Mulla on mahtava suku. Olin eilen setäni 70-vuotispäivillä ja oli aivan mahtavaa! Syötiin hyvin, juotiin, tanssittiin ja juteltiin.
Äidin puolen sukulaisiin olen vielä tiiviimmässä yhteydessä, ja yhteydet merkitsevät paljon. Minusta on ihana kuulla juttuja isovanhemmistani ja vanhempieni lapsuudesta, tietää mistä olen kotoisin, seurata serkkujeni lasten kasvua ja ylipäätään viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet minut syntymästäni lähtien.
Oletko sinä sukurakas ja onko se mielestäsi asennekysymys vai tuurista kiinni?
Mitä juuresi ylipäätään sinulle merkitsevät? Osaatko olla ylpeä taustastasi? Ja tykkäätkö sukulaisistasi, tykkäisitkö ilman verisiteitäkin?
Äidin puolen sukulaisiin olen vielä tiiviimmässä yhteydessä, ja yhteydet merkitsevät paljon. Minusta on ihana kuulla juttuja isovanhemmistani ja vanhempieni lapsuudesta, tietää mistä olen kotoisin, seurata serkkujeni lasten kasvua ja ylipäätään viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tunteneet minut syntymästäni lähtien.
Oletko sinä sukurakas ja onko se mielestäsi asennekysymys vai tuurista kiinni?
Mitä juuresi ylipäätään sinulle merkitsevät? Osaatko olla ylpeä taustastasi? Ja tykkäätkö sukulaisistasi, tykkäisitkö ilman verisiteitäkin?
Vastaukset 29
Vanhimmat
paljon ketään sukulaisistani, mutta ne jotka nyt tutumpia on niin niiden kanssa tulee ihan hyvin juttuun.
En koe olevani sukurakas, vaan koen sukulaiset melkein kuten kenet tahansa puolitutun. Ihan OK ja mukavaa sakkia ovat, (riippumatta verisiteistä). Häissä, suvun kesäjuhlissa tai muissa tapahtumissa tulee nähtyä. Omien sukujuurien ja verisiteiden selvittely ei oikeastaan sillä tavalla edes kiinnosta kuten monia.
kiinnostunut sukulaisistani, enkä kyllä kovin monista muistakaan ihmisistä. Erakko mikä erakko.
Sitä vastoin tarinat suvusta ovat kiehtovia. Löytyy ainakin yksi murhamies ja yksi -nainen. Pappani seikkailut Amerikassa (tiedä paljonko sielläkin niitä sukulaisia olisi), samoin sedän epämääräinen elämä Ruotsissa ja onhan noita. Niin joo, yksi kylähullukin.
Erityisen kiinnostunut olen ollut isäni sedän kiivaasta luonteesta ja intohimoisesta suhtautumisesta naisiin. Olivat kuulemma toisen kylän äijän kanssa tapalleet puukoin naisesta. Joku mustasukkaisuusdraama. Isän setä oli saanut pahasti puukosta kylkeensä ja joutunut paikkauttamaan välillä itseään. Vielä samana päivänä oli lähtenyt kuitenkin pakkaseen 15 kilometrin hevosrekimatkalle, pistämään sen toisen kaverin kylmäksi. Oli piru vie vielä onnistunut reissussaan. Linnaahan siitä pätkähti. Toinen kaveri oli siis kylmänä ja toinen linnassa. Sillä välin ko. naisen nappasi pappani (melko rohkea mies siis) ja niin naisesta tuli mummuni. Oli papalle sitten jo toinen avioliitto ja käväshän tuo välillä Amerikassakin. Mitä lie sukulaisia siellä sitten.
Sitä olen tässä eniten ihmetellyt, että kuinka pitkälle omenapuusta on mahdollista pudota. Ei kyllä kuulosta ihan meikäläisen oloisilta miehiltä nuo esi-isät.
Ja nyt koet yksinäisyyttä niin paljon että piti väkisin vääntää aloitus ihan väärälle palstalle?
ilmoita ylläpitoon, jos noin ketuttaa.
Ihmettelin vaan motiiveja aloitukseesi. Onko siellä sittenkin pohjalla aavistus yksinäisyyttä?
taustalla ihan puhdas ilo ja onni, niin oudolta kuin se saattaa joillekin kuulostaakin.
päätit siis tulla ystävällisesti jakamaan onnesi ja ilosi koko Suomen kansalle.
Vilpitön hyväntahtoisuutesi saa ilon kyyneleet valumaan silmistäni... koko luomakunta tuntuu pysähtyvän tähän pyyteettömyyden hetkeen..
Suku.. mikä ihana sana. Rakkaus. Sukurakkaus.
tämäkin yritys. Sulla alkaa ote ihan hyvin, mutta ei ihan riitä lahjakkuus kunnon tikarointiin. Lisää harjoitusta, kyl se siitä!
