mun ongelma on todella iso.
no aloitan alusta melkein, isäni ja äitini erosi kun olin 8 vuotias ja otin sen todella raskaasti, koska olin aina ollut isän tyttö, jouduin muuttamaan äidin luokse koska isäni oli merillä töissä. Suutuin kaikille todella pahasti, mikään ei ollut hyvin, hautasin pahan tunteen johonkin syvälle, koska en todellakaan enää muista miltä minusta tuo ero edes tuntui silloin. Isäni ei eron jälkeen juuri enää pitänyt yhteyttä niinkuin isän olisi kuulunut ja nyt välit ovat sitten vain viilenneet..en ole moneen vuoteen tuntenut isääni enää sillä tavalla kun isät tunnetaan.
Seurustelin 2 vuotta yhden pojan kanssa ja olin läheisriippuvainen sillä tavalla että jos hän ilmoitti menevänsä mieluummin ilman minua johonkin suutuin, ilmeisesti pelkäsin ettei hän enää koskaan tule takaisin. Niinkuin isäni,
nyt seurustelen toisen kanssa, tulee 2 vuotta ensi viikolla ja suhteeseemme on mahtunut paljon pahaa ja paljon hyvää..erosimme vuosi sitten koska riitelimme paljon ja hän yhtäkkiä ilmoitti haluavansa olla sinkku ja elää itselleen, minä menin täysin rikki ja ajattelin ettei minulla ole enää elämää...hän ei ollut vielä eronnut minusta kun löysin hänet pussailemasta toista, se oli maailman kamalin ilta, ( ei siis kotoota vaan ulkoata ) erosimme sinä iltana, ja muutimme erilleen, muutto kesti kuitenkin , koska irtisanominen kämpästä oli kuun loppuun joten emme pitäneet kiirettä.
Puhuimme asiasta ja hän sanoi että rakastaa minua eniten maailmassa vieläkin, ja haluaa pitää yhteyttä jne..oli kulunut 3 viikkoa erosta niin hän alkoi halailee ihan erilailla kuin muuton muuna aikoina, 4 viikkona olimme menossa hakemaan viimeisiä' kamoja hän oli ostanut kukkia ja yhtäkkiä halasi minua ja kysyi että voisinko koskaan antaa hänen tyhmyyttä anteeksi, ja minähän miettimättä osasin vastata ettät totta kai, en rakasta ikinä ketää niin paljon kun häntä, en koskaan ole osannut olla hänellä vihanen siitä mitä se teki..
käsin tuon ajan psykologilla keskustelemassa ja sanoin hänellekkin etten osaa olla hänelle yhtään vihainen ja asia mitä toivon on että palaamme yhteen..muuten en jaksa elää..
Riitojemme aihe silloin ennen oli myös tuo että suutuin yleensä kun hän ilmoitti haluavansa olla kavereiden kanssa tai jotain tuollaista, en tiedä itsekkään mikä ongelma siinä on, koska kun ajattelen näin rauhassa sitä niin minusta se on tietenkin ihan normaalia ja ihanaa että on kavereita mutta juuri sillä hetkellä en sitten ajattelekkaan niin vaan et jotain tapahtuu sitten, joko hän jättää minut tai löytää uuden
psykologini sanoi että tämä kaikki juontuu tuolta lapsuudesta koska olen tullut miehen eli isäni hylkäämäksi, joten oletan että kaikki miehet hylkää minut joku päivä.
Se on auttanut, kun tietää mistä tämä kaikki johtuu, mutta nyt haluaisin kuitenkin oppia suhtautumaan siihen normaalisti että hän menisi ulos kavereiden kanssa jne..
onko ketään jolla samoja ongemia nyt tai ollut, joka ósaisi auttaa..en todellakaan kaipaa haukkumisia, olen jo muutenkin niin hajalla tähän kaikkeen pahaan mun elämässä..kiitos sinulle joka jaksoit lukea tämän ja ehkä myös vastata...tässä olis ehkä tärkeimmän yksityiskohdat....kiitos vielä
no aloitan alusta melkein, isäni ja äitini erosi kun olin 8 vuotias ja otin sen todella raskaasti, koska olin aina ollut isän tyttö, jouduin muuttamaan äidin luokse koska isäni oli merillä töissä. Suutuin kaikille todella pahasti, mikään ei ollut hyvin, hautasin pahan tunteen johonkin syvälle, koska en todellakaan enää muista miltä minusta tuo ero edes tuntui silloin. Isäni ei eron jälkeen juuri enää pitänyt yhteyttä niinkuin isän olisi kuulunut ja nyt välit ovat sitten vain viilenneet..en ole moneen vuoteen tuntenut isääni enää sillä tavalla kun isät tunnetaan.
