Olen huomannut, ettei ole mitään mieltä ja itua alkaa etsiä itsen ikäisiä ystäviä. Jos heitä sattuu lähitienoilla olemaan, niin mitään ystävyyttä tai kaveruutta en todellakaan ala rakennella. Syy: tähän mennessä liian moni itseni ikäinen "ystävä" on osoittautunut pettymykseksi. Jätetään, kun siltä tuntuu eikä jälkikäteen suostuta edes kertomaan, mikä oli moisen kaikkoamisen syy. Ei suostuta edes kommunikoimaan, jos yrittää lähestyä ja selvittää "ystävyyden" loppumista. Tehdään lupauksia, jotka sitten petetään. Näin minulle on käynyt lukuisia keroja, kunnes olen alkanut inhota itseni ikäisiä naisia. Kierrän kaukaa enkä todellakaan yritä tutustua.
Näyttää siltä, että nykyajan nuorille ihmisille ystävyys on jotain omien tarpeiden ja egon pönkittämistä, jossa toinen ihminen on väline. Mitään vastavuoroista velvollisuutta tai solidaarisuutta ei tunneta, niin että edes kerrottaisiin, jos jokin tökkii. Ei kun kadotaan vaan ja jätetään toinen murehtimaan ja miettimään, mikä meni pieleen. Ei myöskään kestetä sitä, jos "ystävän" kanssa ei aina ole helppoa ja kivaa. Minut on jätetty esimerkiksi tilapäisen masennuksen/alakulon vuoksi; en ollut enää hauskaa seuraa baarissa.
Myös ylimielinen ja töykeä käytös on yleistä. Lukuisia kertoja olen yliopistolla pitänyt ovea auki takaa tulevalle ihmiselle, jottei ovi lämähdä tämän kasvoille. Kiitosta tai edes ystävällistä nyökkäystä ei saa palkaksi, vaan nuoret ihmiset lapsivat ovesta mitään sanomatta, itsetietoisina ja ikäänkuin olettaen, että olen jokin lakeija, jonka Suuri ja Pyhä velvollisuus on availla heille ovia. Itsestäänselvää.
Nykyään ainoa ystäväkseni luokittelema ihminen on minua yli 30 vuotta vanhempi. Nuoremmat ovat vain katujen välttämätöntä tuketta, jota mielessäni katkerana syljeskelen. Leikkikööt barbie-leikkejään.
Näyttää siltä, että nykyajan nuorille ihmisille ystävyys on jotain omien tarpeiden ja egon pönkittämistä, jossa toinen ihminen on väline. Mitään vastavuoroista velvollisuutta tai solidaarisuutta ei tunneta, niin että edes kerrottaisiin, jos jokin tökkii. Ei kun kadotaan vaan ja jätetään toinen murehtimaan ja miettimään, mikä meni pieleen. Ei myöskään kestetä sitä, jos "ystävän" kanssa ei aina ole helppoa ja kivaa. Minut on jätetty esimerkiksi tilapäisen masennuksen/alakulon vuoksi; en ollut enää hauskaa seuraa baarissa.
Myös ylimielinen ja töykeä käytös on yleistä. Lukuisia kertoja olen yliopistolla pitänyt ovea auki takaa tulevalle ihmiselle, jottei ovi lämähdä tämän kasvoille. Kiitosta tai edes ystävällistä nyökkäystä ei saa palkaksi, vaan nuoret ihmiset lapsivat ovesta mitään sanomatta, itsetietoisina ja ikäänkuin olettaen, että olen jokin lakeija, jonka Suuri ja Pyhä velvollisuus on availla heille ovia. Itsestäänselvää.
Nykyään ainoa ystäväkseni luokittelema ihminen on minua yli 30 vuotta vanhempi. Nuoremmat ovat vain katujen välttämätöntä tuketta, jota mielessäni katkerana syljeskelen. Leikkikööt barbie-leikkejään.
