Pidättekö suhteen henkistä sitoutumista tärkeämpänä kuin fyysistä? Mikä loukkaa eniten?
Olen tilanteessa, jossa lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen se suuri rakkaus on edelleen voimissaan. Meni yli kymmenen vuotta, että emme tavanneetkaan. Nyt tapailemme ja pidämme harvakseltaan yhteyttä. Housut ovat pysyneet joka kerta jalassa, olemmehan kummatkin varattuja.
Varmaa on, että ketään toista kohtaan emme kummatkaan ole koskaan tunteneet niin suurta rakkautta ja intohimoa kuin toisiamme kohtaan. Vuosien mittaan olemme kehittyneet samaan suuntaan niin ammattillisesti kuin ihmisinäkin. Tapasimme aikanaan niin nuorina, parikymppisinä, että emme silloin ymmärtäneet toistemme ainutlaatuisuutta.
Kunnioitamme puolisoitamme, mutta tunnetta kummassakaan liitossa ei ole nimeksikään. Lapset ovat haavoittuvia, ja heitä on suojeltava, siksi emme eroa liitoistamme.
Niinpä kysynkin teiltä: onko vielä suurempaa pettämistä se, että rakastaakin koko sielullaan toista, mutta ei kerro siitä omalle kumppanille? Haluaisitteko itse tietää, jos puolisonne rakastaisi toista; olisi tehnyt niin jo vuosikymmeniä? Satuttaako tällainen henkinen sitoutuminen seksiä enemmän? Jonkinlaista kaksoiselämäähän tämäkin on.
Pitäisikö vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja nostaa kissa pöydälle? "Ruumiita" tässä jutussa taitaa tulla joka tapauksessa jossain vaiheessa...
Olen tilanteessa, jossa lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen se suuri rakkaus on edelleen voimissaan. Meni yli kymmenen vuotta, että emme tavanneetkaan. Nyt tapailemme ja pidämme harvakseltaan yhteyttä. Housut ovat pysyneet joka kerta jalassa, olemmehan kummatkin varattuja.
Varmaa on, että ketään toista kohtaan emme kummatkaan ole koskaan tunteneet niin suurta rakkautta ja intohimoa kuin toisiamme kohtaan. Vuosien mittaan olemme kehittyneet samaan suuntaan niin ammattillisesti kuin ihmisinäkin. Tapasimme aikanaan niin nuorina, parikymppisinä, että emme silloin ymmärtäneet toistemme ainutlaatuisuutta.
Kunnioitamme puolisoitamme, mutta tunnetta kummassakaan liitossa ei ole nimeksikään. Lapset ovat haavoittuvia, ja heitä on suojeltava, siksi emme eroa liitoistamme.
Niinpä kysynkin teiltä: onko vielä suurempaa pettämistä se, että rakastaakin koko sielullaan toista, mutta ei kerro siitä omalle kumppanille? Haluaisitteko itse tietää, jos puolisonne rakastaisi toista; olisi tehnyt niin jo vuosikymmeniä? Satuttaako tällainen henkinen sitoutuminen seksiä enemmän? Jonkinlaista kaksoiselämäähän tämäkin on.
Pitäisikö vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja nostaa kissa pöydälle? "Ruumiita" tässä jutussa taitaa tulla joka tapauksessa jossain vaiheessa...
Vastaukset 13
Vanhimmat
mutta miehet on erilaisia. Me naiset ollaan niin kovin tunteellisia.Miehille seksi on vain urheilulaji.
ei kyseinen mies sinua ikinä, ei milloinkaan omakseen huoli. Näet vaaleanpunaisia päiväunia vain.
Taidat olla aika ennustajaeukko, jos voit antaa noin asiantuntevia mielipiteitä kyseisiä ihmisiä lainkaan tuntematta! Siihen sinulla on toki lupa. Annatko hieman perusteita myös?!?
ollaan heti luulemassa että ukkomiehet ovat valmiita jättämään jonkun ohikiitävän panon vuoksi oman rakkaan läheisen ihmisen. Voi meitä naisia...Ne päiväunet,ne päiväunet...
toiseen on vähintään yhtä paljon pettämistä kuin pelkkä seksi. Siitä en kertoisi puolisolle, ellen olisi lähtöaikeissa. Seksinhän voi lopettaa koska tahansa, mutta jos on muita tunteita, ne ei häviä omalla päätöksellä.
kohtaan hän voi rueta uhkailemaan vaikka vaimoa epätoivoisena.
Oletteko kaikki jättäneet lukematta sen kohdan, jossa kirjoitin housujen pysyneen JOKA KERTA jalassa tapaamisessamme. Tämä homma ei siis perustu naimiseen.