Seurustelin 2 vuotta yhden pojan kanssa ja olin läheisriippuvainen sillä tavalla että jos hän ilmoitti menevänsä mieluummin ilman minua johonkin suutuin, ilmeisesti pelkäsin ettei hän enää koskaan tule takaisin. Niinkuin isäni,
nyt seurustelen toisen kanssa, tulee 2 vuotta ensi viikolla ja suhteeseemme on mahtunut paljon pahaa ja paljon hyvää..erosimme vuosi sitten koska riitelimme paljon ja hän yhtäkkiä ilmoitti haluavansa olla sinkku ja elää itselleen, minä menin täysin rikki ja ajattelin ettei minulla ole enää elämää...hän ei ollut vielä eronnut minusta kun löysin hänet pussailemasta toista, se oli maailman kamalin ilta, ( ei siis kotoota vaan ulkoata ) erosimme sinä iltana, ja muutimme erilleen, muutto kesti kuitenkin , koska irtisanominen kämpästä oli kuun loppuun joten emme pitäneet kiirettä.
Puhuimme asiasta ja hän sanoi että rakastaa minua eniten maailmassa vieläkin, ja haluaa pitää yhteyttä jne..oli kulunut 3 viikkoa erosta niin hän alkoi halailee ihan erilailla kuin muuton muuna aikoina, 4 viikkona olimme menossa hakemaan viimeisiä' kamoja hän oli ostanut kukkia ja yhtäkkiä halasi minua ja kysyi että voisinko koskaan antaa hänen tyhmyyttä anteeksi, ja minähän miettimättä osasin vastata ettät totta kai, en rakasta ikinä ketää niin paljon kun häntä, en koskaan ole osannut olla hänellä vihanen siitä mitä se teki..
käsin tuon ajan psykologilla keskustelemassa ja sanoin hänellekkin etten osaa olla hänelle yhtään vihainen ja asia mitä toivon on että palaamme yhteen..muuten en jaksa elää..
Riitojemme aihe silloin ennen oli myös tuo että suutuin yleensä kun hän ilmoitti haluavansa olla kavereiden kanssa tai jotain tuollaista, en tiedä itsekkään mikä ongelma siinä on, koska kun ajattelen näin rauhassa sitä niin minusta se on tietenkin ihan normaalia ja ihanaa että on kavereita mutta juuri sillä hetkellä en sitten ajattelekkaan niin vaan et jotain tapahtuu sitten, joko hän jättää minut tai löytää uuden
psykologini sanoi että tämä kaikki juontuu tuolta lapsuudesta koska olen tullut miehen eli isäni hylkäämäksi, joten oletan että kaikki miehet hylkää minut joku päivä.
Se on auttanut, kun tietää mistä tämä kaikki johtuu, mutta nyt haluaisin kuitenkin oppia suhtautumaan siihen normaalisti että hän menisi ulos kavereiden kanssa jne..
onko ketään jolla samoja ongemia nyt tai ollut, joka ósaisi auttaa..en todellakaan kaipaa haukkumisia, olen jo muutenkin niin hajalla tähän kaikkeen pahaan mun elämässä..kiitos sinulle joka jaksoit lukea tämän ja ehkä myös vastata...tässä olis ehkä tärkeimmän yksityiskohdat....kiitos vielä
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei pahalla mutta kuulosti aivan joltain teinisuhteelta, jotka ei koskaan tule päättymään mitenkään iloisesti....
21 vee...kohta 22
Täällä on yksi joka on kärsinyt lapsuuden traumoista niin että olen valinnut miehiä jotka ovat olleen jollain lailla saavuttamattomia. Isäni oli aina poissa perheen muusta elämästä, joko töissä tai työmatkoilla. Sekin riittää joskus turvattomuuden luomiseen. Mutta tiedostettuani asioita olen pystynyt niihin vaikuttamaan.
