Olen ryhtymässä yksityisyrittäjäksi ja jättämässä vakityöni. Tämä muutosprosessi on tietenkin hieman stressaava ja on paljon asioita hoidettavana ja järjestettävänä.
Olemme olleet mieheni kanssa 10 vuotta yhdessä, josta kaksi vuotta avioliitossa.
Mieheni on suhteemme alusta asti tiennyt, että kunhan saan kartutettua kokemusta lisää ja rahoituskuviot selviksi niin perustan oman yrityksen.
Olemme etsineet sopivia tiloja useamman vuoden, välillä on oikeanlaiset löytynytkin, mutta emme ole olleet tarpeeksi nopeita päätöksen teossa tms.
Nyt on toimitiloista paperit allekirjoitettu pari viikkoa sitten, ja liki samaan syssyyn hankimme uuden kodinkin josta olemme monta vuotta haaveilleet.
Eilen miheni räjäytti pommin kesken kauppareissun, hän ei halua tällaista elämää ja hänen päänsä kuulemma hajoaa. Sanoi jo harkinneensa eroa!!!
Miten voi olla niin että kun kerrankin tuntuu elämän asiat järjestyvän ja näyttävän hyvälle, niin toinen vetää minulta niin pahasti "maton jalkojen alta", että en tiedä enää mitä ajattelisin. Pää on aivan tyhjä ja kaikki onnellisuus ja hyvä olo tipo tiessään. Ennemminkin tuntuu että sisälläni on nyt vain iso musta möykky joka kasvaa ja ahdistaa pahasti.
Kaikkein pahinta on se että itselleni sana avioero on kuin rutto, en pysty enää mitenkään ajattelemaan että mieheni ja minun välillä voisi enää olla mitään yhtä ihanaa ja turvallista kuin on ennen ollut.
Asiaa ei myöskään helpota se että mieheni ei osaa puhua asioista, ja ei ota kantaa asioihin jos hänen kanssaan jostain keskustelen. Näin on aina ollut, ja sitä kautta tämän tilanteen selvittäminen ei todellakaan ole helppoa.
Olen kertonut hänelle omat mielipiteeni ja sen että en voi hänen puolestaan päätöstä tehdä. Tämä asia on ihan kokonaan hänen päätettävissään. olen myös sanonut että en luopaa että meillä jatkossa olisi niin pehmeä suhde kuin on aikaisemmin ollut.
Minusta parisuhteen rikkominen ja ero, ovat asioita joita ei saa huudella ilmoille ilman vastuun ottoa. Ja rakkaus sekä yhteinen onni parisuhteessa ovat sellaisia minkä vuoksi tulee tehdä töitä ja taistella.
Olemme olleet mieheni kanssa 10 vuotta yhdessä, josta kaksi vuotta avioliitossa.
Mieheni on suhteemme alusta asti tiennyt, että kunhan saan kartutettua kokemusta lisää ja rahoituskuviot selviksi niin perustan oman yrityksen.
Olemme etsineet sopivia tiloja useamman vuoden, välillä on oikeanlaiset löytynytkin, mutta emme ole olleet tarpeeksi nopeita päätöksen teossa tms.
Nyt on toimitiloista paperit allekirjoitettu pari viikkoa sitten, ja liki samaan syssyyn hankimme uuden kodinkin josta olemme monta vuotta haaveilleet.
Eilen miheni räjäytti pommin kesken kauppareissun, hän ei halua tällaista elämää ja hänen päänsä kuulemma hajoaa. Sanoi jo harkinneensa eroa!!!
Miten voi olla niin että kun kerrankin tuntuu elämän asiat järjestyvän ja näyttävän hyvälle, niin toinen vetää minulta niin pahasti "maton jalkojen alta", että en tiedä enää mitä ajattelisin. Pää on aivan tyhjä ja kaikki onnellisuus ja hyvä olo tipo tiessään. Ennemminkin tuntuu että sisälläni on nyt vain iso musta möykky joka kasvaa ja ahdistaa pahasti.
Kaikkein pahinta on se että itselleni sana avioero on kuin rutto, en pysty enää mitenkään ajattelemaan että mieheni ja minun välillä voisi enää olla mitään yhtä ihanaa ja turvallista kuin on ennen ollut.