Vastaukset 15
Vanhimmat
aivan oikein. Sitten meitä muita, jotka arvostavat muuta, kuin näitä leikkejä onkin paljon vähemmän ja vähemmistöhän ei voi olla koskaan oikeassa.. :)
eikä tuo ilmiö ole vain nuorten yksinoikeus vaan ihan samaa käyttäytymistä on havaittavissa myös meidän 35:ten ikäryhmässä. Itse olen arvellut tämän olevan etenkin pk-seudun ilmiö. Ystävävyyttä ei enää ole sellaisena kuin ennen vanhaan vaan ystävyydeltä tunnutaan haluavan aina jotain vastiketta. Osallistuin hiljakkoin keskusteluun, jossa oli lisäkseni mukana useita noin 20-vuotiaita ja he todellakin olivat sitä mieltä, että "ystvältä" täytyy saada itselle jotain vastiketta tai muuten ei "ystävyydessä" ole mitään mieltä. Vastike voi olla esim. tutustuminen johonkin kolmanteen osapuoleen, päästy tiettyy "piiriin", cool -imago tms. Aivan järkyttävää! Mun mielestä ystävyys on nimenomaan pyyteetöntä, luottamusta ja vain toisen seurassa viihtymistä ilman mitään vaatimusta mistään vastineesta.
Silti en usko, että kyseessä on vain pk-seudun ilmiö. Olen havainnut tuota sekä maalla että kaupungissa asuessani. Mietityttääpä vain, mitä vaille jäävät nuo henkilöt, jotka suhtautuvat ystävyyteen noin välineellisesti.
olen törmännyt itsekin ystävän/-ien löytämisen suhteen. Todennut vain, että tämän ikäisenä on vaikeaa enää löytää ystävää, tai ainakaan niin lähelle kaltaistaan, samanhenkistä- ja oloista kuin itsekin on. Tai että sitten löytäisi aidon ja todellisen ystävän, eihän sellaisia ole enää missään.
Elän kai sitten elämäni vain yksinäisenä ilman ystäviä ja sosiaalista elämää mitä kaipaan, vaikka normaalista yksinäisyydestäkin välillä pidän ja sitä tunnen myös tarvitsevani. Mietin kuitenkin usein onko tällainen elämä edes elämisen arvoista? Minulle se on ajoittaista taistelua yksinäisyyden, ahdistuksen ja masennuksen kourissa. Välillä on hyviäkin päiviä ja jaksan etsiä jotenkin elämäniloa ja pitää toivoani yllä.
Ihmisiin olen pettynyt ja tutustunut vain enemmän niihin epäaitoihin ja pinnallisiin. Kaltaisiani en ole löytänyt, ehkä satunnaisesti pari kertaa, että olen tuntenut erottavani joukosta jonkun samansieluisen, joka on koskettanut aitoudellaan ja tuntunut hitusen oikealta ystävältäkin.
...että onko itsessä mitään, kun kaikki kaikkoaa ympäriltä??
Itse olen löytänyt kaikenikäisistä hyviä pitkäaikaisia ystäviä, vaikka töitä olenkin sen eteen saanut tehdä. Itse en ole jättänyt masentuneita, huumeongelmaisia tai vaativiakaan ystäviä. On tietenkin niitä mätämunia, jotka jättää jos meno ei enää miellytä, mutta löytyy niitä hyviäkin tyyppejä.
Jos tosiaan kaikki kaikkoaa ympäriltä, kannattaa katsoa peiliin ja miettiä, että pitäiskö itse tehdä jotain toisin..!!
Sekin nimittäin on tullut huomattua nykypäivänä, että moni ei osaa nähdä itsessään mitään vikoja. :/
Pitää osata pytää ja antaa anteeksi.
Mutta tsemppiä kaikille, jotka on joutuneet pettymään ystävyysuhteissa!! Kyllä kaikille ystävä löytyy, jos viitsii itseki panostamaan! :)
Tuo on juuri tuota samaa hokemaa, jota olen saanut kuulla vuositolkulla. Totta kai minäkin myönnän ja tunnistan itsessäni olevat virheet, mutta ne eivät ole sellaisia, että niiden takia muilla olisi oikeus pettää, jättää ja häipyä tuosta vaan. Anteeksipyyntö ei olisi minulle mikään ongelma, jos a) olisi jotain syytä pyytää anteeksi ja b) jos nämä Arvon Ystävät eivät katoaisi ties minne heti kun jokin ongelma ilmenee ja luikkisi puskaan kuin jänikset. Vaikea pyytää anteeksi tai kommunikoida mitenkään, kun toisissa ei ole sen vertaa naista, että pystyisivät puhumaan vielä sittenkin, kun pinnallinen hauska loppuu.
