Isäni kuoli eilen sairastettuaan pitkän aikaa. Poismeno oli rauhallinen, isäni nukahti oltuaan jo muutaman päivän tajuttomana. Parempi näin, koska ne kivut ja tuska mitä hänellä oli, oli niin hirveää katseltavaa sivusta. Paraneminen ei ollut enää mahdollista, joten puoli vuotta odotettiin vain...
Suuri pohjaton suru jäi jäljelle, olenhan aina ollut isän tyttö. On niin paha olla, vaikka tiedän, että isällä on nyt hyvä olla. En vaan pysty hyväkymään sitä tosiasiaa, etten koskaan enää voi soittaa hänelle, kuten tähän asti joka päivä vuoden ajan. Hautajaiset tulevat ainakin itselle olemaan kova paikka. En tiedä miten niistä selviän. Elämä jatkuu, mutta...
Suuri pohjaton suru jäi jäljelle, olenhan aina ollut isän tyttö. On niin paha olla, vaikka tiedän, että isällä on nyt hyvä olla. En vaan pysty hyväkymään sitä tosiasiaa, etten koskaan enää voi soittaa hänelle, kuten tähän asti joka päivä vuoden ajan. Hautajaiset tulevat ainakin itselle olemaan kova paikka. En tiedä miten niistä selviän. Elämä jatkuu, mutta...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minun isäni elää vielä. Onko se sitten elämää, kun ihminen makaa luurankona, puolitajuttomana, limaa korskuen sängyn pohjalla. Vaikea paikka ihmiselle, joka on aina tottunut puuhaamaan kaikenlaista. Vajaa neljä kuukautta tätä on kestänyt. Toivoa ja epätoivoa.
Kuin sumussa mennään. Läheiset puramme kiukkuamme toisiimme; eikö ole merkillistä? Tässä tilanteessa, kun meidän pitäisi tukea toisiamme!
Kaikkia meitä pelottaa, koska isää ei enää ole. Järki sanoo ihan toista kuin tunteet.
Et ole yksin surusi kanssa. Surevia on ympärillämme joka paikassa. Elämä on kai suunniteltu sellaiseksi, ettei mikään ole pysyvää. Se meidän pitäisi tajuta ennen kuin on liian myöhäistä. Minä en tajunnut.
Äitini kuoli kuukausi sitten myöskin sairauden uuvuttamana, rauhallisesti nukkuessaan.. Itsellä on myös tuo outo tunne etten voi enää äidilleni soittaa, hän ei enää koskaan soita minulle.. Koskaan en enää voi puhua, koskea, auttaa äitiäni, olo on tyhjä.. Vaikka olen iloinen siitä että myös äitini tuskat ovat poissa, mutta eihän se poista pohjatonta ikävää..
Tiedän siis suunnilleen miltä sinusta tuntuu.. Meillä siunaustilaisuus oli pari viikkoa sitten ja nyt perjantaina laskemme uurnan veljieni kanssa, pahalta tuntuu.. tai ei ehkä pahalta, mutta en tiedä onko tälle olotilalle sanaakaan?
Otan osaa ja toivon sinulle paljon voimia jaksaa eteenpäin..
Minulla on hieman eri tilanne kuin sinulla, mutta tuntemukset hyvin samanlaisia. Äitini kuoli äkillisesti, täysin terveenä ja vielä nuorena, mutta niin kuin sinä olit isän tyttö, minä olin täysin äidin, ja suru on pohjaton.
Myöskään minä en voi hyväksyä, että en voi enään hänen kanssaan jakaa elämää, eikä hän soita minulle, emme näe toisiamme. Kaikki tuntuu niin tyhjältä...Olin viikonloppuna mökillämme, joka oli äidille rakkain paikka. Se tuntui niin pahalta, ettei äiti ollut enään jakamassa sitä iloa; saunomista, uintia, makkaran paistoa, keskusteluja...nyt mikään ei tuntunut miltään...odotin vain, että milloin äiti astuu ovesta sisään nauravaisena niin kuin aina...vaikka tiedostankin, ettei hän enään tule.
Se on niin väärin, ettei voi enään elää rakkaimpansa kanssa. Olenkin sanonut, etten ole koskaan ketään ennen kadehtinut, mutta nyt kadehdin niitä, joilla on äiti, ja jotka saavat elää elämäänsä rakkaiden vanhempiensa kanssa.
En vielä tiedä, miten tästä menetyksestä voi selvitä, mutta haluan toivotta voimia sinulle surupossu!
Otan osaa suruusi, itse olen menettänyt äitini jo kymmenen vuotta sitten, minä äidin tyttö olinkin yhtäkkiä äiditön.
Tuska oli hirveä, suru sitä suurempi, kaipuu kamalin.
Sitä hurjaa ikävää, surua ja kaipuuta kesti kauan.
Minulla meni vuosia hyväksyä se tosiasia että äiti on pois.
Läheiseni yrittivät parhaansa mukaan auttaa, ei siinä mikään/ kenenkään apu auttanut. Aika auttoi jonkin verran.
Ajan myötä suru muuttaa muotoaan, ei se koskaan katoa, se vain muuttuu osaksi elämää, se arkipäiväistyy.
Voimia teille kaikille, aika armahtaa.