Tilanne tämä: Ollaan avomieheni kanssa seurusteltu kohta kolme vuotta, tästä ajasta asuttu yhdessä 2 vuotta. Kumpikin rakastamme toisiamme, mutta kun välillä tuntuu että jotain puuttuu..
Riitelemme joskus enemmän ja joskus vähemmän. Pahoina aikoina (joka kestää korkeintaan päivän) tuntuu että olisi parempi erota mutta ei.. Elämä tuntuu joskus jämähtäneen paikoilleen. Voinko olla tämän "elämäni miehen" kanssa vielä onnellinen pitkäänkin? Onko muita joilla ollut samanlainen tilanne? En haluaisi erota, mutta kuitenkin haluaisin... Onko tämmöinen tilanne normaali?? (ei varmaan..)
Tällä hetkellä asiat ovat hyvin mutta pelkään että millon tulee taas uusi riita. Väkivaltaa ei meidän talossa käytetä, onneksi.
Olisin iloinen jos voisitte kommentoida tätä ja laittaa omia kokemuksia ja mielipiteitä.
Riitelemme joskus enemmän ja joskus vähemmän. Pahoina aikoina (joka kestää korkeintaan päivän) tuntuu että olisi parempi erota mutta ei.. Elämä tuntuu joskus jämähtäneen paikoilleen. Voinko olla tämän "elämäni miehen" kanssa vielä onnellinen pitkäänkin? Onko muita joilla ollut samanlainen tilanne? En haluaisi erota, mutta kuitenkin haluaisin... Onko tämmöinen tilanne normaali?? (ei varmaan..)
Tällä hetkellä asiat ovat hyvin mutta pelkään että millon tulee taas uusi riita. Väkivaltaa ei meidän talossa käytetä, onneksi.
Olisin iloinen jos voisitte kommentoida tätä ja laittaa omia kokemuksia ja mielipiteitä.
Vastaukset 16
Vanhimmat
jotain, jos haluat vielä jatkaa. Jokaisessa suhteessa tulee jonkinlainen kyllästymisvaihe. Jollain voimakkaampi jollain heikompi, joskus se tulee nopeammin joskus vasta monien vuosien päästä. Olin itse samansorttisessa tilanteessa (ja saman pituisessa suhteessa) ja se päättyi eroon. Olisin itse halunnut yrittää vielä, olisin tehnyt ihan mitä vaan mutta ilmeisesti oli jo liian myöhäistä. Tyttöystäväni lähti toisen miehen (mielenkiintoisemman?) matkaan vuoden vaihteen tienoilla ja nyt opetellaan yksinelämistä, mikä ei kyllä suoraan sanottuna hirveästi mieltä ylennä. Kuten huomasit, en oikein osannut neuvoa, mutta ehkä tämä oli vain varoittava esimerkki miten voi käydä. Koeta jaksaa!
Tässä on yritetty moneen otteeseen keskustella ja puhuttu siitä että suhteeseemme on saatava lisäkipinöitä.. Mutta tuntuu että se toteutusvaihe jää aina tekemättä. Mies ei näytä tekevän mitään suhteemme onnistumisen eteen, ja kun hienovaraisesti sen sanon, hän sanoo että ei meillä ole hätää, että joskus on vaikeaa mutta pääasia että rakastaa.. Aina iltaisin asiat alkavat mielessäni pyöriä ja mietin millaista elämä olisi jos.... Olenko niin jämähtänyt tähän etten osaa liikahtaakkaan suntaan tai toiseen? Se voi olla..
Kuulostaa hyvinkin tutulta tuo kertomuksesi.
Itselläni tunne on juuri samanlainen. Pääsääntöisesti menee kohtuullisesti avoliitossamme mutta aika usein tulee tunne että jotain puuttuu. En osaa enää edes sanoa sitä rakastanko. Suhde tuntuu aika ajoin tyhjältä ja tuntuu siltä ettei mieheni ymmärrä tunteitani ja tarpeitani, enkä todellakaan puhu seksistä.
KAipaan hellyyttä ja turvalista yhdessä oloa ja tunnetta siitä että minua rakastetaan. Tässä suhteessa minulla ei sitä tunnetta ole vaikka aina kuulenkin hänen sanova : "rakastan sinua" - Onko niillä sanoilla loppujenlopuksi sisältöä?
Olen tehnyt ratkaisuni. Muutama päivä sitten keskustelimme asiasta ja kerroin hänelle, että mietin olisko parempi erota ja kerroin myös vastauksen siihen ensimmäiseen kysymykseen : "onko sinulla toinen?" Miksi aina pitäisi olla niin että kolmas pyörä tulee ja rikkoo - yksinkertaisesti vaan minun puoleltani ainakin suhde on kuihtunut. välitän hänestä mutta en voi jatkaa. Keskustelumme jälkeen välillämme on ollut hyvin vähäsanaista - töissä olen viihtynyt iltamyöhään jottei tarvitsisi oll akotona ja nähdä sitä surkeaa ja anovaa ilmettä hänen kasvoillaan - sekin sattuu. mutta vielä enemmän sattuu jos jatkan näin. Aion pysyä päätöksessäni ja aion aloittaa uuden elämän - sinkkuna vaikka skin tuntuu tällä hetkellä pelottavalta ja tätä kirjoittaessa se tuntuu sydämessä saakka - kipeältä. Mutta uskoisin olevani onnellisempi niin.