Minä olen alkuperäinen jättäjä vuosia sitten, en ole koskaan ottanut yhteyttä mieheen vaan hän minuun, enkä halua, että vaimo koskaan saa tietää ellei ole pakko. Ovat olleet avioeron partaalla (pariterapiaa ym.) jo ennenkuin aloimme pitää yhteyttä uudelleen.
Tällä kissan nostamisella pöydälle ajattelin ehkä enemmänkin omaa parisuhdettani. On melkoisen rasittavaa elää vuosia toisen kanssa ilman "sitä jotain".
Kaiken muun elämässään voi saada rahalla. Kaiken omaisuuden voi menettää. Tämä (menestynyt) mies sanoi, että rahalla ei saa sitä, mitä välillämme edelleen on. Siksi se on kuulema lasten jälkeen hänelle arvokkainta.
Oletko niin TOLLO, että olet mennyt yhteen jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jota et palavasti rakasta? Olet tehnyt tälle miehelle lapsia??!?
Ei tule mieleen kuin yksi kysymys: " MIKÄ VITTU SUA VAIVAA??!?" Ihan kuin yläasteikäisen päiväkirjasta tuo sinun kirjoituksesi. Olisit aikonaan ottanut vastuun omista tunteistasi ja pistänyt poikki jos kerta et tuntenut palavasti tätä miestä kohtaan. 20 vuoden jälkeen jos menet selittämään tälle miehelle että kaikki on ollut valetta ja SIINÄ VAIN JOTENKIN KÄVI NIIN, niin varo, ettet löydä itseäsi ruumiskassista.
Varovarovasti
lääkkees, rauhotu. Mene hetkeks lepäämään, kyllä se siitä. Ruumiskasseilla ei täällä tarvitse uhkailla ketään.
Kyllä ihmiset menee naimisiin muidenkin kuin elämänsä suurien rakkauksien kanssa, nuorina ja tietämättöminä.
Kyllä valitettavan useasti mennään naimisiin sen väärän kanssa tai vuosien saatossa kasvetaan erilleen. MIKSI, siihen kun löytäisi vastauksen meillä ei olis avioeroja ollenkaan enää... Elämme vaan yhden elämä ja se on jokaisen oma valinta että seuraako sydäntään ja järkeä...
Eihän "salipepe" ketään uhkaillut, katsos uudelleen. Lue lehtiä, katso mitä nykyajan ihmiset tekevät. Ei tarvitse katsoa kuin iltalehteä tänään niin jo näkee kiihdyksissä vastaavanlaisessa tilassa tehtyjä tekoja.
että vaikka olisit mennyt naimisiin sen oikean kanssa, niin se olisi ehtinyt tuossa samassa ajassa muuttua yhtä tylsäksi.
Jos jokainen tajuaisi tuon asian, niin eroja ei olisi niin paljon. Muutoksen haikailu muuttuu merkityksettömäksi ja huomaakin että oma liitto on yllättävän mielenkiintoinen ja toimiva.
En todellakaan haluaisi tietää ja sanonkin sinulle, että älä nyt vain ikinä kerro miehellesi tuota. Ehkä sinun kannattaa erota ja lähteä elämään rakastamasi miehen kanssa, mutta pidä tuo lähes 20 vuotta rakkautta omana tietonasi. Se on sinun oma ongelmasi ja sinulla on vastuu tuon ongelman hoitamisesta. Älä tee siitä myös miehesi ongelmaa. Pilaat pahimmassa tapauksessa hänen loppuelämänsä, jos kerrot hänelle.
Tämän jyrkän mielipiteeni taustalla on se, että olen itse lähes samanlaisessa tilanteessa. Tapasin elämäni naisen 18 vuotiaana, mutta emme koskaan päätyneet yhteen. Syitä oli monia. Elämä vei meidät eri paikkakunnille ja melkein jo unohdin hänet välillä. Kunnes eräänä päivänä näin lehdessä jutun hänen kaveristaan ja muistot palasivat mieleeni. Tajusin saman tien, että vaimossani on paljon samoja piirteitä kuin Hänessä ja olenkin tainnut rakastaa näitä piirteitä, mutta en vaimoani. Tosi hienoa! Ei tällaista voi kertoa viattomalle osapuolelle. Nyt pähkäilen erotako vai ei. Olemme kyllä erosta jo keskustelleetkin, mutta vaikea on päätöstä tehdä. Varsinkin kun elämä on kuitenkin ollut ihan ok ja perhe on minua lukuunottamatta onnellinen.