Varmasti monelle tuttu ilmiö:
Meillä ihmisillä, tai ainakin osalla meistä, on tapana tallettaa asioita, johin liittyy tärkeitä muistoja. Olenkin lähiaikoina pohtinut tätä merkillistä tapaa säästellä ja piilotella entisistä kumppaneista muistuttavia asioita, kuten valokuvia ja (rakkaus)kirjeitä. Minun on myönnettävä, että säästelin joskus itsekin pöytälaatikoissani sellaista materiaalia, jota en missään nimessä olisi halunnut silloisen kumppanini näkevän. Nykyään ajattelen, että mennyt on mennyttä....
Ovatko vanhat valokuvat yms. existä vain menneisyyttä siinä missä muutkin säästämämme asiat, kuten vaikkapa elokuvaliput, joihin liittyy mukavia tunnemuistoja vai mikä on tällaisen varastoinnin tarkoitus? Tulisiko teidän mielestänne näiden nk. muistosäilöjen pysyä omina/kumppaninne pikku salaisuuksina vai onko kyse jostain sellaisesta josta tulisi luopua uuteen suhteeseen astuttaessa?
Olen puhunut asiasta monen ystäväni kanssa ja osa heistä on törmätessään kumppaninsa "arkistoihin" tuntenut itsensä hyvinkin loukatuiksi ja epäluuloisiksi.. Mainittakoon vielä, että itse olen toisaalta sitä mieltä, että meillä kaikilla saa olla joitakin salaisuuksia, mutta mukavampaa olisi, jos mykyinen kumppanini osoittaisi olevansa sen verran vakavissaan minun kanssani, että hän olisi valmis jättämään taakseen eletyt romanssit(ts. rakkausarkistot pois yhteisestä kodistamme). Hyväksyn kyllä sen, että hänellä on aiempia suhteita, mutten halua niiden muistuttelevan olemassaolostaan alituiseen. Olenko liian vaativa?
Meillä ihmisillä, tai ainakin osalla meistä, on tapana tallettaa asioita, johin liittyy tärkeitä muistoja. Olenkin lähiaikoina pohtinut tätä merkillistä tapaa säästellä ja piilotella entisistä kumppaneista muistuttavia asioita, kuten valokuvia ja (rakkaus)kirjeitä. Minun on myönnettävä, että säästelin joskus itsekin pöytälaatikoissani sellaista materiaalia, jota en missään nimessä olisi halunnut silloisen kumppanini näkevän. Nykyään ajattelen, että mennyt on mennyttä....
Ovatko vanhat valokuvat yms. existä vain menneisyyttä siinä missä muutkin säästämämme asiat, kuten vaikkapa elokuvaliput, joihin liittyy mukavia tunnemuistoja vai mikä on tällaisen varastoinnin tarkoitus? Tulisiko teidän mielestänne näiden nk. muistosäilöjen pysyä omina/kumppaninne pikku salaisuuksina vai onko kyse jostain sellaisesta josta tulisi luopua uuteen suhteeseen astuttaessa?
Olen puhunut asiasta monen ystäväni kanssa ja osa heistä on törmätessään kumppaninsa "arkistoihin" tuntenut itsensä hyvinkin loukatuiksi ja epäluuloisiksi.. Mainittakoon vielä, että itse olen toisaalta sitä mieltä, että meillä kaikilla saa olla joitakin salaisuuksia, mutta mukavampaa olisi, jos mykyinen kumppanini osoittaisi olevansa sen verran vakavissaan minun kanssani, että hän olisi valmis jättämään taakseen eletyt romanssit(ts. rakkausarkistot pois yhteisestä kodistamme). Hyväksyn kyllä sen, että hänellä on aiempia suhteita, mutten halua niiden muistuttelevan olemassaolostaan alituiseen. Olenko liian vaativa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
No mitenkäs sitten, jos ja kun elät miehen kanssa jolla on lapsia edellisistä suhteistaan? Tai sinä olet eronnut jakoetat rakentaa uutta suhdetta lapsien kanssa? Niitähän ei voi panna edes pöytälaatikkoon vaan ovat aina läsnä elämässä?!
