Onko kenellekään tullut vastaan niin totaalista lähisukulaisten kesken välien katkaisua, että hänen on sanottu olevan välien katkaisijalle kuollut? Vävypoika sanoi välit poikki, kun anoppi huomautti lasten pahoinpitelystä ja vaimonsa yhtyi virteen. Olo on kuin elävänä kuolleella, mitään yhteyksiä ei enää ole. Olisiko kenelläkään neuvoa testamentin tai hautajaisten yms suhteen, kun kerran on lapselleen 'kuollut' miten neuvoisitte toimimaan?
elävä kuollut
murheellinen
575149
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 57
Vanhimmat
kulkukissoille ja koirille.
"Hautajaset" sun pitää keksiä itse miten hoidat,mutta voi kai sinnekin esittää toiveen kenelle saa kertoa kenelle ei.
Mitä jos otat yhteyttä nimettömänä lastensuojeluun?
Lastensuojelukin näyttää olevan melko voimaton silloin, kun vanhemmat vetävät yhtä köyttä ja perhe on ulospäin erittäin kunnollinen. Siinä selitetään mummot mielenvikaisiksi ja lapset valehtelijoiksi.
Katselin netistä lakiosa-asiaa ja myös testamentilla perinnöttömäksi tekemistä, joka näyttäisi olevan mahdollista, jos perillinen on 'jollakin rikollisella tavalla syvästi loukannut perittävää' yms. Perintö siirtyisi silloin seuraaville perimysjärjestyksessä, eli lapsenlapsille. Eiköhän lasten pahoinpitely ole ainakin lain kirjaimen mukaan rikollista!
Siihen perinnöttä jättämiseen pitää varmaankin olla sitten näyttöä?
Kyllähän näitä tapauksia on. Luulen, että tänään meni välit poikki vielä elossa olevan vanhempani kanssa.
Toinen vanhemmista kuoli viime vuonna ja elossa oleva puoliso on päättänyt "istua" perinnön päällä antamatta minulle (ainoa perijä) sentin puolikastakaan.
Ei siinä mitään, en ole mitään pyytänytkään.
Mutta herra verokarhu ei armoa tunne, vaan perintöverot lankeavat maksuun näinä aikoina
ja verottajahan ei maksupäiviä siirtele, vaan
ainoastaan räppää sakkokorkoa heti,jos perintövero ei olisi määräpäivänä maksettu.
Niinpä piti käydä realisoimassa rivakka määrä omaisuutta rahaksi,jotta verottaja saa omansa.
Minä puolestani olen laittanut lakimiehen asialle peräämään,jos minäkin saisin joskus omani pesästä... Sellaisia ovat sukulaissuhteet.
Tässä viestissä ei nyt kaikki sovi kuvioon. Miten niin, että "tänään meni välit poikki"?
Aikanaan, noin kolme kuukautta toisen vanhempasi kuoltua, olet pitänyt perunkirjoituksen. Olet siis muodostanut toisen vanhempasi eli lesken kanssa kuolinpesän osakkaat. Näin ollen olet joutunut allekirjoittamaan perukirjan. Tilaisuudessa viimeistään sinulle on selvinnyt, että rintaperillisenä joudut maksamaan rintaperillisen osastasi perintöveron. Ja silloin olet voinut vaatia lakiosaasi tai olla vaatimatta, mutta AINA perintövero maksetaan.
Mikä siis mättää?
Mikset tässä tilaisuudessa ole sopinut mitään toisen vanhempasi kanssa?
Ja jos sanot, että nyt joudut "realisoimaan rivakan määrän omaisuuttasi rahaksi", perintöosuutesi täytyy olla melkoinen.
Yleensä mikäli leski ei anna ainoalle lapselleen tämän perintöosaa tai mikäli ei maksa perintöosasta tulevaa perintöveroa (ellei lapsi halua osaansa), lapsen ja lesken välit ovat todella tulehtuneet. Useimmiten syynä on jokin lapsen elämäntapaan liittyvä asia.
Miten on, sukuko on pahin vai ...?
