Hyvät lukijat! Noita särkyneitä sydämmiä riittää... Minä kuulun niihin ja tullen kuulumaan vielä kauan.
Olin naimisissa yli 15 vuotta. Tajusin pistää poikki vasta siinä vaiheessa kun vaimo ei anomisesta huolimatta halunnut olla edes samassa huoneessa, sohvalla vieressä istuminen oli "syntiä" ja kauhistus(?), "pakkoko" hänen oli vissiin sitten nukkua parisängyssä...? Erotessani minusta sitten tuli homo (miksiköhän? Viisi lasta todistaa muuta?!) ja huorapukki (exäni on siis huora? En pettänyt koskaan!!!) jne... Siis "syyllinen" olen minä.
Sittemmin seurustelin. Lähes kuusi ihanaa kuukautta todella mainion olennon kanssa - kunnes Hän totesi ettei voi ajatella parisuhdetta - uskonnollisista syistä! (hänkin oli eronnut - googlettakaa vaikka haulla "raamattu avioero" niin ehkä ymmärrätte
Joten... Voisimpa olla edes katkera. Mutta kun olen vieläkin lukossa tuohon ihmiseen, enkä oikein suostu luovuttamaan "taistelua Sanaa vastaan"... Tyhmä kun olen...! Tai vain tunteikas?
Parasta mitä tiedän on se että minä en ole kuollut! Joten voinen siis elää? Ja nauttia siitä kaikesta minkä näen. Paskamaista tässä on se, että rakastan edelleen tuota ihanaista olentoa, jonka kanssa seurustelin. En voi etsiä uutta tässä vaiheessa koska tunteeni ovat olemassa eivätkä kuolleet. Tuntuu kuin pettäisi jos niin teen - ja sitä en halua. Liikuntaan menee ihan liikaa aikaa - jopa 3h/vrk - joten eipä tässä elämälle jää aikaa. Muu päivä meneekin töissä tai opiskellessa... Elää minunkin pitäisi, vaan elän sitten vaikka näin.
Vaan ei miestä ole luotu elämään yksin. Tämä tosiasia käy jo selväksi luomiskertomuksesta... ;)
Aikaa kuluu - ja katselin päiväkirja merkintöjä. Melkoinen lasti on paperilla... Enää suurinta osaa noista katkeruuksista ei ole, en niitä tunne ja osaa asioista en edes muista. Toipuminen on siis mahdollista! Hyvät ihmiset - aika parantaa ja se on totta. Onneksi minulla on ollut matkan varrella ihmisiä, joiden kanssa keskustella. Se on auttanut paljon - saattanut jopa pelastaa muutamalta ylimääräiseltä kossupullolta! Puhuminen on halpaa...
Olin naimisissa yli 15 vuotta. Tajusin pistää poikki vasta siinä vaiheessa kun vaimo ei anomisesta huolimatta halunnut olla edes samassa huoneessa, sohvalla vieressä istuminen oli "syntiä" ja kauhistus(?), "pakkoko" hänen oli vissiin sitten nukkua parisängyssä...? Erotessani minusta sitten tuli homo (miksiköhän? Viisi lasta todistaa muuta?!) ja huorapukki (exäni on siis huora? En pettänyt koskaan!!!) jne... Siis "syyllinen" olen minä.
Sittemmin seurustelin. Lähes kuusi ihanaa kuukautta todella mainion olennon kanssa - kunnes Hän totesi ettei voi ajatella parisuhdetta - uskonnollisista syistä! (hänkin oli eronnut - googlettakaa vaikka haulla "raamattu avioero" niin ehkä ymmärrätte
Joten... Voisimpa olla edes katkera. Mutta kun olen vieläkin lukossa tuohon ihmiseen, enkä oikein suostu luovuttamaan "taistelua Sanaa vastaan"... Tyhmä kun olen...! Tai vain tunteikas?
Parasta mitä tiedän on se että minä en ole kuollut! Joten voinen siis elää? Ja nauttia siitä kaikesta minkä näen. Paskamaista tässä on se, että rakastan edelleen tuota ihanaista olentoa, jonka kanssa seurustelin. En voi etsiä uutta tässä vaiheessa koska tunteeni ovat olemassa eivätkä kuolleet. Tuntuu kuin pettäisi jos niin teen - ja sitä en halua. Liikuntaan menee ihan liikaa aikaa - jopa 3h/vrk - joten eipä tässä elämälle jää aikaa. Muu päivä meneekin töissä tai opiskellessa... Elää minunkin pitäisi, vaan elän sitten vaikka näin.
Vaan ei miestä ole luotu elämään yksin. Tämä tosiasia käy jo selväksi luomiskertomuksesta... ;)
Aikaa kuluu - ja katselin päiväkirja merkintöjä. Melkoinen lasti on paperilla... Enää suurinta osaa noista katkeruuksista ei ole, en niitä tunne ja osaa asioista en edes muista. Toipuminen on siis mahdollista! Hyvät ihmiset - aika parantaa ja se on totta. Onneksi minulla on ollut matkan varrella ihmisiä, joiden kanssa keskustella. Se on auttanut paljon - saattanut jopa pelastaa muutamalta ylimääräiseltä kossupullolta! Puhuminen on halpaa...
Vastaukset 1
Vanhimmat
olen tutustunut kesän aikana siihen oikeaan, olen tuntenut niin alusta asti ja kummastakin on tuntunut samalta. olemme suunnitelleet tulevaisuutemme, olemme kertoneet kaiken toisillemme....olen laittanut kaiken peliin hänen kanssaan, olen laittanut liian paljon yhden kortin varaan, pelottavan paljon. viime viikonloppuna se murskautui, eikä tunnelin päässä näy valoa. sydämeni ei halua luopua, mutta itse en voi enää asialle mitään....miksi tämmöistä käy juuri, kun tapaa ihmisen, joita on yksi miljardissa, yksi koko maailmassa... en halua irroittaa, mutta tiedän, että aika korjaa, vaikka tällä hetkellä se ei korjaa vielä mitään, enkä usko nyt siihen...