Missä mennään metsään.....

Ja mies hyvä: minkähänlainen on naisesi lapsuus, teini-ikä ja parisuhdemenneisyys? Vika ei välttämättä lainkaan ole sinussa vaan naisellasi saattaa olla tunne-elämän ongelmia, persoonallisuushäiriötä tms...

Sitten on sekin mahdollisuus, että sinä omalla "täydellisyydelläsi ja hoitamisellasi" yksinkertaisesti saat naisesi tuntemaan itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi. Sitä ahdistustaan saattaa joutua purkamaan esim. juomisella ja tunnekylmyydellä...

Menkäähän käymään vaikka parisuhdeterapiassa tms.

Saitko aikaisemmin näitä kaipaamiasi asioita vai onko tämä uusi ilmiö suhteessanne?
Tietääkö vaimo mitä kaipaat?
Sinun tehtäväsi on rehellisyyden nimissä tehdä vaimollesi selväksi mistä sinä tulet onnelliseksi!
Näinhän hänenkin pitäisi tehdä sinulle.
Turhautuminen vaikuttaisi olevan yksi vaimosi propleemista tällä hetkellä.
Puhumalla selviäisi sekin.
Parisuhteessa pitää myös pyytää eikä vain antaa mikäli se antaminen tuo "epäoikeudenmukaisuuden" tunteen.

hänet kenties? Tunteeko hän olevansa tarpeellinen? Onko hänen elämällään päämäärä? Onko SINUN elämälläsi päämäärä? Onko sinun itsetuntosi kiinni siitä, kuinka onnellisena pystyt pitämään vaimosi? Tulee mieleen, että sinä kenties oletkin läheisriippuvainen, jonka elämän sisältö on pitää toiset hyvällä tuulella? Se on ympäristölle äärimmäisen ahdistavaa, koska heillä ei ole "oikeutta" tuntea kaikenlaisia tunteita, heillä ei ole tilaa.

Toinen ajatus liittyy parisuhteen vaiheisiin. Oletko kuullut alun "symbioosista"? Meillä mies lopetti symbioosin ennen minua, ja minulle oli aika kriisi joutua seisomaan omilla jaloillani taas.

Menkää parisuhdeterapiaan, jos ette ole itse tottuneet miettimään tällaisia.

Anoppi juuri tuossa antoi viisaita ohjeita siitä, kuinka perheessä pitää aina välillä käydä perheen arvot läpi: mikä on se, mikä meille on tärkeää. Onko se oma elämä ja oma tila, vai perhe ja lapsi vai materiaaliset arvot vai seksi. Mikä on meidän onnellisuudelle välttämätöntä ja miten voimme sen järjestää.

Ekalla kerralla luettuna viestisi oli kaunis, jokaisen naisen unelma mies kirjoittaa. Jäin miettimään. Kunnes toisella lukukerralla avautuu aivan uusi näkökulma, en väitä ettetkö olisi hyvä mies, varmasti olet. Vaimosikin on hyvä nainen, kaikessa epätäydellisyydessään, kuten sinäkin.

Hieman kolahti tuo kohta, että "itse pidät huolta vartalostasi, vaimo ei taas niinkään". Monestiko sinä olet ollut raskaana? Meille naisille raskaus on lahja parisuhteelle, me annamme vartalomme lainaksi, joka jättää jälkensä. Hieman palautuu ajan saatossa, mutta jäljet näkyy. Anna sille arvoa, älä tuomitse. Joka kerran kun iloitset lapsestasi, muista miten vaimosi sitä kantoi, miten saattoi maailmaan. Lasta ei tehdä yksin, eikä jälkiäjättämättä. Se on lahja.

Jos antaa toiselle jotakin, anna se sydämmestäsi, älä odota samoja vastapalveluksia, äläkä nosta itseäsi jalustalle, ota vaimosi tasavertaisena rinnallesi. Kuule ja kuuntele, huomioi sanattomatkin viestit. Niin voit päästä narun päähän kiinni. Aidan toisella puolella ei ole aina vihreämpää nurmikkoa, joten suhdetta kannattaa hoitaa ja vaalia pyytteettömmästi.