Kyllä käytöksesi viitaa aikamoiseen mustasukkaisuuteen (lue: huonoon itsetuntoon). Kyllä suhteet ovat menneitä, vaikka jotain muistoesineitä tms säilyttäisikin. Ei niitä elämättömäksi saa.
Täytyy kyllä olla samaa mieltä kuin edellinen kirjoittaja. Eletty elämä on muokannut kumppanisi sellaiseksi kuin hän tänä päivänä on, olisi väärin pyytää häntä hävittämään muistoesineet. Ne ovat vain elettyä elämää eikä muistoissa ole mitään pahaa. Säilytän itse tiettyjä kuvia ja muita muitojuttuja enkä edes suostuisi heittämään niitä pois, ei myöskään tulisi mieleenkään pyytää avomiestäni hävittämään muistojaan.
Mustasukkaisuus on tiettyjen rajojen sisällä pysyessään hyvä juttu, mutta mielestäni toisen muistoihin puuttuminen menee sen rajan yli.
Itselläni on muistoja entisistä suhteista ja jos mieheni vaatisi minua heittämään ne pois, en suostuisi missään tapauksessa. Muistot ovat tehneet meistä sen, mitä olemme tänä päivänä. Minä en vähimmässäkään määrin kaipaa entisiä suhteitani, mutta koska minulla on erittäin huono muisti, haluan säilyttää monia asioita menneisyydestäni. On jännää joskus muistaa joku asia, jonka luuli unohtaneensa, kun katsoo jotain esinettä. Muistoni eivät millään lailla ole uhka nykyiselle parisuhteelleni. Sitäpaitsi jos mieheni vaatisi minua heittämään muistoni pois ja tekisin sen, niin entä jos joskus eroaisimme? Olisin varmasti tosi katkera, että olisin luopunut hänen vuoksensa niin tärkeistä asioista. Minulle ei tulisi mieleenkään vaatia häntä heittämään pois omia "aarteitaan", vaikka mustasukkainen luonne olenkin.
Luulisi sinun olevan iloinen. Jos kaikki rakkaasi vanhat suhteet olisivat olleet sellaisia, että hän ei katso minkään asian niissä olleen arvokasta tai säilyttämisen arvoista olisi todella syytä huoleen.
Miksi suhde sinun kanssasi onnistuisi yhtään paremmin kuin aiemmat helvetit, joista kaikki mahdolliset muistot olisi täytynyt polttaa? Mitä rakkaasi olisi voinut oppia suhteista, joita hän ei suostuisi koskaan edes muistamaan? Mitä rakkaastasi kertoisi jos hän ei tuntisi mitään lämpöä ihmisiä kohtaan, joita on joskus rakastanut?
"Historiattomuus" on varma merkki siitä, että itse ei suostuta katsomaan minkäänlaiseen peiliin. Kaikki exät ovat olleet kusipäitä ja itse on oltu täydellisiä. Kuka hemmetti tahtoo olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa?
Kokonaan toinen juttu on se, että toisen muistot ja historia ovat hänen kaikkein yksityisintä aluettaan. Jos sieltä ei osaa kutsumatta pysyä poissa ei edes 300 neliömetrin omakotitalo ole riittävän suuri kaksioksi.
Kun menin naimisiin, hävitin kaikki seurustelujeni muistot: kirjepinot, kortit, pikkuesineet jne.
Nyt 30 vuotta myöhemmin harmittaa. Olisi kiva ja itsetuntoa kohottavaa, kun saisi muistella, nauraa ja kaihoten itkeskelläkin teemalla "voi ihana lapsellinen nuoruus".
Mitään en muuttaisi elämässäni, valinnat ovat menneet nappiin. Mutta joskus kaipaan kaihomielistä omaa hetkeä iskuskellessani saunan jälkeen kesämökin rappusilla.
Enkä muista mittään. Kurjaa!
Niinhän se varmaankin on.
Kestävän yhteisyyden edellytys on tietyn yksityisyyden mahdollisuus ja toisen tilan kunnioittaminen. En itse ole ollut mikään hyvä säästämään mementoja vanhoista suhteista vaan pikemminkin hävittänyt ne jonkin ajan kuluessa suhteen loputtua.