Linnut livertävät, puut puhkeavat lehteen, kukkien terälehdet terävöittävät aistejani.. ja katso: kastemato möyrii mullassa.
Elämä se on kuin silkkiä vaan, sylillisen tahtoisin kerrallaan.. kylläpä laulattaa.
Ihminen. Sukunsa kasvattama.
tämäkin yritys. Sulla alkaa ote ihan hyvin, mutta ei ihan riitä lahjakkuus kunnon tikarointiin. Lisää harjoitusta, kyl se siitä!
Tuuli käy vuoteeni ylitse, kaatson sineeen taivaaan,
lampaiden ääretön joukko,
sieluni mittaamaton syvyys...
Ketä tästä kaikesta kiittäisin.. esi-isieni edessä
vaipuu katseeni alas. Oii Suoomi syynnyinmaa...
Elämä jatkuu. Suku. Yhdyskunta.
Käymmme yyhdessä ain' jne.
en tosin tiedä missä. Hitto ennen olit paljon terävämpi ja osuvampi. Ruosteessa mut kuten sanon niin harjottelulla se lähtee taas
etana, näytä sarves...."
huomenna on pouta!
täytyy todeta, että mulla on tainnut oikeasti käydä tuuri sukulaisteni kanssa: meillä ei ole pahoja riitoja tai mustia lampaitakaan. Kauheita koiranleukoja kyllä koko sakki, joten pitää omata hyvä ja vähän kiero, savolainen huumorintaju, jos siinä sakissa meinaa pärjätä...
En tiedä, ehkä mä serkuistani poiketen osaan tarrata oljenkorteen, koska tiedän, että mulla ei tuollaista tulee koskaan olemaan kuin mitä isälläni tai äidilläni on sisarustensa kanssa.
Minä tulen toimeen kaikkien sukulaisteni kanssa. Tämä ei tosin johdu siitä, että olemme sukulaisia vaan ennemminkin siitäkin huolimatta.
Juon viinaa ja parannan maailmaa pikkusiskoni kanssa noin kerran kuukaudessa. Myös kahden pääkaupunkiseudulla asuvan serkkuni kanssa tapaamme melko usein. Muut sukulaiset asuvat niin kaukana, että yhteydenpito on satunnaista.
Minulle he ovat yksilöitä ja jos en pitäisi heistä, on olisi heidän kanssaan missään tekemisissä vain sen vuoksi, että olemme sukulaisia. Eli en sitten varmaankaan arvosta juuriani tai taustaani.
"Minulle he ovat yksilöitä ja jos en pitäisi heistä, on olisi heidän kanssaan missään tekemisissä vain sen vuoksi, että olemme sukulaisia. Eli en sitten varmaankaan arvosta juuriani tai taustaani."
Ehkä sullakin on vain käynyt hyvä mäihä? Ja osaat arvostaa sitten sitä?
Minulla ihan samoin, en minä sukulaisistani tykkää siksi, että ovat sukulaisia, vaan siksi, että ovat mahtavaa porukkaa. Sedästänikään ei ikuna uskoisi, että on 7-kymppinen, ja ylipäätään minä (ja pari parikymppistä kundia sedän vaimokkeen puolelta) viihdyin "vanhusporukassa" eilen niin, että mä en muista milloin olisi ollut yhtä hauskaa tai milloin olisin nauranut yhtä paljon. Tai no, isäni kuusikymppisillä huhtikuussa...
Tarkoitin vain sanoa, että minusta henkilökohtaisesti on outoa, että ihmiset kavereeraavat vain siksi, että heillä on yhteiset esivanhemmat.
Aivan kun ihmettelen, miksi keinohedelmöitettyjen lasten pitäisi saada tietää biologiset vanhempansa. Tai että joku harrastaa sukututkimusta. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi veri olisi vettä sakeampaa. Mutta olen toki tietoinen, että monille nämä asiat ovat todella tärkeitä, eikä siinä mitään naurettavaa ole.
Luulen muuten, että "tuuri" sukulaisten kanssa johtuu yleisestä suhtautumisestani kanssaihmisiini. Ylensä olen sosiaalinen luonne, mutta pidän sopivan etäisyyden mahdollisiin ongelmiin. Enkä etenkään neuvo muita, kuinka heidän tulisi elämänsä elää.
huumorintaju sitten perinnöllistä vai opittua? Niin tai näin, on todennäköisempää että (lähi)sukulaisen kanssa on samanlainen ajatusmaailmalta kuin satunnaisen henkilön. Luulisin että jos on samalla aallonpituudella niin pärjää erittäin hyvin satunnaisemmat tapaamiset. Jokapäiväinen yhdessäolo voi olla vähän toinen juttu.
