Olen seurustellut mieheni kanssa parisen vuotta. Muutama kuukausi sitten tulin vahinkoraskaaksi, sain keskenmenon, joka jouduttiin vielä tekemään loppujen lopuksi lääkkeillä, koska sikiö ei poistunut omia aikojaan. Melkoinen fyysinen koettelemus, mutta ennen kaikkia henkinen, sieltä nämä meidän ongelmat ovat sitten ilmeisesti alkaneet.
Minä en sille voi mitään, että naisena mietin tuota tapahtumaa edelleen päivittäin, ja vallitsevasta mielentilasta riippuen asia ei minua vaivaa tai saatan sitten pillahtaa itkuun.
Eilen tilanne sitten oikein kärjistyi, loukkaannuin miehelle edellisenä päivänä todella pahasti, kun hän taas laukoi vankkumattomia mielipiteitään sittä että kaikki jotka pankkiin "uskaltavat" mennä hakemaan rahaa sitä omaa tupaa varten ovat jotenkin huonompia ihmisiä, eihän kukaan halua loppuelämäänsä niitä velkoja maksaa, ei ainakaan hän. Eihän hän tietenkään juuri näitä sanoja käyttänyt, mutta minä yliherkkänä ja vainoharhaisena en sen taas niin päin sain käännettyä, ja keksinpä siitä vielä, että hän haluaa asua loppuikänsä pienessä kerrostalon luukussa ja tuskin koskaan minun kanssani missään omassa tuvassa.
Aikani kiukuteltua ja pitkää naamaa näytettyäni sain sitten eilen illalla kakistettua ulos mikä minua oikein vaivaa, valtaisan itku ja raivokohtauksen kera!
Mieshän ei tietenkään voinut ymmärtää mitä oikein taas pillitän, enkä kyllä loppujen lopuksi voinut itsekkään. Meillä on kaikki ihan hyvin, toki mies joskus voisi puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan minun kanssani. Hän lähes raivostui, että nytkö heti minä sen oman tuvan sitten olen haluamassa. Mutta enhän minä sillä, halusin vain jonkinlaisen lupauksen, että sitten joskus.
Tuon keskenmenotapauksen jälkeen olen ollut aivan vainoharhainen kaikelle sanomiselle ja osannut kääntää asiat aivan päälaelleen. Lisäksi vedän aina itkiessäni tuon tapauksen uudestaan esiin, vaikka minun pitäisi jo jättää se sinne taakse jääneeseen elämään, en vain osaa. Pelkään, että tämä minun sekoiluni aivan turhista asioista ja jatkuva parkumiseni vielä tekevät suhteellemme todellista hallaa. Mies kyllä yrittää olla ymmärtäväinen (vaikka joskus huomaankin, että ei hänellä taaskaan ole hajuakaan mistä itken ja raivoan).
Haluaisin jo päästä yli tästä kaikesta ja jatkaa siitä mihin jäätiin ennen koko raskautta. Syön jälleen pillereitä, joten perheenlisäystä ei suunnitella. Pillereidenkin tiedän aiheuttavan näitä surkeita tuntemuksia, minulla ne aina aiheuttavat, ilman pillereitä olen paljon "tasapainoisempi", mutta en muuta vaihtoehtoakaan näe kuin niiden syöminen. Raskaaksi en kumminkaan nyt heti uudelleen halua.
Minä en sille voi mitään, että naisena mietin tuota tapahtumaa edelleen päivittäin, ja vallitsevasta mielentilasta riippuen asia ei minua vaivaa tai saatan sitten pillahtaa itkuun.
Eilen tilanne sitten oikein kärjistyi, loukkaannuin miehelle edellisenä päivänä todella pahasti, kun hän taas laukoi vankkumattomia mielipiteitään sittä että kaikki jotka pankkiin "uskaltavat" mennä hakemaan rahaa sitä omaa tupaa varten ovat jotenkin huonompia ihmisiä, eihän kukaan halua loppuelämäänsä niitä velkoja maksaa, ei ainakaan hän. Eihän hän tietenkään juuri näitä sanoja käyttänyt, mutta minä yliherkkänä ja vainoharhaisena en sen taas niin päin sain käännettyä, ja keksinpä siitä vielä, että hän haluaa asua loppuikänsä pienessä kerrostalon luukussa ja tuskin koskaan minun kanssani missään omassa tuvassa.
Aikani kiukuteltua ja pitkää naamaa näytettyäni sain sitten eilen illalla kakistettua ulos mikä minua oikein vaivaa, valtaisan itku ja raivokohtauksen kera!
Mieshän ei tietenkään voinut ymmärtää mitä oikein taas pillitän, enkä kyllä loppujen lopuksi voinut itsekkään. Meillä on kaikki ihan hyvin, toki mies joskus voisi puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan minun kanssani. Hän lähes raivostui, että nytkö heti minä sen oman tuvan sitten olen haluamassa. Mutta enhän minä sillä, halusin vain jonkinlaisen lupauksen, että sitten joskus.