Vanhemman rakkaus lapseeen, ei ole vapaaehtoista, me rakastamme lapsiamme, koska meidän on pakko. Siedämme heidän virheensä. Samalla tavalla meidän pitäisi päättää rakastaa puolisoamme, pyytteettömsäti ja välillä pakostakin, antaa anteksi hänen mokansa, puutteensa, virheensä, aivan kuten me annamme lapsillemme. Rakkaudessakaan ei pitäisi aina saada valita ketä rakastaa, vaan päättää myös rakastaa, sitä ihmistä jonka kanssa on päättänyt elää. Emme rakasta häntä täysin samalla tavallla kokoajan, mutta voimme kokea ajn myötä suuria hurmion hetkiä.

Minä toivon sinulle onnea ja rakkautta elämääsi.

Hiukan samaa ajattelin kuin rakkauskyyhky tuossa edellä. Luin viestisi rivien välistä vähän asenteellisuutta, pidät itseäsi parempana kuin vaimoasi. Tietääkö vaimosi, tai voiko hän aistia sen. Sinähän olet "täydellinen", vaimossasi on sinun mielestäsi toivomisen varaa. Sinä olet timmissä kunnossa, hän ei. Sinä juot harvoin, hän dokaa. Dokaako muuten, siis oikein juomalla juo, vai ottaa lasin pari, vaikka säännöllisemminkin? Sillä jos puhutaan oikein dokaamisesta ja säännöllisestä, niin silloin puhutaan alkoholismi-sairaudesta ja se ei ihan pelkillä ihmissuhdepalstoilla enää ratkeakaan.

Sanot, että puhuminen teillä sujuu, mutta miten on oikeasti? Jos sinä olet lähes täydellinen ja vaimossasi on noita puutteita, niin puhumisessa täytyy mättää, koska joudut kysymään sitä täältä, etkä häneltä.

Ensisijaisesti ehdottaisin, että miettisit itseäsi. Ei niin, että "hukutatko" hänet ylionnellisuuteen, vaan kaivatko jalkoja alta perusturvallisuudelta. Arvostatko häntä sellaisena kuin hän on, vai tulisiko hänen olla "parempi", sellainen kuin sinä? Ja tietääkö hän sen, tai voiko aavistaa?

Onnea matkaan joka tapauksessa!

Miksi yrität noin kovasti? Miksi petyt, kun et saa odotustesi mukaista vastakaikua? Ota vähän rennommin ja lakkaa yrittämästä liikaa. Sellainen saattaa olla naisesi mielestä jopa ahdistavaa. Onko vaimosi pyytänyt tai vaatinut sinulta jotain noista asioista, joita esität? Jos ei ole, niin mietipä toisenkin kerran omia motiivejasi. Teetkö noita asioita vaimosi hyväksi vai omista tarpeistasi? Onko sinulla joku median välittämä ihannekuva avioliitosta? Hellitä hyvä mies ja lakkaa yrittämästä liikaa. Paljasta omat heikot kohtasi, haavasi ja ole rehellinen vaimollesi.

Tämähän on varsin tyypillinen kuvaus suomalaisesta "perusavioliitosta" sillä erotuksella, että teidän perheessä se `pahis`on nainen ja `hyvis`on mies. Tavallisesti se on toisin päin.

AP:n kannattaisi lukea Anna-Liisa Valtavaaran kirja: "Kiltteydestä kipeät" ja katsoa mikä kolahtaa.

Olette kumpikin vielä nuoria, joten olette hyvän sään aikaan liikkeellä, asioille VOI TEHDÄ VIELÄ JOTAIN :)

eroa!

tuo kirjoitus!! Ehkäpä juuri se, että vaimosi ei pidä sinua täydellisenä aviomiehenä ja huomaa käytöksestäsi, että ylistät itseäsi saa takajaloilleen.
Minä en ainakaan itselle kaipaa mitään koiraa joka palvelee minua vaan tasavertaisen kumppanin.
"Tuntuu siis, että mitä nainen voi vaatia muuta " tuo kertoo myös paljon. Ihmiset kaipaa ja arvostaa eri asioita ja tekstistä paistaa, niin hyvin läpi omahyväinen käytös.