Rohkeutta sinulle.
Tuossa vastasin jo edellisellä vastaajalle.. Minäkin niin kaipaisin sitä hellyyttä ja turvallista yhdessä oloa.. Mutta kun ei sitä tunnu saavan (seksiä välillä, mutta siitäkin on mennyt maku ku ei tunteet pelissä -tai sitten on..), sitä turhautuu.
Uuden elämän aloittaminen on hankalaa, ainakin mulla. Se ei oo helppo lähtee, kun kuitenkin toista rakastaa. Ehkä sitä on niin tottunut tälläiseen elämään, johon ei kuitenkaan halua tyytyä. Kun joku sisälläni saisi potkaistua mua eteenpäin suuntaan tai toiseen niin tuntuu että asiat lähtis etenemään parempaan päin.
Mistä saisin voimaa etsiä suhteeseemme uusia, piristäviä puolia? Se on tosin hankalaa ku mies ei tunnu ottavan kantaa siihen, että meillä on ongelma. Haluaisin suunnitella elämää eteenpäin, mutta tässä tilanteessa se ei oo helppoa..
Ps. Haluaisitko mailailla ajatuksista ja elämän kääntökohdista?
Kiitos vastauksestasi. Kuulostaa tutulta. Ajatuksen vaihto maililla kuulostaa mukavalta..
Täällä olis vielä kolmaskin kohtalontoveri. Kirjoituksenne tuntuvat liiankin tutulta. Minunkin on vain niin vaikea lähteä ja jättää mies, vaikka tällä hetkellä se parhaimmalta ratkaisulta tuntuisikin. Kuinka sitä jaksaisikaan myydä yhteisen asunnon, etsiä uuden, jakaa tavarat yms. yms. Aivan typeriä ja maallisia asioita, mutta vaikuttavat kuitenkin. Ja pahimpana tietysti se, ettei mies halua erota. Särkeä nyt ihmisen sydän, jolle olen kaikki kaikessa... No, ehkä siihen eroajatukseen täytyy vähän aikaa kypsyä ennen kuin on valmis sen tuskan kestämään.
Tässä sulle kaisa tää mun mailiosote: [email protected]
kirjottelehan sinne niin katsellaan miten elämä menee..
jos haluat niin tuossa yläpuolella on mailiosotteeni. :)
No, sinun pitää ratkaista se olisitko onnellisempi yksin kuin hänen kanssaan. Jos olisit onnellisempi yksin, asia on selvä. Jos hänen kanssaan, asia on myös selvä. Molemmat vaihtoehdot vaativat työtä, työtä ja työtä. Ja avoin ja rehellinen keskustelu on näissä asioissa se paras työnteko. Oletko kertonut miehellesi että joskus tuntuu että haluaisit erota? Jospa hän ei ole tajunnut tilanteen vakavuutta. Pahin mitä voit tehdä on se että mietit ja vatvot itseksesi asiaa ja sitten vain pamautat sen yllättäen vasten naamaa, hänelläkin on oikeus tietää missä mennään kun kyseessä on myös hänen parisuhteensa. Ja suurimman osan ongelmista pystyy oikeasti ratkaisemaan puhumalla.
Muista myös se että jokaisessa parisuhteessa on omat ylä- ja alamäkensä. Kukaan ei ole huippuonnellinen 100% ajastaan eikä kellään ne kipinät roihua jatkuvasti 24/7.
..mieheni kanssa moneen otteeseen. Oon myös sanonut monta kertaa että ero on käynyt mielessä. Erosta olemme puhuneet myös yhdessä, ja mies sanoo ettei sitä halua. Mies ei oikeen ota kantaa, sanoo vain että kyllä kaikki järjestyy kultaseni. Tässä on nyt juuri kyse siitä että minä en tiedä mitä minä todella haluan. Mieli muuttuu niin nopeasti toisinaan että..
että loppujen lopuksi kaiken vakuuttelun ja "järjestymisen" jälkeen kaikki jatkuu kuitenkin ennallaan. Vaikka kuinka puhuisi ja puhuisi ja mieli on jälleen kääntynyt siihen että "okei, yritetään nyt vielä" niin silti kaikki on kohta taas ennallaan ja hyvät ajatukset vakaasta, hellästä parisuhteesta unohdettu.