Usko pois, totta puhun.
Perukirjoitus pidettiin, mutta leskeksi jäänyt puoliso otti kaiken näppinsä alle (käytännön asiat). Asuin silloin tuhansien kilometrien päässä Suomesta, joten edustautuminen oli hiukan hankalaa.
Leski haluaa "hoitaa" yksin pesää ja määrätä kaikesta yksin, meillä ei ole edes puhevälejä.
Tietenkin viranomaisten kautta on "puhevälit" ja sillä tavalla nyt asioita hoidetaankin.
Totta puhun siinäkin, että perintöä olisi toki tulossa, mutta leski ei suostu luovuttamaan pesästä yhtään mitään, ei rahaa, ei omaisuutta. Ei ole vienyt tehtäviään pesänhoitajana loppuun saakka, vaan on päättänyt jättää perukirja-asteelle homman.
Nyt minä pesän osakkaana (eli tuomarini)vaadin jakoa, kun mitkään neuvottelut,joita tuomarimme kävivät viime päiviin saakka eivät johtaneet minkäänlaisiin tuloksiin.
Ja kuten, sanoin tänään piti realisoida omaisuutta, ettei verottaja käy kimppuun. Haluan pitää kesälomani rauhassa ilman että kisailen verottajan kanssa.
Elämäntavassani ei todellakaan ole huomauttamista.
Olen hyvätapainen, keskiluokkainen Suomen kansalainen. Sanoisin, että tietty menestyksenpoikanen elämässäni on katkeriottanut vanhempani - ja siitä kaikki vinoilu ja kiusanteko on lähtöisin.
Uskoisin, että tämä riittää, en halua kuvata henkilökohtaista tilannettani tämän tarkemmin, mutta kaikki mitä kirjoitan on totta.
Oikeuteen ollaan tämän päivän tietojen perusteella menossa ja eiköhän sieltä se päätösvalta löydy, että kukin saa omansa.
Kyllä minun on pakko olla sitä mieltä, että suku on pahin, kun sille päälle sattuu.
Tämän päivän kohdalle päätin, että lähisuku saa olla mennyttä,jos todellakaan tuomariemme neuvottelut "sopuratkaisusta" eivät johda mihinkään tulokseen.
Ok, vaikuttaa loogiselta. Onpas hankala tilanne.
Mutta osasi ilman muuta saat. Lakiosan saa aina.
Vanhempiemme välit olivat katkenneet ja lopulta he erosivat. Side isän sukulaisiin oli täysin tulehtunut jo vuosikymmenien ajalta. Isä kuoli tässä välissä pois. Rakas isoäitimme kuoli muutamaa vuotta sen jälkeen ja saimme lukea hänen "ihanasta" testamentistaan, miten asiat olivat isoäidin mielestä sujuneet (no, hänellä oli oikeus kuvitelmiinsa...). Poikansa lapsista hän teki perinnöttömät.
Menimme sitten jakotilaisuuteen kuitenkin "vaatimaan" lakiosaamme isoäidin jättämästä talosta ja tontista. Asianajaja vain kohautti olkiaan eikä sanonut juuta eikä jaata, kun isämme sisaret pohtivat, mitä talosta myynnissä saisi, ettei heidän vain tarvitsisi maksaa meille "pirunpenikoille" (heidän veljensä lapsille siis) penniäkään liikaa. Saimme peräti 5000 markkaa per nuppi!
Emme jaksaneet asiasta riidelläkään. Mutta tuo summa maksoi ehkä juuri matkakuluni. Eipä olisi kannattanut sitä lakiosaansa lähteä vaatimaan, enkä olisi yksinäni lähtenytkään. Paska reissu, mutta tulipa tehtyä sekin ja opein siitäkin sen verran, etten toiste tee mokomaa virhettä.