Kirjoituksesi on kuin omasta elämästäni.
Neljä vuotta ikää ja jokunen lapsi enemmän, mutta oireet samat.

Osa saamistasi vastauksista on olleet oikein hyviä. Itse en koe olevani millään tapaa "täydellinen", mutta tiedän, että vaimoni tuntee alemmuutta ja eriarvoisuutta koska kokee minun olevan ns. täydellinen mies. Toki hänkin tietää minun ongelmakohtani, mutta joka tapauksessa.

Minullakin on tarve osoittaa rakkauttani, haluan helliä rakastettuani kaikin keinoin: laittaa ruokaa, viedä aamukahvit tai iltapirtelöt sänkyyn, hieroa, tehdä hänen olonsa mukavaksi. Tulen myös lapsiemme kanssa älyttömän hyvin toimeen ja vaimoni kokee jopa sen ongelmaksi, koska tuntee itse jäävänsä minun varjoon kun olemme yhdessä lasten kanssa. Siivoan, laitan kotia, teen pihatöitä, teen perheessämme nykyisin suurimman osan niin perinteisistä kotitöistä kuin yleisesti miehille katsotuista huolto- ja pihatöistäkin.

En tarkoita kehua itseäni, mutta minua on siunattu monipuolisilla taidoilla ja harrastan monenlaisia asioita ja myös onnistun hyvin lähes kaikessa mihin ryhdyn. En ole erityisen stara missään, mutta yleishyvä kaikessa ja tämäkin asia saa vaimoni tuntemaan itsensä eri tasoiseksi kuin minä.

Itse en todellakaan kuvittele olevani yhtään parempi ihminen kuin vaimoni ja sen olen hänelle useaan otteeseen kertonut. Olen tarkka taloudesta ja koitan aina välillä opastaa muita perheenjäseniä energiaa säästäviin tapoihin, mutta se jos mikä risoo vaimoani jos uskallan muka yrittää "opastaa" hänelle jotain. Tiedän sen johtuvan edellä mainituista asioista ja siksipä olenkin kiltisti maksanut sähkölaskut ja ollut hiljaa vaikka jääkaappi olisi vuorokauden auki, vesi hanaa juoksutettaisiin täysillä turhaan ja valoja pidettäisiin joka paikassa päällä yötä päivää kesälläkin...

Arvostan vaimoni ajatusmaailmaa todella paljon, hänen haluaan auttaa avuttomia, oikeudenmukaisuuttaa (siis ei minua kohtaan :), jne. Hän tietää minun rakastavan häntä. Rakkauteni ei ole mitään ensihuumaa vaan olen oikeasti päättänyt rakastaa häntä ja elää hänen rinnallaan loppuun asti. Helppoa se ei ole ja tiedän, että helpompiakin vaihtoehtoja olisin, mutta mitäs sitten? Rakastan häntä, piste.

Järjestän kaikenlaista kivaa yhdessäoloa vaimolleni silloin tällöin. Yllätysmatkoja, lahjoja jne...

Vastineeksi tästä kaikesta saan vain kiukuttelua ja lapsellista käytöstä.

Seksin kohdalla meillä on mennyt samaa kaavaa kuin teilläkin. Alussa kaikki oli loistavaa ja olin ensimmäinen mies joka onnistui antamaan hänelle orgasmin. Ja onnistun siinä edelleenkin, joka kerta. Alkuvaiheessa niitä saattoi tulla putkeen useampiakin, mutta sellainen eläimellisyyshän on sitä alkuhuumaa... kai. Seksi sujuu edelleenkin hyvin silloin kun sitä on, mutta ongelma on, että hän ei halua minua eikä seksiä tässä liitossa enää juuri harrastetakaan.