...muutkin on sanonut samaa kuin minä, ehkä siinä on jotain perää??
En todellakaan usko, että ystävät ovat sinut jättäneet muuten vain ja ilman MITÄÄN syytä.
Minusta kuulostat katkeroituneelta ja siitä syystä hiukan lapselliselta. Ja ehkä et näe siitä syystä asioita kuin vain omalta kannaltasi?
Ja mitä näiden "kavereiden" ikään tulee, en usko sen vaikuttavan asiaan mitenkään. Kyllä KAIKENIKÄISISTÄ löytyy niitä huonoja ystäviä sekä hyviä. On kokemusta asiasta.
Mutta siinä olen sinun kanssa samaa mieltä, että on todella paskamaista, raukkamaista ja lapsellista, jos todella ilman syytä kääntää toiselle selkänsä. Ei sellaisten ihmisten perään kannata kaivata. Eikä heidän takiansa kannata katkeroitua ja laittaa kaikkia muita samanikäisiä samaan lokeroon.
No mut, en mä millään pahalla näitä juttuja sano. :) Itselläni vain on kokemusta eräästä ihmisestä, joka ei näe itsessään mitään vikaa. On hyvin manipuloiva ihminen eikä soisi kenellekkään muita ystäviä kuin itsensä. Suuttui ihmeellisistä asioista ja yritti käyttää hyväksi rahallisesti. Ja nyt hän ihmettelee miksi en enää viihdy hänen seurassaan vaikka olen yrittänyt selittää. Hän ei ymmärrä vaikka hänelle esittäisi faktat päin naamaa. Ja hän on myös sanonut, että lähes kaikki ihmiset kaikkoavat hänen ympäriltään. Kehoitin myös häntä katsomaan peiliin, mutta hän ei ole tajunnut.
Itse olen yrittänyt hänen kanssaan jutella ja pysyä hänen rinnallaan, mutta hän ei ole kiitollinen rahallisesta eikä henkisestä tuestani ja suoraan sanoen minä olen tullut ratkeamispisteeseen.
Kaikki muut ystävistäni (joilla on asiat paljon huonomassa jamassa kuin tällä yhdellä) osaavat arvostaa minua ystävänä ja minä niitä, jotka tukevat minua ja pysyvät minun rinnallani.
Ei kenenkän tarvitse kestää ystävältäkään ihan minkälaista kohtelua tahansa..
Minusta vain tuntuu ihmeelliseltä, että sinulta on kaikonnut kaikki ystävät ympäriltä ilmän mitään syytä. Ehkä sinä todellakin satutat ihmisiä ympärilläsi tietämättäsi ja haluamattasi, etkä vain tahdo huomata sitä?
No minähän en sinua tunne, enkä myöskään ihmisiä sinun ympärilläsi, joten en tiedä miten teillä on asiat mennyt. Haluan vain herättää ajatuksia ja saada ihmiset huomaamaan, että ehkä itsessä joskus saattaa olla jotain vikaa, jos kaikki tuntuu menevän mönkään. En yritä väittää, että olisit tehnyt jotain väärin.
Mutta niinkuin jo sanoin, tsemppiä kaikille, joilla on vastoinkäymisiä tullut ystävyyssuhteussa vastaan! :)
Kirjoituksesi oli kuin minun kirjoitukseni! Niin totta on se, ettei vanhempana enää ystäviä löydy, tai ihmisiin juuri syvemmin tutustu. Tuntuu siltä, että kaikilla on jo omat kuviot, joihin en enää mahdu. Sielunsiskosta en jaksa enää edes uneksia, sellaista ei tällä planeetalla varmaan ole.
Sosiaainen elämäni on suurinpiirtein 0 tällä hetkellä. Olisi niin mukava, kun joku joskus soittaisi ja pyytäisi vaikka lenkille, tai muuten kyselisi kuulumisia.
mieleeni hiljattain eräs ihminen johon tutustuin. Kaikki tuntui etenevän ja menevän aluksi hyvin. Lähettelimme viestejä ensin lähes päivittäin (n. vkon ajan) ja pian tapasimmekin toisemme. Hän tuntui minusta mukavalta ja tulimme juttuun hyvin. Kumpikin myönsi, että tunnumme toistemme mielestä hyvin avoimilta ja aidoilta ja puhuminen oli siksikin niin luontevaa ja helppoa.