Jos joku inhoaa minua niin että pyyhkii minut testamentistaan, niin kaipa hänellä sitten on hyvät syyt. Enkä muutenkaan perusta kovin mistään perinnöistä. Kukin hankkikoon ne varat mihin omat rahkeet riittää.
tosin kuollut jo 20 vuotta sitten, eikä mitään virallista pesänjakoa ole tehty, kun on pitänyt varjella ah niin hauraan lesken tunteita-- itse olin niin nuori toisen vanhemman kuollessa ja surun murtama, etten edes käsittänyt puoliani pitää. Nyt leski uhkailee, että kaikella mitä on vähääkään joskus auttanut opiskelujen aikana, merkkaa ennakkoperinnäksi, ettei tarvitsisi maksaa mitään osuuksia, niin vaatiessa. Kysyn vaan, voiko yksipuolisesti leski päättää, että ns. normaali esim.opiskelujen avustaminen onkin yhtäkkiä ennakkoperintää, jotta leski saisi matkustella rauhassa tästä eteenkinpäin.
Suku osaa olla täyspaska, mitä raha-asioihin tulee, ja ahne - kun omat oikeudet nousee esiin - nuoret lapset eivät käsitä puoliaan pitää - ja kaikki mutkistuu vuosien myötä - joku lapsista väittää mökin olevan hänen omistusoikeudeksi,koska siellä eniten aikaa viettää etc..
Yhtä hulabaloota. Lähisuku on ilmaa samoin. Raadollisuus ja suhteiden manipulointi, suoranaiset valheet vaan riittää. Tekisi mieli laittaa myös vain tarpeeksi tehokas lakimies asialle, hoitamaan omat oikeudet ja osuuden itselle - ilman lesken lepertelyjä ja valheita päin kasvoja - niin lopullinen yhteys voisi olla rauhaan, hautaan laskettu.
Ihan lyhyesti: Kyllä 20 vuotta sittenkin oli pakko kuoleman jälkeen pitää perunkirjoitus ja siitä on olemassa viralliset paperit. Silloin joku on ollut pesänhoitaja. Nimen näet papereista.
Ilman muuta saat lakiosasi. Ja ikävä tieto on tietysti se, että opiskeluusi mahdolliset käytetyt rahat voidaan katsoa ennakkoperinnöksi.
Mikäli olet hukannut perukirjoituspaperisi, voit tilata sen maistraatista ja näet mitä on aikoinaan sovittu. Lienetkö ollut silloin alaikäinen? Jos, niin silloin sinulla on ollut edusmies perinnönjakotilaisuudessa. Eikä se välttämättä ollut toinen vanhempasi eli leski. Kukahan? Vai joku viran puolesta?
ole perintöasioita käsitelty lainkaan avoimesti.. sitten kun olisi tarvitseminen omaan elämään pesämunan muodossa - en ymmärrä, jos leski yksin voi päättää ilman allekirjoitettua sopimusta, että kääntää normaalin avustuksen ennakkoperinnäksi - jos se olisi sovittu etukäteen avoimesti vaikkapa lakimiehen läsnäollessa eri asia.
Ovatko kaikki LESKET AHNEITA PIRUJA tyynni???!
Kysyy
Isän tytär
Kuolemantapauksen jälkeen ON PAKKO pitää perunkirjoitus. Ja läsnä ovat kaikki asianosaiset eli perilliset. Kuolinpesän hoitaja kutsuu perijät koolle. Tilaisuudesta menee ao. paperit maistraattiin.
PERUKIRJA ON SIIS PAKOLLINEN LAKISÄÄTEINEN PAPERI.
Eli puheet, ettei perintöasioita ole käsitelty asianomistajien kesken, ovat pötyä.
Leski siis ei voi puolisonsa kuoltua käsitellä pesän varoja oman päänsä mukaan. Näin sanoo laki.
ystävä hyvä, vaikka perunkirjoitus olisi pidettykin - se siitä.
Pesät voivat säilyä jakamattomina, jos suhteet kärjistyneet tai vapaaehtoista jakoa ei tapahdu -harva ainakaan nuori lapsi lähtee lakiosaansa hakemaan - ei ole edes tietoinen siitä mahdollisuudesta.
Kyllä voi olla. Mutta kuolinpesällä on aina hoitaja. Ja alaikäisillä rintaperillisillä on edusmies.