Mun oivallus on ollut se että olen turvassa itsessäni aina eikä minun tarvitse hakea sitä toisesta. Ja että ne hetket kun tuntuu että ahdistaa niin ettei saa happea kun pelottaa, niin ajattelen niin että tämä on heijastus menneestä eikä siis vaarallinen tunne.
Jos liikaa roikkuu toisessa, se ajaa toisen vain kauemmas. Koeta löytää turva itsestäsi ja olla olemassa itsellesi ja asioillesi joista nautit. Jos toinen ihminen jatkuvasti kohtelee huonosti, on mietittävä onko sellainen rakkautta. Rakkauden olemus on toiselle hyvän tekeminen ja hänestä huolehtiminen, ja samalla se että noudattaa teoissaan kuria, kärsivällisyyttä ja keskittymistä.
Itselläni ei ole kokemusta vanhempien erosta, silti tunteesi ovat tuttuja, sillä itse olen tullut jätetyksi parisuhteissa monesti ja aina se tuntuu yhtä pahalta oli suhde kestänyt kaksi viikkoa tai kaksi vuotta. Ja pelko jätetyksi tulemisesta on päällä vaikka kaikki asiat viittaa siihen, ettei hän ole jättämässä minua. ELi yritän miettiä asioita järjellä en pelolla ja annan saman neuvon sinullekin:
koska tiedät "miten pitäisi ajatella" eli on ihan ok päästää toinen kavereiden kanssa käymään jossain, niin yritä pitää sitä ajatusta yllä!
Et kertonut mitään omista ystävyyssuhteista? Mutta suosittelen että silloin kuin miehesikin tapaa ystäviään sinä tapaisit myös, että saat ajatukset muualle etkä jää turhia pelkoja vatvaamaan päässäsi yksin ollessasi.
Ja oletko keskustellut tästä äitisi kanssa, jonka luo jäit asumaan? Tai voitko ottaa yhteyttä isääsi ja puhua hänelle? Hän ei kuitenkaan ole jättänyt sinua niinkuin parisuhteissa toinen jätetään, ja rakastaa sinua varmasti vieläkin.
Koska sinun täytyisi käsitellä tämä asia loppuun ettei se hallitse loppuelämääsi. (Sain tämän neuvon itse psykologilla, eli käydä läpi kaikki entiset suhteet ja käsitellä erot ja miettiä että ne miehet on eri ihmisiä kuin minun nykyinen. Vaikka ne ei ole halunnut mua niin tämä haluaa jne.)
Mutta täytyy kuitenkin kysyä vielä että rakastatko miestäsi todella vai oletko vain riippuvainen hänestä muuten? Ne tunteet on niin helppo sekoittaa. Olen itse seurannut sivusta kymmenen vuoden ajan kun läheinen hukkasi aikaa suhteeseen, jolla ei ollut tulevaisuutta ja rakkaus muuttunut riippuvaisuudeksi/hyväksikäytöksi. Ja lopulta vain odotettiin tarpeeksi "hyvää syytä" erota - ja tulihan se!
En yritä leikkiä "psykologia", mutta toivottavasti jotain apua annoin.
moi...ihan niinkun olisin lukenut omaa elämääni, paitsi että menetin äitini lapsena ihan kokonaan siis....
Nyt sitten on tilanne että haukuin taas poikakaverini ja uhkasin jättää, koska hänellä ei ole aikaa tarpeeksi minulle. Minä jätän aina kaikki miehet, oli suhde lyhyt tai pitkä, ennen kuin he ehtivät ehkä jättää minut..
Niin tuntuu että välillä on ihan sekaisin, jos poikakaveri lähtee jonnekin, mutta hän onkin poissa usein, laskuvarjohyppy, vapaasukellus, kaverit..ja tuntuu että minä saan aina odottaa kotona...niin...
rakastan miestäni enemmän kuin mitään muuta , se on varma asia, en vain halua että pilaan tämän suhteen omilla tyhmyyksillä eli sillä että minua haittaa että on ilman minua jossain tai en luota ettei löydä uutta..haluan nuo ajatukset pois...pelkään koko ajan että joku ihanampi saa hänen päänsä kääntymään ja jättää mut..