Joitain asioita on silti vuosien varrella jäänyt talteen. Yksittäinen valokuva, kirjelappu, pehmolelu... Kiintymykseni kohdistuu näihin esineisiin sinänsä eikä ihmisiin tai aikoihin, joita ne ovat edustaneet. Olisi hirveää jos puolisoni olisi joskus kävellyt tähän pieneen museooni ja alkanut vaatia yksittäisten "näyttelyesineiden" hävittämistä rakkauden nimissä.
Jos jokin on yksityistä vastuu sen pitämisestä yksityisenä on henkilöllä itsellään. Ei yhteisessä kodissa ole mahdollista pitää paikkoja, joihin toisella ei missään tapauksessa ole asiaa. Toisaalta jokainen aikuinen ihminen ymmärtää mitä tavaroita ei ole trkoitettu pengottavaksi.
Jos haluaa viettää kymmeniä vuosia saman ihmisen kanssa yksityisyyden rajat joutuu opettelemaan ennemmin tai myöhemmin.
Kiitos vastauksistanne.
Minun on myönnettävä olleeni aika itsekäs vaatimuksineni. Joku tässä ketjussa pohdiskeli ja kirjoitti jotenkin niin, että eikö olisi kummallista, jos kumppanini haluaisi täysin unohtaa ne ihmiset joita hän on joskus täydestä sydämestään rakastanut. Tuo ajatelma ja muutamat muut huomiot saivat minut näkemään erään tärkeän asian: kyky elää yhdessä, luoda kestäviä suhteita ja rakastaa toista kehittyy vähitellen elämän varrella. Ja muistot ovat osa tuota "rakastamaanoppimista".
"Toisaalta jokainen aikuinen ihminen ymmärtää mitä tavaroita ei ole trkoitettu pengottavaksi. "
Kun ne kumminkin sitä toista kiinnostaa, niin minusta kaikkein parasta on käydä läpi ne muistoesineet ja muut yhdessä sen nykyisen kanssa.
Itselläni ei ainakaan ole mitään ongelmia sen suhteen, jos kumppanilla on jotain vanhoja valokuvia tai jotain. Kunhan kyseessä vain ei ole mikään temppeli, jossa palvotaan ja ikävöidään sitä menetettyä täydellistä suhdetta ;)
Mielenkiintonen ajatus, et niitä tutkiskelis yhessä.
Kait siitä vois olla jotain apua toisen menneisyyden hyväksymisen kannalta...
Nyksä kävi ne lukemassa eikä sanonut mitään.
Nyt siellä on nyksänkin, joka onkin uusin ex, kirjeet samassa kasassa. Seuraava nyksä saa ne kaikki lukea jos haluaa, mutta tuhota en niitä aio.
Enkä todellakaan revi puolia kuvia valokuva-albumistani. Jos kaikki exien kuvat pitäisi sensuroida, ei jäisi opiskeluaikojenkaan kuvista paljoa mitään jäljelle.
Ei ole epänormaalia mennä mietteliääksi näistä muistojemmoista.Olen hyvällä itsetunnolla varustettu,mutta mustasukkainen luonne.aika jännältä tuntuu että törmäsin tähän viestiin juuri tänään.Avasin erään laatikon joka on aina ollut täynnä tylsiä papereita.nyt kun olemme muuttamassa ja hän on ilmeisesti siivonnut laatikoita niin laatikon pohjalla olikin enään vanha valokuva kuori.Hälytyskellot alkoivat soida ja hengitys kiihtyä. avasin kuoren ja katsoin kuvat.Niissä oli vanhoja kuvia hänen kotoaan ja sisaruksistaan joskus 90-luvulta (avokkini on minua vuosia vanhempi) mutta yhdessä kuvassa oli joku likka. ajattelin että mitä hemmettiä,onko tuo joku ex? Päättelin että jotenkin valonarkoja kuvat ovat kun ne ovat semmoisessa jemmassa olleet eivätkä yhdessä hänen muiden kuviensa kanssa,joita usein valokuva friikkinä katselen.heräsi kysymyksiä:jos se on joku ex,niin miksi kuva niin hartaasti on piilotettu katseiltani,kaivaako hän sen esiin kun en ole kotona ja kaipailee?Ja kuva on siis vuosia vanha,ja tämä voi jostakusta tuntua naurettavalta.Minulla on ollut vain yksi yläasteaikainen juttu,lapsekas ja melko viaton,pussailua ja sellaista.Eikä hänestä mitään,muistoja jemmassa,en kaipaa yhtään,jättikin törkeästi.Äijä on nyt töissä,ajattelin että jos laittaisin kuvan jääkaapinoveen ja en sanoisi mitään,niin eiköhän mysteeri selviäisi.Mutta jos kuva todella olisi jostain hänen teiniaikojen exästään,niin kitsahtaisin,ja mököttäisin vaikka maailmantappiin oman luonteeni tuntien.mutta jos en tee mitään niin vain mietin ja mietin..mitä minun pitäisi tehdä?!Vastatkaa hyvät ihmiset jos luette tätä!!