Tuo yksi noista ensimmäisistä vastauksista, jossa mainittiin mm. vaimon menneisyyden ja lapsuuden ongelman sai minut ajattelemaan.

Syyt löytyisivät varmasti sieltä, mutta kuinka ne saadaan ratkottua? Tiedän hänen menneisyydestä asioita, jotka vaikuttavat ja varmasti ahdistavat häntä. Apua olisi haettava, mutta ongelmat ovat niin syvällä että niiden ratkomiseen menee varmasti vuosia.

Olen liittomme aikana itsekin tehnyt välillä asioita, joita en olisi saanut tehdä. Asioita, jotka eivät ainakaan ole helpottaneet tilannettamme.

Meillä on yksi suuri ero. Minulla on kyky/heikkous unohtaa nopeasti epämiellyttävät asiat ja jatkan sujuvasti eteenpäin katse nykyhetkessä ja huomisessa. Hän taas jää jokaiseen risaukseen kiinni vuosiksi. Tiedän, että ihmiselle on hyväksi käsitellä epämiellyttävätkin asiat ja miettiä niitä hiukan analyyttisesti, mutta eikös sen voi tehdä nopeastikin? Lienee miesten ja naisten välinen ero yleensäkin?

Olen luonut puitteet täydelliseen elämään. Meillä on ulkoisesti unelmaperhe, isoine taloineen, kissoineen ja koirineen. Sisäisestikin onnistumme tekemään perheemme elämästä lähes kiitettävän hyvää. Meidän kahden välit vain välillä kärsivät toisaalta minun turhautumisesta kun en saa rakkaudelleni vastakaikua, mutta toisaalta vaimoni turhautumisesta, koska häntä ahdistaa.

Annan hänelle melko vapaasti aikaa mennä ja ottaa etäisyyttä. Hän käy usein (omasta näkökulmastani) kavereidensa kanssa baarissa tai muuten viettämässä "tyttöjen iltoja". Minun ainoat "vapaat" ovat 2h liikuntaa viikossa. Tästäkin vaimoni tuntee "huonommuuden" tunnetta, koska minä en viihdy baareissa vaan käytän kaiken oman aikani jollain tapaa hyödyllisesti.

Keskustelumme sujuu mielestäni hyvin. Vaimoni ei ole ihan samaa mieltä, koska turhautumisen takia volyymi meinaa nousta melko helposti molemmilla.

Merkillisintä tässä on se, että kukaan ei ole koskaan aikaisemmin saanut minua suuttumaan. Ei sitten mitenkään. Mutta vaimoni onnistuu siinä helposti. Olen elänyt useammassa pitkässä suhteessa ennen vaimoani, mutta niissä en ole riidellyt kertaakaan.

Tiedän että vahva persoonani ja läsnäoloni voi olla heikolle ihmiselle musertavaa henkisesti, vaikka olen ystävällinen enkä halua koskaan loukata ketään.

Onko todella minun vika se, etten ole rellestäjä-rokkari-rakkari tyyppiä, vaan kilttiä, rakastavaa perheenisä-aviomies tyyppiä?

On ongelmallista elää ihmisen kanssa, joka ei kestä ystävällisiä neuvoja, kritiikistä puhumattakaan. Jos minä tiedän puunveistosta enemmän kuin hän, niin enkö saa siinä neuvoa? Jos minä olisi hoitamassa loukkaantunutta ihmistä niin todellakin haluaisin ja olisin kiitollinen kaikista neuvoista mitä vaimoni siinä tilanteessa osaisi minulle antaa. Haluaisin mielelläni oppia lisää asioita ja minun on vaikea ymmärtää miksi joku kääntää selkänsä opastukselle ja uusille asioille...

Noh, joka tapauksessa rakastan häntä paljon ja toivon näiden puuttuvien palastenkin loksahtavan pian kohdalleen.

Ja tsemppiä sinulle... ehkä meidän pitäisi tosiaan lakata yrittämästä... ja onhan me sitä kokeiltu, huutoa siitäkin tulee ;)