Anoppi on minullakin ja anopilla on hyvät ja huonot puolensa, niin kuin meillä kaikilla.
Ei kai kukaan tyttö osaa unelmien prinssistä haaveillessaan kuvitella että "puoli valtakuntaa" pitää sisällään suvun ja appivanhemmat omine oikkuineen. Minun tapauksessani suvun jolla on eri kulttuuri ja kieli.
Anoppi on alusta asti taistellut itsensä kanssa halutessaan hyväksyä minut, mutta samalla rivien välistä sai lukea ettei hän ymmärrä mitään mikä on uutta ja outoa. Mutta se on hänen ongelmansa.. miksi minun pitäisi tehdä toisen ihmisen oikuista itselleni ongelmia? Katselen vain vierestä, joskus tuskastunkin, mutta suurimmaksi osaksi pilke silmäkulmassa seurailen elämän menoa ja ihmisten käyttäytymistä ympärilläni. Minulle on yksi ja sama hyväksyykö anoppi minut oikeasti tai ymmärtääkö minua. Kunhan käyttäytyy asiallisesti, kun tavataan. Tärkeintä on että mieheni ymmärtää ja rakastaa minua. Ei tässä maailmassa kaikkien kanssa voi olla ylin ystävä, eikä tarvitsekaan.
Ja kun anoppi sitten tavatessa halii ja pussailee poskelle ja vakuuttaa: "Minä rakastan sinua" niin tämä tyttö vain sievästi hymyilee ja nyökyttelee, vaikkei täysin ymmärräkään mistä moinen rakkaus vieraaseen ihmiseen on yhtäkkiä syttynyt ;)
Elämänkokemukseni mukaan kaikkea ei kannata ottaa turhan vakavasti, ei varsinkaan anoppia. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja oikkumme. Helpommalla pääsee jos ei aina joka sanaan takerru. Ei kaikki ihmiset ilkeyttään toisiaan loukkaa. Osalla se on pelkkää typeryyttä ;)
Ei kai kukaan tyttö osaa unelmien prinssistä haaveillessaan kuvitella että "puoli valtakuntaa" pitää sisällään suvun ja appivanhemmat omine oikkuineen. Minun tapauksessani suvun jolla on eri kulttuuri ja kieli.
Anoppi on alusta asti taistellut itsensä kanssa halutessaan hyväksyä minut, mutta samalla rivien välistä sai lukea ettei hän ymmärrä mitään mikä on uutta ja outoa. Mutta se on hänen ongelmansa.. miksi minun pitäisi tehdä toisen ihmisen oikuista itselleni ongelmia? Katselen vain vierestä, joskus tuskastunkin, mutta suurimmaksi osaksi pilke silmäkulmassa seurailen elämän menoa ja ihmisten käyttäytymistä ympärilläni. Minulle on yksi ja sama hyväksyykö anoppi minut oikeasti tai ymmärtääkö minua. Kunhan käyttäytyy asiallisesti, kun tavataan. Tärkeintä on että mieheni ymmärtää ja rakastaa minua. Ei tässä maailmassa kaikkien kanssa voi olla ylin ystävä, eikä tarvitsekaan.
Ja kun anoppi sitten tavatessa halii ja pussailee poskelle ja vakuuttaa: "Minä rakastan sinua" niin tämä tyttö vain sievästi hymyilee ja nyökyttelee, vaikkei täysin ymmärräkään mistä moinen rakkaus vieraaseen ihmiseen on yhtäkkiä syttynyt ;)
Elämänkokemukseni mukaan kaikkea ei kannata ottaa turhan vakavasti, ei varsinkaan anoppia. Kaikilla meillä on omat heikkoutemme ja oikkumme. Helpommalla pääsee jos ei aina joka sanaan takerru. Ei kaikki ihmiset ilkeyttään toisiaan loukkaa. Osalla se on pelkkää typeryyttä ;)
Vastaukset 5
Vanhimmat
sanoo että "I love you", eikä päinvastoin, kuten monet muut anopit.
Aika kumman viestin kirjoitit, jos todella elät monikulttuurisessa perheessä ja suvussa.
Oliskos uusi syventävämpi kurssi kulttuurien erilaisesta puhetavasta ja käyttäytymisestä paikallaan? Esim miniän asemasta suhteessa anoppiin ja pojan vaimona olo.
Ihan länsimaalaisessa kulttuurissa elellään, ettei kai täällä nyt niin erilailla asiat ole kuin siellä Suomessa. Mutta enpä ole kuullut et kotimaassa anopit tuppaa pussaileen, kun harvat äiditkään moista harrastaa aikuisten lapsiensa kanssa.
Tyytyväinen olen anoppiin, vaikka voisi siitäkin keksiä monta valittamisen aihetta niin kuin niin monet muutkin täällä tykkää valittaa. Halusin vaan kertoa, että meistä on moneksi. Ja alkukakankeuksien jälkeen kaikki on mahdollista ;)
Anteeksi kaikki epäselvyys, mutta en aio mitään tyhjentävää romaania alkaa ihmissuhteistani tänne kirjoittamaan.
Ihan pakko kirjoittaa jatkoksi tuosta pussaamisesta.
Olen länsisuomalainen kahden pojan äiti. Nyt minulla on myös kaksi miniää: toinen on kotoisin Joensuusta, toinen Seinäjoelta.
Tämä poika, joka meni naimisiin joensuulaisen kanssa, sanoi joskus minulle, ettei millään totu siihen, että anoppi on koko ajan halaamassa ja pussailemassa. Turkulaisena hän ei ollut koskaan aikuisiässä tottunut siihen, että koko ajan ilmenee syitä halailla ja pussailla.
Anoppi halaa mennen tullen myös tytärtään eli minun miniääni. Mutta ei enää minua 'O'
Tuo halaamistapa on rantautunut viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomeen, esim. televisiosarjojen ja matkustelun seurauksena. Mutta edelleen varsinaissuomalaiset tuttavani ja kylänmieheni välttävät tapaa viimeiseen asti.
Sellainen ei todellakaan kuulu turkulaisiin tapoihin.
Eihän siinä sinänsä mitään pahaa ole, mutta kun siihen ei ole koskaan tottunut, niin ärsyttävältä sellainen tuntuisi.
Itse en kuitenkaan osaisi ketään, edes ystäviäni, halata.
Poikkeuksia ovat pienet lapset ja ehdottomasti eläimet. Se onkin jotenkin huvittavaa, ettei silloin ole mitään estoja.