Asiaa ei myöskään helpota se että mieheni ei osaa puhua asioista, ja ei ota kantaa asioihin jos hänen kanssaan jostain keskustelen. Näin on aina ollut, ja sitä kautta tämän tilanteen selvittäminen ei todellakaan ole helppoa.
Olen kertonut hänelle omat mielipiteeni ja sen että en voi hänen puolestaan päätöstä tehdä. Tämä asia on ihan kokonaan hänen päätettävissään. olen myös sanonut että en luopaa että meillä jatkossa olisi niin pehmeä suhde kuin on aikaisemmin ollut.
Minusta parisuhteen rikkominen ja ero, ovat asioita joita ei saa huudella ilmoille ilman vastuun ottoa. Ja rakkaus sekä yhteinen onni parisuhteessa ovat sellaisia minkä vuoksi tulee tehdä töitä ja taistella.
Vastaukset 10
Vanhimmat
samankaltaisen pommi-iskun kohteeksi koen itsekin joutuneeni muutama vuosi sitten. Mies oli saanut ylennyksen töissä, joka tarkoitti muuttoa toiselle paikkakunnalle 200 km:n päähän. Olimme juuri hankkineet talon ja lasten koulunkäynti oli pahassa vaiheessa. Sovimme, että asumme jonkun aikaa viikot eri paikkakunnilla ja sopivan hetken koittaessa muutamme miehen työsntekopaikkakunnalle koko porukka. No näin kävi ja muutto hoidettiin hallitusti. Minä sain hyvän työpaikan paikkakunnalta ja lasten koulu- ja harrastushommat järjestyi hyvin. Ei siinä sitten montaa päivää ehditty muuttolaatikoita purkaa, kun mies alkoi puhua, ettei oikeastaan olisi halunnut, että olisimme muuttaneet enää saman katon alle. Olin täysin yllätetty, järkyttynyt ja sanaton. Miksei voinut puhua ajoissa? Miksi tämä kaikki asuntojen osto- ja myyntirumba, lasten repiminen tutusta ympäristöstään, irtisanoutuminen entisestä vakituisesta työstäni...ja se kaikki muu elämänmuutokseen liittyvä. Miten yksi mies voi olla noin itsekäs, että myllertää ensin koko perheensä elämän ja ilmoittaa sitten, että ei vaiskaan...aprilliä...muuttakaan takaisin. Ja olis ollut edes vihjettä aikomustensa suuntaan, mutta ei. Mies oli erilläänasumisen ajan aina ihan ok, kun tuli vkonlopuiksi kotiin. Hän vaikutti tyytyväiseltä, rennolta, ei riidelty ja seksiäkin harrastettiin ihan mukavasti. Mä olin aina hoitanut kotiasiat suurin piirtein kuntoon, ruokaa oli pöydässä ja pyykit pestyinä ja silitettyinä seuraavaa viikkoa varten. Lapsetkin oli ihan kivasti, vaikka oli niillä tietysti ollut ikävä isäänsä, hirveesti asiaa ja olivat lahkeessa kiinni ja kainalossa tiiviisti pitkin viikonloppua, mikä kai on ihan luonnollista ja jopa mukavaa.
Näin siinä nyt kuitenkin kävi ja me ollaan lasten kanssa palattu entisiin kotimaisemiin ja rakennettu oma erillinen elämämme uudestaan. Mies elää nyt sitä kuuluisaa omaa elämäänsä. Toivon hänelle menestystä, mutta tätä temppua on vaikea antaa anteeksi saati unohtaa. Voi olla, että taustalla oli toinen nainen/naisia, mutta sellaista en viitsi enää edes pohtia.
Kaipa se on se suomalaisten miesten kyvyttömyys puhua, joka tällaisia kuvioita tekee.
Mies ei oikein kai tajua tilannetta ennen kuin se on KONKREETTINEN - ja siksi ei pysty etukäteen puhumaan?
Tai sitten on myös niin, että moni mies ajattelee, että "kyllä se siitä... ... " Eikä se sitten siitä ratkeakaan...