Meilläkin oli lakimies jakamassa, mutta ei hän oikeudenmukainen mies ollut vaan piti yhden osakkaan puolta ihan härskisti.
Kuule kenellä nuorella tai tavallisella aikuisellakaan on varaa ruveta käräjöimään jotain röyhkimystä vastaan?
Sulla on vähän naiivi mielikuva siitä millaisia edusmiehet ja lakimiehet ovat.
Sitä minäkin, että onhan asia selvitetty perukirjoituksessa.
Jos ainoa omaisuus on asunto, jossa leski lain mukaan saa elää kuolemaansa saakka, niin asia on juuri niin, että perilliselle jää vain perintövero maksettavaksi.
Aikanaan lesken jälkeen omaisuus on sitten käytettävissäsi.
Ei siinä kannata välejä katkaista. Leski ei voi asialle mitään, jollei ole niin höyli, että muuttaa vuokrayksiöön, että saat rahasi heti lapsuudenkodistasi.
Naivi on viimeinen sana, jota minusta on koskaan käytetty. Olen monen kuolinpesän hoitaja, koska olen juristi. Siksi mikä tahansa hölynpöly ei menekään läpi. Todisteita!
Mutta tuo on kyllä todellisuutta, että on myös pesänhoitajia, jotka onnistuvat hassaamaan pesän varat vaikka mihin - jopa laillisesti.
perillisistä. Jos muut perijät eivät pane hanttiin, ottaa ohjat käsiinsä se ahnein, ja järjestää asiat haluamallaan tavalla. Kavalluksia tehdään usein. Omaisuutta yritetään salata. Ennakkoperintöjä ei listata. Ollaan kynnet verillä tappelemassa joka rovosta, vaikka on jo saatu monta kertaa itselle kuuluva osuus.
Siis - lakimiehiä tarvitaan. Meidän kuolinpesämme on vielä siinä vaiheessa, jolloin emme vielä tiedä, miten taitava ja kohtuuhintainen lakimies oli. Hänet kuitenkin palkattiin sen enempi kyselemättä, koska vaihtoehtoja ei ollut. Se ahne perillinen ei meillä pesiä ilmoittele eikä jaa.
Kaikki sileäksi ja muuta vuokralle...
Lakimieheltä tai oikeusaputoimistosta voi saada asiantuntevaa apua perintökysymysten suunnittelussa ja testamentin laadinnassa. Suosittelen ottamaan asiantuntijaan yhteyttä.
Ovatpa "asiantuntijan" neuvot sinulle hyödyllisiä tai haitallisia, roima lasku seuraa.
...eikös juu, sanoo laulukin.
Jos tarvitaan asiantuntija-apua, siitä on maksettava. Ei ole mitään tapaa saada ilmaiseksi ja kuluitta perintöä haltuunsa.
Siitä maksetaan pesän velat, toimituskulut eri asioista, verot jne. Kyllä aina rahaa kuluu.
Turhaa asennoitua siten, että perinnöistä aina joku haluaa enemmän kuin on oikeutettu.
Jos palkataan ulkopuolinen, niin ei hänellä ole intressejä vetää jonkun puolesta "kotia päin". Mitä hän siitää hyötyisi?
Palkkio on sovittu ja sen hän perii.
Ihmtettelyä aina herättää se, että vanhempien eläessä on tultu toimeen omin avuin, mutta toisen kuollessa huomataan, että MINULLE kuuluu lesken omaisuudesta nyt se ja se osa, kuolleen vanhemman osuudesta. Yhdessä vanhemmat kuitenkin ovat omaisuuden koonneet.
Kun leski ei ole halukas omaisuudesta luopumaan ja jäämään elämään vain edellisen elämänsä puolikkaalla, niin häntä pidetään ilkeänä ja ahneena. Eihän hänellä ole enää puolisoakaan, miten hän voi edellyttää, että voi silti elää yhtä leveästi kuin ennen.
