Me ollaan seurusteltu kohta kolme vuotta ja asutaan yhteisessä asunnossa ja meillä on 10kk ikäinen lapsi..Tässä on minusta rupenut tuntumaan etten halua enää jatkaa tätä.Mua ahdistaa kun poikakaverini tulee töistä kotiin ja ahdistaa olla kotona kun hän on paikalla.Toisaalta haluaisin erota,mutta yhteinen lapsi jarruttelee.Mä tiedän ettei lapsen takia kannata olla huonossa suhteessa,mutta en tiedä sitten mikä tässä on näin vaikeata.Ehkä se kun en tiedä välitänkö poikakaveristani enää vai onko se sitä riippuvaisuutta?
Tähän liittyy toinenkin asia...Olen tuntenut erään miehen neljä vuotta ja nyt vuoden sisällä olemme ihastuneet toisiimme.Olemme puhuneet asiasta keskenämme ja hän lupasi odottaa niin kauan kun on tarvis.Mä en vaan tiedä enää mistään mitään.Pahalta tää tuntuu,mutta tunteitani en voi hallita.Onko kellään ollut samanlaista tilannetta ja miten olette toimineet?Ja vinkkejä/neuvoja voi kertoa.
Tähän liittyy toinenkin asia...Olen tuntenut erään miehen neljä vuotta ja nyt vuoden sisällä olemme ihastuneet toisiimme.Olemme puhuneet asiasta keskenämme ja hän lupasi odottaa niin kauan kun on tarvis.Mä en vaan tiedä enää mistään mitään.Pahalta tää tuntuu,mutta tunteitani en voi hallita.Onko kellään ollut samanlaista tilannetta ja miten olette toimineet?Ja vinkkejä/neuvoja voi kertoa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei. Huoh kun olet pahaan suuntaan menossa. :( Ensimmäiseksi neuvoisin sua unohtamaan tämän toisen miehen: Ei KUKAAN itseään eikä varsinkaan toisen perhettä kunnioittava jää odottamaan "niin kauan kuin on tarvis", jos odotus päättyy väistämättä toisen perheen hajoamiseen. Olet tuntenut hänet kauemmin kuin mitä olette lapsesi isän kanssa olleet yhdessä ja silti sinusta tuli nimenomaan lapsesi isän tyttöystävä, miksi? On siis joku syy, miksi päädyit juuri hänen, etkä tämän toisen miehen kumppaniksi. Vaikka teillä suhteessa nyt onkin ongelmia, minusta on liian helppoa löytää lääkkeeksi ihastuminen tähän toiseen mieheen - niinkö aiot tulevaisuudessakin elämässä väistämättä vastaantulevat ongelmat kohdata, pakenemalla? Minä näen tämän toisen miehen todellisena mätänä omenana (siis varmaan ihan ok ihminen, mutta saisi etsiä elämänsisältöä muualta kuin perheongelmiensa kanssa painiskelevasta ystävästä), josta sinun tulisi pysyä kaukana. Muuten tämä mätä omena pilaa koko sadon. Mieti vielä: teillä on kumppanisi kanssa jotain, mitä ihminen voi kokea vain kerran elämässään: kokemus esikoisen syntymästä. Te olette jo näin loppuelämäksenne liitetty korkemmalta taholta yhteen. Eikö olisi hienoa kun tämä liitos kestäisi arjen harmit ja vähän suuremmatkin kriisit? Eikö kannattaisi vielä yrittää korjata vahinkoja ja elvyttää tämä jo olemassaoleva suhde uuteen kukoistukseen? Voitte ottaa "aikalisän" aviollisesta elämästä ja koittaa ruveta keskustelemaan toistenne kanssa kuten ystävien kanssa keskustellaan, kaikista komplekseista, murheista, iloista jne., jospa näin tutustuisitte ja rakastuisitte toisiinne uudelleen. Onhan teillä jotain arvokasta, kun olette alunperin noin pitkälle suhteenne kanssa edenneet, että lapsikin on siunaantunut. Ala miettiä kaikkia positiivisia asioita, joita teillä YHDESSÄ on ja vertaa niitä sitten niihin, joita sinulla ilman häntä olisi, jäädäänkö miinukselle? En usko, mutta tietysti kun sydäntäsi kuuntelet, päädyt itsellesi oikeaan ratkaisuun - täällä ei kukaan voi päättää puolestasi, vain ja ainoastaan antaa uusia näkökulmia ja rohkaisua. Paljon tsemppiä elämääsi ja rohkeutta ryhtyä purkamaan suhteenne solmukohtia!