En tiedä. Ehkä tämä teema pitäisi olla Miesten Logiikka-osastolla, jos vaikka joku mies selittäisi tätä kuvioita niin, että me naisetkin ymmärtäisimme ;D
Meillä on tänä aamuna käyty keskustelu, jossa uskalsin ihan kauniisti pyytää mieheltäni ennen töihin lähtöä, että tänään yritettäisiin puhua asioista siltä kannalta, miten tästä eteenpäin eletään. Taustalla meillä on yli neljä vuotta kestänyt tilanne, joka alkoi siitä, että hän kertoi, ettei ole minua ikinä rakastanut ja kärjistyi viime syksynä siihen, että hän muutti kotoa pois joksikin aikaa. Palasi sitten ja kertoi haluavansa jatkaa avioliittoa, mutta kaikki puhuminen on ollut ihan mahdotonta, vaikka olen monta kertaa eri tavoin yrittänyt.
Nyt hän heittäytyi ihan ymmärtämättömäksi, että mitä puhumista tässä nyt on ja sitten lisäsi, että hän haluaa nyt vain elää rauhassa eikä enää uudelleen ahdistua asioista. Hän kokee kaiken puhumisen ahdistamisena, samoin ajattelemisen. Suutahdin siinä ja totesin, että joskus voisi ajatella muitakin kuin itseään ja entäs minun ahdistukseni. Kuitenkin hän taas "voittaa", koska hän ottaa asian synkän dramaattisesti ikään kuin vain hänellä olisi oikeus kokea jotain kamalia tunteita ja minä olisin niiltä aivan suojassa. Vaihtoehtoni ovat siis lähes yhtä ilottomat: joko erota ja jatkaa omaa "vahvan" naisen elämääni lapsineni tai jatkaa elämää puhumattoman miehen kanssa, jota en näiden temppujensa jälkeen enää ollenkaan tunne ja jonka kanssa emme enää jaa edes sitä kuuluisaa pankkilainaa, kun sekin tuli jo maksettua pois. Älkää miehet ihmetelkö, mistä ne katkerat naiset tulee ! Kummallista kyllä, hän saa minut aina tuntemaan, että olen koko jutun konna ja että vaatimukseni puhumisesta ovat epäoikeutettuja, koska hän on niin "hauras". Nyt me siis molemmat puolisot yhteistuumin varjelemme häntä ahdistukselta... Eikö ahdistus juuri ole merkki siitä, että jotain pitäisi muuttaa ?
Hassuinta on, että kun tulin omaan työhöni, jossa autan mielenterveyspotilaita, aamun kaksi ensimmäistä potilasta oli miehiä, jotka hyvin avoimesti ja monipuolisesti keskustelivat parisuhteistaan. Tuli hiukan ristiriitainen olo...
Meillä ei puhuta tärkeistä asioista ja syy on vaimoni. Hän tekee päätöksiä puhumatta asiasta minulle, jos hän tietää minun olevan eri mieltä. Tällaisia isoja päätöksiä on mm. parit irtisanoutumiset töistä, opiskelemnaan lähtö, oman yrityksen perustaminen, jääminen kotiin lasten kanssa viideksi vuodeksi jne. Nämä päätökset on rahoitettu minun kustannuksellani, mutta mitään minulta ei ole kysytty näissä asioissa.
Toinen puoli puhumattomuutta on parisuhteen ongelmat. Jos avaan suuni tästä aiheesta, seurauksena on hysteeristä huutoa tai itkua, ovien ja tavaroiden heittelyä jne. Kuulemma loukkaan häntä sanomalla, että parisuhteessa olisi "vähän" korjaamisen varaa.
Sen sijaan vaimoni on äärettömän innokas jauhamaan muiden parisuhteita, lähinnä kavereidensa. Niiden ruotimiseen löytyisi intoa vaikka kaikki illat ja puolet viikonlopuista. Muita lempiaiheita on esim. sisustukseen liittyvät jutut.
Niin että kyllä meillä puhutaan, kunhan vain vaimo saa päättää puheenaiheet...
