.. täältä ainakin
ymmärryksestäsi. Ei tämä silti helppoa ole. Ei todellakaan.
...lueskelin tossa ketjun ja kyllä mä nyt pikkusen oisin sitä mieltä, että ei sun kannata tulla tänne miestä syyttelemään siitä, ettei hän tene niin kuin SINÄ haluat. Olen pahoillani, että tekin olette vain yksilöitä, älä siis vaadi mitään muuta, kuin sen, mitä itse kykenet antamaan ja ellet kykene samalle tasolle miehen kanssa, niin syy ei ole yksin miehen, kuten ei sinunkaan.
Mitähän ystävyys tarkoittaa sinulle?
"Onko mies ja nainen todella niin erilaisia, ettei asoista voi puhua niiden oikeilla nimillä?"
Kyllä tekstistäsi saa sen kuvan, että mies on puhunut tarkalleen oikeilla nimillä, oletko sinä?
syytä häntä. Hän teki niin kuin parhaakseen näki. Uskon, että puhuimme asioista kuten ne itse näimme. Joskus oli vaikeampaa, joskus helpompaa. Ja olet oikeassa, en voinut antaa sitä, mitä hän halusi.