hämillään

Eipä enää samanmoisemmat tunnelmat voisi olla. Tuohan oli kuin itseni kirjoittama teksti... Sillä erotuksella, että en ole varma rakastanko omaa miestäni. Tai lähinnä en ole varma, mitä se rakkaus on. Kyllä, välitän hänestä paljon. Onhan hän ollut perheenjäsen, tukipilarini, ystäväni ja arkipäivän naurattajani monen monituista vuotta.

Toinen erotus on se, että myös tämä minun "toinen mies" on mahtava ihminen. Ei ehkä kotitöiden ja muiden kannalta yhtä oma-aloitteinen ja "kunnollinen" kuin nykyinen avokkini, mutta vastuuntuntoinen, kunnianhimoinen, älykäs, hauska, luotettava ja vaikka mitä. Onhan hänelläkin kasa huonoja puolia, vaan kenelläpä ei olisi.

Tilanteeni on ollut melko poikkeuksellinen. Olen lähestulkoon elänyt myös tämän toisen miehen kanssa useamman kuukauden, joten opin tuntemaan hänet hyvin ja näkemään hänet arkensa keskellä omana itsenään. Molemmat miehet rakastavat minua sanojensa mukaan, toisen kanssa on sitä huumaa, mitä ei avomieheni kanssa ole ollut edes alkuaikoina. Välit tähän toiseen mieheen ovat paljon avoimemmat ja puhuminen sekä kaikki muukin kanssakäyminen on paljon helpompaa ja vaivattomampaa kuin avomieheni kanssa. Tuntuu niin hienolta kun ikävistä ja negatiivisistakin asioista voi sanoa suoraan pelkäämättä toisen loukkaantumista tai suuttumista! Aina syntyy keskustelu eikä mökötystä ja alemmuuden tunnetta.

Mikä pahinta, rinnakkaissuhteestani en ole kärsinyt mitään omatunnon tuskia... Olen aina ollut enemmän järki-ihminen kuin tunne-eläjä. Mutta nyt kun olen näitä mieltä järkyttäviä tunteita kokenut, en olekaan enää ihan varma. En haluaisikaan enää ajatella pelkästään järjellä. Velvollisuuden tunne ja kumppanin kunnioitus (tiedän, naurettavaa näin pettäjän asemassa) kuitenkin saavat minut tuntemaan, että olisi väärin lähteä suhteesta yrittämättä korjata tilannetta. Nähdä vaivaa ja tehdä työtä asian eteen. Ehkä jos monet pienet asiat olisivat kunnossa, keskustelu ja seksuaalisuus avoimempaa, oppisin rakastamaan miestäni?

Helpoin ja typerin ratkaisu tällä hetkellä olisi vain unohtaa kaikki tunnekuohut ja murheet ja jatkaa elämää kuten ennenkin. Hyvä mies kun tuossa vieressä tallustaa. Mutta voiko sitä olla onnellinen tasaisessa, järkevässä ja tunnetasoltaan matalassa suhteessa jos on kerran päässyt kokemaan, mitä se ehkä voisi olla? Ja päätyisinkö vain samaan tilanteeseen aina vain uudestaan ja uudestaan? Onko se normaalia pitkässä parisuhteessa, että tuhlaa joka kolmas vuosi 3-4 kuukautta miettimiseen, että rakastanko minä tuota, ja haluanko minä hänen kanssaan olla? Halu lähteä suhteesta on kova, mutta järki ja velvollisuuden tunne puskevat vastaan.

Mistä sitä saisi pari saavillista selkeyttä tähän päähän? Paradoksaalisesti ei ehkä ole järkevää perustaa parisuhdeasioitakaan pelkästään järjen varaan? Huh... Kyllä sitä ihminen osaa oman päänsä sotkea tosi tehokkaasti.