Kerran sitten päätimme mennä viettämään iltaa ravintolaan ja tämän myötä käsitykseni hänestä muuttui. Tiedän, että hän kyllä juo ja käyttää alkoholia enemmän kuin minä. Eikä siinä mitään. Kuitenkin illan aikana hän alkoi vahvasti humaltua ja muuttui jotenkin oudoksi muutenkin. Yhdessä vaiheessa hän sitten vain häipyi sanomatta sanaakaan ja jäin hölmönä ihmettelemään, että mikähän hänelle nyt tuli. Jonkun aikaa jäin häntä odottamaan ja kun häntä ei kuulunut menin vessaan, missä hän olikin ja sanoi että on huono olo. Yritti oksentaa, mutta mitään ei tullut. Ehdotin kun jonkun aikaa oli kulunut, että lähdettäisiinkö täältä pois ja autoin/tuin häntä vielä rappusissa, koska mielestäni hän horjui pahasti ja pelkäsin hänen kaatuvan.
Ulos päästyämme hän laittoi tupapaksi ja lähdimme kävelemään. Sanoin että lähden kotiin, koska huomenna on mentävä töihin. Toisaalta hän ei oikein tuntunut välittävän tai täysin ymmärtävän sanomaani. Kysyin mitä hän aikoo tehdä ja hän sanoi kävelevänsä kotiin. Olin hänestä huolissani ja sanoin ettei kävelisi tuossa kunnossa, vaan menisi taksilla. Sitten hän sanoi, että olen aina kävellyt kotiin kyllä. Kuitenkin hän päätti sitten soittaa kaverilleen ja pyytää kyytiä. Kaveri oli jossain ravintolasssa silloin ja hän sopi menevänsä sinne ja lähti kävelemään kohti ravintolajonoa. Jatkoin omaa matkaani kotiin.
Tämän jälkeen laitoin seuraavana iltana hänelle viestin ja sanoin, että eilisestä jäi itselleni vähän huono fiilis. Viestittelimme taas pitkään ja loppujen lopuksi kummankin käsitys oli toisistamme ihmisenä hyvin erilainen, mikä johti sitten erinäisiin tulkintoihin ja syytöksiin ja lopulta väliemme katkeamiseen. Pyysin osaltani vielä häneltä anteeksi, jos olin häntä jotenkin loukannut ja hän myös sitä, että oli ollut näin humalassa. Tunnen osaltani kuitenkin syyllisyyttä, jotka johtuivat pelkistä tulkinnoistani, väärinymmärryksestäni ja -käsityksestäni häntä kohtaan. Tämä 'ystävyys' vain loppui tylysti, enkä enää viimeisimmän viestini jälkeen ole kuullut hänestä mitään. Aikaa tästä on jo n. 1 1/2 kk suunnilleen. Jälkeen päin olen miettinyt tätä pitkään, miten tämä tilanne yht'äkkiä vain muuttui ja kääntyi aivan päinvastaiseksi. Odotin kuulevani hänestä vielä, mutta yhteyttä hän ei enää ole ottanut.
Onko kyse katkeroitumisesta, välinpitämättömyydestä, itsekkyydestä vai suuttumuksesta? Minä olen aina joutunut joustamaan ystävyyssyhteissani ja kokemaan tunteen, että jään myös usein vain vähemmälle huomiolle näissä toiveissani ja odotuksissani. Aina ei jaksaisi vain miellyttää toista, vaan toivoisi ja kaipaisi sitä tasa-arvoisuutta, toisen huomiointia ja ystävällisyyttä myös itselleenkin.
Niin mukavahan se olisi kun olisi ystävä jonka kanssa olla ja viettääa aikaa yhdessä, mennä ja harrastella vapaa-ajalla, puhua ja vaihtaa ajatuksia.
Itseäni pidän jotenkin 'outona', koska en ole perheellinen (seurusteleva kylläkin) ja muutenkin koen kyllä elämäntilanteeni poikkeavan ja olevan erilainen muihin ikäisiini verrattuna. Muutin tänne samaan kaupunkin n. 2 v. sitten takaisin ja todennut nyt täällä ollessani sen, ettei täältä suunnilleen samanikäisiä ja -oloisia ja samanlaisessa elämäntilanteessa olevia naispuolisia ystäviä tunnu vain löytyvän.