"Äijä on nyt töissä,ajattelin että jos laittaisin kuvan jääkaapinoveen ja en sanoisi mitään,niin eiköhän mysteeri selviäisi."
Asiat voi tehdä niin monella tapaa, on se lapsellinen tapa ja sitten on aikuismianen tapa.
Miksi ihmeessä? Mitä järkeä? Jos mun muija löytäisi jonkin eksäni valokuvan, en minä laittaisi yhtään pahakseni vaikka hän ottaisi sen suoraan puheeksi tyyliin "löysin valokuvan, kukas tämä on" ja näyttäisi sitä. Minusta se olisi hellyyttävää kun toinen on mustis jostain ammoisesta asiassta.
"Mutta jos kuva todella olisi jostain hänen teiniaikojen exästään,niin kitsahtaisin,ja mököttäisin vaikka maailmantappiin oman luonteeni tuntien."
Sinun pitäisi nyt vain yrittää kasvaa aikuiseksi.
Kerroppa kuinka kävi.
Ymmärrän sinua todella hyvin! Olen nimittäin ihan samanlainen luonteeltaan kuin sinäkin: "hyvällä itsetunnolla varustettu,mutta mustasukkainen luonne." Ja reagointitapani asiaan juuri sama.
Näin ollen, onkin nyt helpompi funtsia ja sanoa, mitä tekisin vastaavanlaisessa tilanteessa ja ehdottaa sitä juuri sinulle..
Eli ensiksi tulisi se raivarikohtaus. Sitten yrittäisin "hilliten" ja "viilipyttynä" mennä kysymään mieheltä mitä ne ovat..taas varmaankin raivoa ja sitten pyytäisin häntä poistamaan kuvat helvettiin, meidän kodistamme. Siinä vaiheessa sitten epäily alkaisi olla maksimissaan, jos kuvista ei voisi luopua suosiolla. Tällöin siis olisin viimeistään vakuuttunu, että exä olisi vieläkin jotenkin tärkeä, tyyliin "hänen elämänsä nainen". Ja jos tulisi esim. kadulla vastaan, mies voisi harkita häntä ja tunteet nousta voimakkaasti uudelleen pintaan. Että näin spontaanisti järjen juoksu kävi :D.
Turha tulla muitten saarnaamaan, koska tämä kumppanienne ajattelu, jota kuvasin siis tuossa lopussa, voi hyvinkin osua nappiin ja tapahtua kenelle hyvänsä, kumppaniinne täysin luottaneelle ja mustasukattoman luonteen omaavalle henkilöllekin. Se on vaan viaton fakta.
Kirjoitin siis siitä löytyneestä valokuvasta. no onneksi minulla oli monta tuntia aikaa viilentää tunteitani niin en tehnyt vielä mitään asian suhteen.Mustisluonteelleni en oikein voi mitään,tunteet tulevat kun tulevat..olisi karseaa muuttaa mykkäkoulun ja mökötyksen kanssa..Ajattelin että otan asian puheeksi tyyliin "hei kerro ketä näissä kuvissa on?" Muuten en saa mielenrauhaa kun se kuva sieltä laatikosta kokoajan hohtaa kuin radioaktiivinen jäte.Ja koitan hillitä itseäni väistämättömältä mustasukkaisuus kohtaukselta ainakin sen verran ettei nyt aivan kauheaa draamaa syntyisi.Järjellä kuitenkin sameasti ymmärrän että tämä on pöhköä.Kiitos myös ymmärryksestä=)...