Minä olen päinvastoin oikein ihmetellyt, miten jo aivan pienet sisaruksetkin ovat luonteeltaan kuin yö ja päivä. Samoin heidän huumorintajunsa voi olla aivan erilainen.
Minusta on ristiriitaista, että sukulaiset olisivat enemmän samalla aaltopituudella, mutteivät sitten kuitenkaan tulisi toimen jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Minusta nyt joku ei täsmää tässä jutussa.
Pari lähisukulaista valitettavasti on, joiden kanssa en kovin hyvin tietyistä syistä tule toimeen, mutta pääosin suku on aivan mahtavaa porukkaa. Pystyy puhumaan suoraan asioista ja aina kun menee johonkin kaupunkiin, missä sukulaisia on, tietää että on tervetullut kyläilemään.
Meil on vähän sellasta toistemme jeesaamismeininkiä. Sukutapaamiset on useimmiten kivoja. Jotenkin joskus surettaa, kun kuulee, että joillakin on koko suku riidoissa kaiken maailman perintöriitojen tms. takia. En käsitä esimerkiksi sitä, että miten joissakin suvuissa ihmiset voi olla kateellisiakin toisilleen, tai sen sellaista. Ei sukulaiset nyt ainakaan sitä varten ole, että niitä pitäis jotenkin yrittää kampittaa tai vertailla, että kenellä menee paremmin ja kenellä huonommin.
Sukulaisuutta noin yleisesti ottaen kannattaa musta arvostaa. Tietysti etenkin joskus nuorempana tuntui, että jotkut sukulaiset oli vähän liiankin kärkkäästi puuttumassa elämään. Joskus teini- ikäisenä esimerkiks sukulaisuussuhteita ei oikein osannu arvostaa. Ei ainakaan samalla tapaa kuin nyt aikuisena. Ainoa mikä pikkusen nykyään rasittaa on se, kun ne kyselee niin kovin, että miks en ole jo naimisissa jne.;)
Ei voi valita mut eipä niissä mitään vikaakaan ole. Viimeks sitä on sukulaisia tullu nähtyä tänään viimeksi ja he merkitsevät mulle kyllä paljon vaikka vähän turhan harvoin niitä tulee nähtyä.
En ole nähnyt sukulaisiani 10 vuoteen.
Sukulaiseni eivät merkitse minulle oikeastaan mitään. Suhtaudun heihin neutraalisti, mutta sukulaisuussuhden tekee neutraalista negatiivisen. En halua olla sidottu ihmisiin vain sattuman ja syntymän kautta. Sukulaisteni asiat eivät kiinnosta minua ollenkaan.
"sukulaisuussuhden tekee neutraalista negatiivisen." Mistä tuo johtuu, ja päteekö ihan vanhempiisi ja sisaruksiisikin?
Vaikea sanoa tarkalleen, mistä johtuu. Ympäristöstä, kokemuksista, lapsuudesta, kaikesta, joka on luonut minun tunne-elämäni. Se ei kuitenkaan ole millään lailla sukulaisten syytä. Tiettävästi olen sukuni musta lammas jo tämän asian vuoksi, mutta jonkun täytyy aina olla. Ihmisinä minulla ei ole mitään heitä vastaan, mutta ongelma on juuri siinä, että on sidottu verisitein ihmisiin ilman omaa tahtoaan tai omaa tunnetta kuulumisesta heidän joukkoonsa. Monimutkainen asia, hylkimisreaktio vahva.
Lähiperhe on rajoittunut yhteen vanhempaan, joka on ainoa sukulainen, jota näen silloin tällöin. Ketään muuta sukulaista en ole nähnyt 10 vuoteen, ja näillä näkymin en näe seuraavaankaan 10 vuoteen ellei tule pakkoa.
Tämä tunne on muuten ollut aina olemassa. Lapsesta asti.
Ja tunne yltää tavallaan myös ainoaan lähisukulaiseeni, mutta moraalinen velvollisuus estää "katkaisemasta" (turhan dramaattinen sana tässä yhteydessä) välejä.
Mutta on vaan päässyt käymään niin, että isän puolen sukulaisista on vaan hämärä muistikuva. Isäni kyllä muistan ja olen häntä joitakin vuosia sitten nähnyt, mutta kun ei tunnuta kaipaavan, niin eipä viitsi väkisin tuppautua.
Sisarusten kesken meillä on hyvät välit. Tosin elämä on viskonut meitä toisistamme vähän pidemmälle ja kaikkia ei nää kovin usein.
ole väleissä sukulaisteni kanssa, paitsi siskoni kanssa. loppuja pidän vaan helvetinmoisena taakkana ja siivellä eläjinä.