Yksinäisenä on vaikea sosioloitua. Tokihan voi kaikkea harrastaa ja mennä jonnekin mukaan. Kyllähän sitä opiskelun ja työn ohella kaipaisi myös muutakin menoa ja vaihtelua elämään, sosiaalinen olento kun myös on. Myrkkyähän tämä yksinäisyys tekee sielulle ja mielelle ) ;.
Jotain yhtäläisyyttä taitaa löytyä täältä :-O Minä opiskelen myös - lähdin vaihtamaan alaa ja etänä rimpuilen opintopisteiden kanssa. Siksipä en kuulu mihinkään "yhteisöihin", joissa ihmisiin kohtaisi. Harrastuksissa olen lähinnä tutustunut harrastukseen, ovat ihmiset jääneet vieraiksi... Muutenkin elämäni on vähemmän sovinnaista ja enemmän itseni näköistä.
Kotoa löytyy mies ja kohta kouluun menevä lapsi. En tosin erityisesti määritä itseäni perheeni kautta. Muutin tähän Kymenlaaksolaiseen kaupunkiin vuosi sitten ja olen niin ulkona kuin ulkona voi olla. (Toki on katto pään päällä ;-) )Missäpäin sinä nainen 37 asut?
Jos katkeruus on lapsellisuutta, niin sitten olen kai tosi lapsellinen. Ehkä satutan ihmisiä, mutta luulisi heidänkin huomaavan tai tajuavan, että teen sen täysin tahattomasti (tosin en usko, että satutan). Ja jos ihminen, "ystävä", loukkaantuu jostain mitä tahattomasti ja puolihuolimattomasti sanon, niin kykenen kyllä täysin ottamaan vastaan palautetta huonosta käytöksestäni - ja jopa muuttamaan sitä. Mutta kun mitään ei puhuta suoraan, hymistään vain, ja sitten lähdetään lätkimään.
Kuten totesin, minulla on 30 vuotta vanhempi ystävä, joka nauttii seurastani. Ihan paska en siis voi olla. Lisäksi harrastukseni ja mielenkiinnon kohteeni ovat sen verran epätyypillisiä ja -naisellisia, ettei niistä tunnu olevan kiinnostuneita muut kuin muutamat vanhat ukot.
Mutta pinnallisen small talk -ystävyyden takia en ala itseäni ja kiinnostuksen kohteitani uhrata.
kun ei koskaan nämä samat asuinalueet satu kohtaamaan. Minun kattoni löytyy täältä keskisestä suomesta. Etäopiskeluahan tämä omakin opiskeluni on pääsääntöisesti. Syksyllä loppuu tämä 'kivinen' uurastus ja edessä miettiminen mitä sitten.
Vieraaksipa sitä itsensä täällä tuntee ja yhä enemmän on vahvistunut vain tunne siitä, että ehkäpä syy onkin vain tässä kaupungissa, eikä minussa. Niitä kaltaisiaan, samanoloisia ja aitoja ihmisiä kun täältä ei vain löydä.
Mukavahan olisi jos meillekin ystävättömille olisi jokin yhteisö tai paikka, missä voisimme sitten livenä selvinpäin ja kasvokkain toisiamme tavata. Vähän niin kuin menisi ravintolaan mutta toisenlaisessa tarkoituksessa ; ).
Voisiko kysymyksessä olla kulttuurillinen juttu, että vieraampaa ihmistä on vaikea lähestyä, tai osoittaa kiinnostusta? Tulkitaanko se helposti peräti heikkoudeksi? Mielestäni se on surullista, sillä loppuperin ihminen on ihminen vain yhteydessä toisiin ihmisiin. Jos haluat nainen 37 välimatkasta huolimatta kirjoittaa, osoitteeni on: [email protected]
Vai voisiko vierauden tunteessa olla jopa jotain kulttuurillista? Toisen ihmisen lähestyminen tai kiinnostuksen osoittaminen koetaan ...joksikin. Heikkoudeksi? Se on surullista, sillä ihminen on ihminen vain suhteessa toisiin ihmisiin. (Suhteessa muihin olioihinhan hän voisi olla mikä vain ;-) )Jos välimatkasta huolimatta nainen 37 haluat kirjoittaa, osoitteeni on: [email protected]