Tuon keskenmenotapauksen jälkeen olen ollut aivan vainoharhainen kaikelle sanomiselle ja osannut kääntää asiat aivan päälaelleen. Lisäksi vedän aina itkiessäni tuon tapauksen uudestaan esiin, vaikka minun pitäisi jo jättää se sinne taakse jääneeseen elämään, en vain osaa. Pelkään, että tämä minun sekoiluni aivan turhista asioista ja jatkuva parkumiseni vielä tekevät suhteellemme todellista hallaa. Mies kyllä yrittää olla ymmärtäväinen (vaikka joskus huomaankin, että ei hänellä taaskaan ole hajuakaan mistä itken ja raivoan).
Haluaisin jo päästä yli tästä kaikesta ja jatkaa siitä mihin jäätiin ennen koko raskautta. Syön jälleen pillereitä, joten perheenlisäystä ei suunnitella. Pillereidenkin tiedän aiheuttavan näitä surkeita tuntemuksia, minulla ne aina aiheuttavat, ilman pillereitä olen paljon "tasapainoisempi", mutta en muuta vaihtoehtoakaan näe kuin niiden syöminen. Raskaaksi en kumminkaan nyt heti uudelleen halua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ovat nääs hullun lehmän tauteja.. hahahah hajoo niihin
että sinun otsalohkosi ei ole kehittynyt juuri apina-astetta ylemmäs, eli olet todennäköisesti teini-ikäinen tai mieleltäsi sairas.
ihmiset olemme erillaisia ja koska sinä olet kokenut keskenmenosi erittäin raskaana, niin sinulla on täysi oikeus surra asiaa niin kauan kuin on tarvis. Oletko keskustellut lääkärisi kanssa muista ehkäisyvaihtoehdoista? Voisit ottaa vaikkapa kierukan tai sitten vaikkapa ehkäisylaastarit. Kerro lääkärillesi miten koet pillereiden hormoonit vaikuttavan sinuun. On turhaa kärsiä ehkäisyn takia mielialan vaihteluista. Mitä tulee oman tuvan hankintaan, niin sanoisin, ettei asioita kannata kiirehtiä. Voihan olla hyvinkin mahdollista, että elämäntilanteesi vielä muuttuu. Tsemppiä nyt kuitenkin ja hyvää loppukesää sinulle.
> ilman pillereitä olen paljon "tasapainoisempi",
> mutta en muuta vaihtoehtoakaan näe kuin niiden
> syöminen.
Kondomit on keksitty. Jos mies sanoo ettei kumin kanssa tunnu missään, kokeilkaapa ohuempia ja erilaisia kortonkeja. Kumeissa on eroja.
Ja voisit kokeilla vaihtaa pillerimerkkiä sopivampaan. Hormonikierukassakin on vähemmän hormonia.
Viimeisenä sanon, että mikset hae itsellesi psykologin apua ja ahdistuslääkitystä? Keskenmeno on kova paikka monelle naiselle. Lääkärissä käynti saattaisi auttaa tilannettasi.
Onko mahdollista että haluatte eri asioita? Sinä haluat sen oman tuvan, mies haluaa kerrostaloluukun (tai ei ainakaan lähivuosina mitään muuta). Ehkä lapsikaan ei halunnut syntyä näin ristiriitaiseen kotiin.
jos koet olevasi tasapainoisempi ilman pillereitä, vaihda ehkäisymenetelmää. Kaikille eivät vain hormonaaliset menetelmät sovi, koko ongelmasi voi varsin hyvin johtua pillereistäsi. Esimerkiksi kierukka (hormonikierukassa hormonivaikutus paikallinen, ei sama kuin suun kautta otettavissa, tai kuparinen, ei hormoneja ollenkaan) on melkein yhtä varma ehkäisy kuin sterilisaatio, ja purettavissa todella helposti kun lapsenteon aika on. Kondomien kanssa pitkässä suhteessa leikkiminen joillein sopii, mutta ehkäisyvarmuus ei ole huippuluokkaa... paikallisesti vaikuttavan ehkäisyrenkaan kokeileminen voisi myös olla paikallaan, alempien hormonipitoisuuksien vuoksi voi mieliala tasoittua paljonkin.
Toinen juttu; jos sinulla on keskenmenosi tiimoilta selvittämättömiä ajatuksia, ja et olisi yhtään omituinen jos niitä on, lisääntyminen on joka naiselle herkkä aihe, hakeudu ammattilaisen puheille. Jo muutama käynti psykologin luona, jos vain mahdollista, voi tuoda positiivisen muutoksen ja saat ääneen käsiteltyä asioita joita et ehkä halua miehellesi vuodattaa. Se auttaa.
***