Lesket tosiaan ovat ahneita.
leskeä, joka on kynsin hampain kyllä pitänyt vain omimsta oikeuksistaan --- littyy monenmoista muutakin perinnön pitämistä itseällään - kiinni.
Uudet autot, lukususlaitteet viimeisen päälle itselle viihdykkeeksi, täydellisiä remontteja, lihominen muodottomaksi - syödessä ah niin tietysti suruunsa - tai ahneuteensa - matkuksteleminen useasti vuodessa sinne tänne maailmaa - kaikki muuttui ainakin tämän lesken elämässä 10 kertaa loisteliaammaksi - ei tarvetta edes jakaa - ja sitten toisinaan murusia suurilla eleillä pöydältä jaettuna, muutama satanen, jos siltä tuntuu..
Voin pelkästään pahoin ajatellessani tätä leskeä ja sitä, miten itsekkäästi ja ahneesti on elänyt puolisonsa mentyä ja kaikkinainen edes muodollinen muistaminen tai kontaktit - olemattomat. Ihmettelee vaan sitten ihan rauhassa halveksivaa asennetta, jonka osakseen saa.
Ise en välitä olla tekemisissä, kun todellinen ahne minä on paljastunut - ja mistään ei ole oman mukavuuden kustannuksella ole suostuttu luopumaan, vaan vain omaa mukavuustasoa lisäämään.
Kun elintaso vain selvästi puolison kuollessa lisääntyy (puolison eläessä eletty tarkasti ja säästeliäästi, ainakin lapsia ajatellen kuitenkin eteenpäin- hengessä) ja varsinaiset perilliset saavat virua köyhyydessä - mikäli esimerkiksi opiskelijoita tms. lesken laittaessa itselleen rahaa palamaan, ei asiat ole oikein - ja halveksinta ainut palkinto.
Itse olen menettänyt täydellisen kunnioituksen leskeä kohtaan, asuen isoa taloa yksin, vaihdellen autoja, matkustellen nyt sydämensä kyllyydestä, mitä ennen ei tehty - koska säästettiin, ehkä juuri lapsia ajatellen eteenpäin. Sisarensa omaisuudenkin tämä leski halusi omiin nimiinsä, kun ei testamenttia tehty, vaikka tämä sisar oli nimenomaan halunnut siarensa lapsia auttaa eteenpäin, erinäisin keinoin.
Sanon, ahneudella ei ole pohjaa, mitä tulee omaisuuteen, leskillä.
"Eihän hänellä ole enää puolisoakaan, miten hän voi edellyttää, että voi silti elää yhtä leveästi kuin ennen.
Lesket tosiaan ovat ahneita."
Niin, kenen keräämä puolisoiden omaisuus yleensä on? Paljonko lapset ovat osallistuneet omaisuuden levittämiseen?
Miksi lesken on maksettava elintason laskulla juuri silloin, kun hänellä on elämänsä kenties suurin murhe?
Onko minun ikäluokkani yleisestikin näin ahne?
Emmekö me voi kerätä itse oman omaisuutemme, niin kuin edellinen sukupolvikin teki? He menivät yhtä tyhjätaskuina yhteen aikoinaan kuin me mahdollisesti nyt. Tai taisivat olla köyhempiäkin. Kaikkihan tavalliset ihmiset olivat sotien jälkeen köyhimyksiä.
Onko heidän tyydyttävä orpoon orvon osaan, jos kuollut vanhempi ei ole älynnyt ajoissa heidän selustaansa varmistaa, oikeuksilla, joita lapsilleen kuitenkin halusi eteenpäin antaa, eikä kaikkea upottaa pohjattomaan 'lesken suruun', jolle ei näe loppua - kyllä yleensä kai ajatuksena on turvata jälkipolven nousuunlähtö, eikä tarkoituksena ole tehdä leskestä omaisuudella mässileveää uusteiniä - joka unohtaa samantien valvovan silmän poistuessa, miksi sitä rahaa etc. kerättiin - lastensta turvaksi - yleensä.