No joo, kuvaamasi tilanne on aika epätasapainoinen. Miten se on teillä lipsahtanut tuommoiseksi, ettei sinulta kysytä isoista asioista saati keskustella aiheesta? Kuvauksesi perusteella vaimosi ei ole ihan sinut itsensä kanssa. Omaa kieltään puhuu se, että jauhaa muitten asioita, vaikka omakin pesä vaatis tuuletusta. Mun ex-mieheni oli tuttavapiirissään oikein kuuluisa empaattisesta luonteestaan ja hyvästä kuuntelijuudestaan. Huippu kaveri, jolla riittää aina aikaa toisten ongelmien ratkomiseen ja pyyteettömään auttamiseen. Oma kotielämä olikin sitten ihan kesannolla ja kaikkiin keskustelyrityksiin ja tunteenilmaisuihin (myönteisiin ja kielteisiin) hän reagoi kääntämällä selkänsä ja painumalla ovesta ulos. Hänellä oli ikään kuin teflon-suojaus päällä ja kun lähestyttiin liikaa häntä itseään pinta aktivoitui eikä mitään päässyt läpi. Hän oli suurin piirtein yhtä tunteeton puolisoaan kuin lapsiaankin kohtaan, ulospäin vain kaikki näytti olevan hienosti. Sinun vaimollesi kodin sisustusasiat ovat korostuneen tärkeitä, ex-miehelleni oma työ ja työpaikka on ylitse muiden. Jopa niin, että omille lapsille annettu lupaus voidaan pettää, mutta työnantajaa ei milloinkaan. Hän on aina valmis perumaan ja muuttamaan suunnitelmiaan, jos työtilanne niin vaatii.
...kyllä ulkomainen mies voi olla ihan samanlainen "pommin pudottaja" ja vain omassa päässään visioita kehittelevä.
Ex- mieheni oli ulkomaalainen. Hän suunnitteli kovasti meille tulevaisuutta yksityiskohtia myöten, mutta oli sitten se, joka lopulta pommin pudotti. Ei pystynyt itse sitoutumaan mihinkään päätökseen, vaikka itse oli suunnitelmat tehnyt.
Kyse ei siis ole pelkästään suomalaisesta ilmiöstä. Luulen, että iso osa miehistä on sellaisia, että eivät uskalla avata suutansa oikealla hetkellä, ja katsovat parhaaksi pudottaa pommin ja kadota paikalta mahdollisimman nopeasti - etteivät vain "loukkaa" ketään (!) Tällainen käytös tuntuu kieltämättä epäreilulta.
Vaikea sanoa miten tähän on tultu. Taitaa olla niin, että lasten ollessa ihan pieniä sitä tuli nieltyä liikaa kaikenlaisia oikkuja. En viitsinyt puuttua vaimon päätöksiin ja käytökseen, koska hän tuntui muutenkin keikkuvan välillä "kuilun" partaalla. Hänen käytöksessään on kyllä aina ollut paljon manipulointiin pyrkiviä elementtejä, joita en nuorempana edes tajunnut. Onneksi tajuan nykyään.
siis sellaisia että mies oli aidosti mukana niissä eikä vain myötäilijänä? Kuulostaisi siltä että mies haluaa painaa nyt jarrua, asiat etenee hänelle ehkä turhan vauhdikkaasti.
Hän sentään mainitsi eroasiasta sinulle eikä vain käynyt tekemässä yksipuolista erohakermusta, niin kuin monet tekevät. Ehkä asia on vielä neuvoteltavissa..
Asioiden uutuus ja dynaamisuus voi myös pelottaa, mikä saa miehen puolustuskannalle. Älä missään nimessä luovuta tai jos luovutat niin luovu mieluummin miehestä kuin omasta unelmastasi!
Miehiä on maailma täynnä mutta sinulla ehkä vain yksi unelma, jonka toteuttamiseen tarjoutuu tilaisuus mikä sinulla nyt on.
Ehkä pieni palkkahiiri tuntee olevansa eksyksissä yrittäjän vapauden edessä. Ehkä hän tuntee jäävänsä kakkoseksi, kun alat luoda omaa yritystä, hän haluaisi miehenä olevansa ennemmin perheen pää.
Asennoidu positiivisesti ja energisesti ja ennen kaikkea PISTÄ SE MIES PUHUMAAN! Vaikka sitten karjuen ja pärstä tulipunaisena!
vaakatyypiltä.