Itse olen kaikesta ainakin aivan sekaisin ja kuten tuossa aiemmassa viestissäni kirjoittelin niin vaikka eron ottaa puheeksi ja mielessään jo vakaasti päättää erota ja päättää että nyt sanon sen sitten ääneen ja tarkoitan sitä niin sanat juuttuu kurkkuu ja muuttaa muotoaan.. Eli oma halukin on epävarmaa ja johtunee siitä yksin jäämisen pelosta ja siitä muutoksesta mikä elämässä olisi väistämättä edessä.. aika moni asia kuitenkin muuttuuisi. . kaveripiiri.. kumpi "saa" vanhat kaverit? Jotenkin he kuvittelvat olevansa tilanteessa että tulisi valita jompi kumpi..
Itselläni mieli muuttuu päivittäin/viikottain. Mutta olen myös ajatellut niin että jos yleensä miettii eroamista niin silloin olisi syytä erota koska silloin ei energia ainakaan mene siihen parisuhteen rakentamiseen.. että silleen
N20 ,laitoin sinulle mailiakin jotta jos haluat purkaa ajatuksiasi niin kirjoittele..
...ajatuksieni kanssa. Tuttua tekstiä..
Itse olen seurustellut neljä vuotta ja viime aikoina tunne siitä, että olenko onnellinen tämän ihmisen kanssa vai pitäisikö erota, on voimistunut. Tottahan se on, ettei seurustelu ole aina ja koko ajan ihanaa ja rakkaudentäyteistä, mutta kun yllättää itsensä usein ajattelemasta tällaisia asioita, se pistää vähän miettimään..
Ns. vakavia seurustelusuhteita ennen nykyistä poikaystävääni ei ollut kuin yksi. Silloinkin olin niin kokematon näissä asioissa, kuin vain ihminen voi olla ja tietysti rakastuin (en enää tiedä mitä rakkaus on) häneen täysillä ja uskoin kaikkia hänen typeriä minulle kertomiaan asioita meistä kahdesta. Tunnusti alle kuukauden yhdessä olon jälkeen rakastavansa minua ja minä tietysti uskoin..
Aloitin varmaan liian nopeasti tämän nykyisen suhteen. Jo heti alussa olin epävarma koko tilanteesta. En ole tuntenut nykyistäni kohtaan samanlaisia tunteita, kuin sen ensimmäisen kanssa.
En tiedä, pitäisikö alussa olla ns. rakkautta ja suuria tunteita, että suhde voisi olla ns. normaali. Tarkoitan tällä sitä, mistä täällä on aiemmin ollut puhetta, että alussa on paljon tunteita ja ajan mittaan ne vaimenevat ja tilalle tulee arki ja rakkaus merkitsee erilaisia asioita.
Myös minä mietin melkein päivittäin, että pitäisikö ottaa ero vakavasti puheeksi, mutta kun en aina itsekään tiedä mitä lopulta haluaisin. Ja myös se eroaminen pelottaa. Ja kun olen kysynyt, onko poikaystäväni onnellinen, hän vastaa kyllä. Mutta itsellä on ajatukset sekaisin..
Toivottavasti edes joku saa tolkkua tästä, on nimittäin aika sekavaa..
Tsemppiä teille kaikille saman asian kanssa murehtiville. :)
Laittakaa mielipiteitä, olisi kiva lukea niitä.
Mulla on ihan sama tilanne ja se on aivan kauheeta...!!olen monesti harkinnut erota mutta kun ei voi kun rakastan miestäni....!!!minä ymmärrän sinua...teiddän vain pitää puhua asiat kunnolla ja tunteet ulos...ja sovitte että jatkuuko tämä näin naan erotanko...!!?? jos mies rakastaa sinua niin uskon että hän todella alkaa miettiä että onko kaikki kohdallaan....
Oli ihana lukea ajatuksiasi ja hineo huomata, että teillä ei ole fyysistä väkivaltaa.. toisin kuin meillä ja siltikään en saa erottua.. 16 vuotta ja 2 lasta pitää kummasti yhdessä.. se on niin väärin
Ymmärrän kyllä että on vaikeaa erota.. (vaikken voikkaan ymmärtää miltä tuntuu elää väkivaltaisessa suhteessa). Pitkä yhteinen taipaleenne ja lapset pitävät teidät yhdessä. Oletko ajatellut itseäsi? Mitä sinä joudut kärsimään? Entä lapset, tapahtuuko väkivaltaa lapsien silmien alla?
Ps. Jaksamisia Sinulle todella paljon! Ja jos haluat vaihtaa ajatuksiasi niin tuossa ylempänä on minun mailiosoitteeni..
... tarvitaan suhteesta lähtemiseen kun on pitkä suhde takana ja siihen liittyy myös lapsia.
Itselläni 7v avioliitto 2 lasta, mutta päätimme erota, mieheni vastusteluista huolimatta. Mutta en suostunut enää elämään nyrkkeilysäkkinä ja huonekaluna/kodinkoneena, koska siksi viimeiset vuodet itseni koin.
Vaikeaa oli pakata tavarat ja aloittaa uusi elämä, mutta jälkeenpäin olen huomannut, että se kuitenkin kannatti. Nyt elämä hymyilee!