Aika usein vain se muuttuu niin, että leski unohtaa lapsensa ja antaa alkaa palamaan.. lesken teinivuodet. Hävetkää ahneet itsekkääät lesket.
yhteen yksi ahne perillinenkin. Yhdessä sitten hurvitellaan vainajan hankkima omaisuus. Ja jos ei ole muuta omaisuutta kuin kotitalo, niin se sitten keplotellaan sille yhdelle, sillä varjolla, että on 'auttanut' leskeä - auttanut kavaltamaan kanssaperillisten omaisuuden, sanoisin.
Usein tekopyhästi väitetään äitien rakastavan yhtä paljon kaikkia lapsiaan. Sehän ei tietenkään ole totta. Eivät ihmiset ole mitään tasapuolisia automaatteja. Heillä on tunteet ja tunteita voi myös manipuloida. Usein rakastetaankin sitä hulttiolasta eniten, ehkä hän on kuitenkin ollut leskelle inhimillinen kaikessa heikkoudessaan. On kauheaa jäädä yksin ja tietää lastensa vain odottavan että pääsisivät omaisuudenjaolle. Silloin kelpaa se muiden silmissä kunnotonkin, joka sentään käy katsomassa ja pitää ihmisenä, ei vain omaisuuksien päällä istujana.
Olen joutunut yhdenkin hampaisiin, joka otti kyllä toimeksiannon mutta pitkitti sen suorittamista järjettömiin ja lopulta minun täytyi ilmoittaa hänelle, että yritän hoitaa jutun itse, kun hänen tekemisistään ei tullut uutta eikä vanhaa. Toimi vielä vähän törkeästi minua kohtaan, vaikka olin hänen toimeksiantajansa, ja lopuksi hänellä oli otsaa haukkua minut. Roiman laskun kirjoitti, ikään kuin olisi tosiaan suorittanut tehtävänsä.
Sisarukset eivät halunneet maksaa osaansa vaan sain yksin maksaa lakimiehen saamatta hakemaani apua.
Sain toiselta lakimieheltä tietää, että 1. lakimiehen jutut olivat aivan puppua eikä sitä asiaa sillä lailla kuulu hoitaa.
Kävi kuitenkin ilmi, että tämä toinen lakimies itse asiassa toimi vain yhden sisarukseni hyväksi. Aivan törkeän puolueellisesti.
En jaksa nostaa asiasta juttua vaan haluan ennen kaikkea eroon ahneista ja röyhkeistä sukulaisistani.
Olisi todella hienoa, jos kaikki lakimiehet olisivat rehellisiä, puolueettomia ja taitavia. Joka luulee, että tilanne on sellainen todellisuudessa, on ehdottomasti naiivi taivaanrannanmaalari.
Näin kerron karvaasta kokemuksesta.
Ihan yksinkertaista: Ahneista ja röyhkeistä sukulaisista pääsee eroon, kun kävelee sivummalle. Ei ole pakko olla tekemisissä henkkoht.
Lakimiehistä vielä: Heitä on todella moneen junaan. Mutta heitä on myös paljon. Jos asia on tärkeä ja arvokas, ei kannata palkata mitään nurkantakuista. Kannattaa kysellä vähän mainetta.
Siitä tietysti joutuu maksamaan. Mutta niin kaikesta hyvästä joutuu.
Tämä on kyllä aika hupaisa juttu meidän ihmnisten ajattelussa, että ihminen/ virkamies jne. on rehellinen, puolueeton, taitava, osaava, hyvinkäyttäytyvä - mikäli hän vahvistaa MEIDÄN OMIA käsityksiämme.
Meillä monella on ikävä tapa luulla, että oikeudenmukaisuus = minun etuni.
Puolisoni kanssa tehtiin ns. keskinäinen testamentti, mikä tarkoittaa, että leski saa hallita omaisuutta ja käyttää sen tuoton, mutta ei saa tuhota sitä. Lapset olisivat saaneet lakiosansa rahana pesäsätä, jos haluaisivat.
