läheisen kuolema

Vaikka suurimman surun keskellä toiset sanovat, että aika auttaa en sitä itsekkään pari vuotta sitten uskonut kun mieheni kuoli.

Niin se kuitenkin on...aika. Anna surusi tulla kunnolla ulos. Huuda ja itke jos sille tuntuu. Älä patoa suruasi sisällesi.

Surussasi voin vain tyhjin sanoin toivottaa voimia.

oikeaa tapaa kertoa toiselle miten rakkaan kuolemasta pääsee yli.ei kai siitä tarvitsekkaan päästä.suru ja ahdistus muuttuu ajan kanssa hiljaiseen ikävään.rakkaus ei koskaan katoa vaan säilyy sydämessä aina muistojen kanssa.näin itse ajattelen.oma suru on kyllä vielä tuoretta joten en tiedä olenko oikea ihminen vastaamaan tähän kysymykseen.osaan vain kertoa sen mitä itse ajattelen.on päiviä jolloin tuska on kovimmillaan ja ikävä niin valtava että henki salpautuu ja kyyneleiden tuloa ei voi estää.on toisinaan taas päiviä jolloin ajatus on aivan tyhjä ja mikään ei tunnu miltään.

odotan kovasti niitä päiviä jolloin pystyn iloita ja nauraa ilman sitä ahdistusta ja tuskaa.päiviä jolloin voin olla aidosti onnellinen jostain asiasta.ja kaiken keskellä kuitenkin ikävä rakasta ja hänen muistonsa sydämessäni.

Ajan myötä, anna surutyön kulkea omaa tahtiaan, sitä mitenkään torjumatta. Anna sen kulkea juuri sillä tavoin kuin se sinulle itsellesi on luontaista. Ei ole yleisesti oikeaa eikä yleisesti väärää tapaa surra, vaan sinun tapasi on oikea juuri sinulle.

Juttele asiasta niiden kanssa, joiden kanssa koet hyväksi suruasi jakaa. Muistele ja anna lähteneen kulkea elämässäsi mukana, mielessäsi ja arjessasi. Anna naurun tulla ja anna itkun tulla juuri silloin kun on niiden aika.


Läheisesi on aina sydämessäsi. Kaikkea hyvää ja kaunista sinulle :)

T: L*


P.S. Laitan sinullekin linkin eräästä aiemmasta kirjoituksestani, jossa juttelen surutyöstä hiukan laajemmaltikin:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000156&posting=22000000024849538

Kyselit miten pääsee yli omaisen poismenon jälkeen.Aika tekee tehtävänsä,vaikka asia tai rakasta ihmistä unohda.
Minä olen kokenut kaksi raskasta menetystä, ekaksi isäni kuoli ja sitten 11kk äitini kuoli.Niistä kyyneleistä olisi syntynyt jo monta merta, mitä olen itkenyt.
Nyt tuli juuri 1v äitini poismenosta ja isän tulee ensi kuussa jo 2v, vaikka tuntuisi että kaikki tapahtui juuri äsken.
Nyt kun aikaa on kulunut vajaa 2 vuotta, enään ei itketä koko ajan, aika on tehnyt tehtävänsä.
Minulle vanhempieni kuolinpäivät ovat pahimmat, en enään edes seuraa kuinka mones päivä on, mutta kyyneleistä sen huomaan ja katson kuinka mones päivä on menossa almanakkassa.
Edelleen itken silloin, kun itkettää!!