Käytännössä tämä järjestely tarkoitti sitä, että kaikki jäi minulle. Minä maksoin verintöverot pesän varoista. Lapset eivät saaneet mitään, mutta eivät joutuneet mitään maksamaankaan. Meidän tapuksessa tämä oli oikea tapa hoitaa asia, sillä veroihin tuli huomattava alennus tällä tavalla.
On turhaa puhua, että leski voi hävittää omaisuuden, kaikkiin papereihin tarvitaan perunkirja ja sen mukaan asioita hoidetaan. Jos testamenttia ei olisi ollut, oli kaikien asioiden hoitoon tarvittu aina valtakirja kaikilta pesänosakkailta.
Puolisoni jättämän omaisuuden olen sijoittanut tuottavasti, mitään riski sijoituksia en voi tehdä, koska pääomaa ei saa hukata. Oman omaisuuteni aion käyttää, niin ettei siitä tarvi tapella. Muuten mitä varten sitä on koko ajan säästetty ja kerätty omaisuutta, meillä ainakin oli tarkoitus turvata omat vanhuuden päivät. Minä ajattelen, että minä saan nauttia omista varoistani, lasten ja lastenlasten elättäminen ei ole minun asiani.
Lakimiehiä on turha panna hoitamaan asioita, muutamassa tapauksessa on käynyt niin, että perillisille on jääänyt perinnöstä vain asianajajan lasku käteen.
Samanlainen testamentti on laadittu myös meillä, vaikka molemmat ollaankin vielä tanakasti elossa.
Lisäyksenä vielä ettei lastemme tulevilla? puolisoilla ole perintäoikeutta omaisuuteemme.
Järkyttävää lukea näiden joidenkin ahdeiden lasten kirjoituksia.
Se omaisuus jonka puolisot ovat yhdessä eläen tienanneet ja säätäneet, kuuluu lapsille jaettavaksi vasta sitten kun molemmat puolisot ovat ajasta ikuisuuteen poistuneet.
Onneksi viimeinkin on myös lainlaatijat tajunneet asian, ja lain muutos ko. asiassa on valmisteilla.
innostuvat tuhlaamaan 'sen yhdessä hankitun' omaisuuden vain omiin nautintoihinsa ja jättää perilliset pulaan. Rintaperillisillä oikeus isänsä tai äitnsä hankkimaan omaisuuteen, lapsia vartenhan monet kuitenkin töitä tekevät, jotta saisivat hyvän alun elämälleen, ei leskien ylellistä elämää varten. Piste.
Mutta toki lesket näkevät vain röyhkeät lapset ja lapset ahneet lesket. Riippuu toki näkökulmasta ja miten asiat hoidetaan.
Kiitos vain. Jotkut asiat on pakko hoitaa, vaikka ei haluaisi olla tekemisissä. Haluisit nähtävästi tietää ihan pikkutarkan yksityiskohtaisesti meidän tapauksesta nimiä ja päivämääriä myöten, ennen kuin uskoisit että näinkin kehnosti voi käydä ihan tavallisen ihmisen. En kuitenkaan aio paljastaa tämän enempää.
Jotenkin on mielestäni hölmöä vakuutella jollekin kärsineelle, miten yksinkertaista on vain kävellä pois. Ehkä sopii neuvoksi joihinkin tilanteisiin. Meidän tilanteeseen ei kuitenkaan tällä kertaa.
"Lesket innostuvat tuhlaamaan sen yhdessä hankitun omaisuuden vain omiin nautintoihinsa ja jättää lapset pulaan."
Mihin ihmeen pulaan? Kysyn vaan?
Jos kyse on aikuisiksi kasvatetuista täysi-ikäisistä lapsista, useimmiten vieläpä jollakin tavoin koulutetuista ihmisistä, ei sillä vanhalla leskellä ole enää mitään taloudellista velvollisuutta elättää näitä. Häpeä juttujasi!
Me ja useimmat muutkin säästetään sitä varten että molemmilla puolisoilla olisi turvattu vanhuus. HUOM! MOLEMMILLA myös sillä joka tänne vielä jää kun toinen lähtee. Käytämme itse tienattuja rahojamme ihan miten haluamme.
Mene töihin! rupea tienaamaan ja säästämään! äläkä kyttää vanhan äitisi omaisuutta mokomakin Ahne käenpoika!
kirjoittama - kärttyisän vieläpä - ehkä kaikki eivät ajattele niin, että kaikki on vain HEITÄ varten, vaan lastensa tulevaisuuden turvaamiseksi myös - puhutaan pesämunista.
Ehkä omassa tapauksessasi on vain tarkoitus sitten ajatella itseäsi tai mahdollista puolisoasi.
Lapset olkoon oman onnensa nojassa, puolison kuollessa - lesken elämä turvattu, pääasia.
Pointtise selvä.
Ahnaan... äitinsä kuolemaa silmät kiiluen kyttäävän ns.perillisen kirjoitus. Sinä olet valmis potkaisemaan vanhan lesken asunnostaan vaikka maantien ojaan, kunhan lapset saa mitä heille muka "kuuluu"!
Onneksi omat lapsemme ovat toista maata tiedän sen, vaikka asia on tuskin vielä kohtakaan ajankohtainen sen verran "vanhoja" olemme.
Ottaa vaan niin päähän lueskella teidän ahneiden käenpoikien juttuja! Se omaisuus minkä itse tienaatte on teidän, ei toisten ihmisten omaisuus!
Rakentakaa sen hintaisia taloja mihin palkkatulonne riittävät niin ei tarvitse kytätä vanhempienne omaisuuksia ennenaikojaan.
Ja usein lesken kanssa liittää hynttyyt yhteen yksi ahne perillinenkin. Yhdessä sitten hurvitellaan vainajan hankkima omaisuus (= päästään omaisuudenjaolle). Ja jos ei ole muuta omaisuutta kuin kotitalo, niin se sitten keplotellaan sille yhdelle, sillä varjolla, että on 'auttanut' leskeä - auttanut kavaltamaan kanssaperillisten omaisuuden, sanoisin.
Kauhean inhimillistä?
lapsia ymmärtäen vastuunsa heistä. Lapsissa tavallaan jatkamme elämäämme; onhan lapsemme geeneistä puolet isältä, puolet äidiltä.
Ihailen sukuja, joissa sukupolven vaihtuminen sujuu kunnioittaen ja hyvällä tahdolla. Leski ei tuhlaa perheen (huom. perheen, ei pariskunnan) omaisuutta oman ryppyisen ruumiinsa iloksi, vaan ajattelee rakkaudella perhettään. Ja lapset antavat mielellään lesken asua kotonaan kuolemaansa asti, ja sitten jakavat sovussa perinnön. Näin kunkin sukupolven työ auttaa seuraavaa sukupolvea, eikä tarvitse aloittaa tyhjästä joka polven uudestaan.
Narsistinen vanhempi on surullinen näky. Niin myös narsistinen lapsi. Rakastava, yhteistyöhaluinen perhe on yhteiskunnan kallisarvoisia tukipilareita. Nostan hattua niille perheille, joissa kunnioitetaan toinen toistaan.
Amen.
Niin minäkin. Edeltävääsi kirjoittaa en tosin viitsi edes lukea.
tämän enempää -
leskeä ei olla oltu potkimassa pois kotoaan missään vaiheessa - mutta se taas ei kuulu sinulle - sinulla tuntuu olevan kovin selvät mielipiteet varmaan itsekustakin - elämässäsi - katsoisitko peiliin vaikka - heitä tai tarinaansa sen enempää tuntematta - et ole tuntemisen arvoinen, ja jätän loput kommentoimatta. Enkä vastaa mihinkään kirjoitukseenne enää saati lue niitä.
Totuuden kuuleminen kirpaisee aina hieman, mutta on terveellistä asenteille.
ei ole mitään tekemistä keskenään.
So there. :DDDD
Ehkä totuus tosin sattui sinuun kovemmin, vaikutat päällepäsmäriltä, joka tietää läheistensäkin asiat varmaan paremmin, kuin he itse.
Jos olemme kasvattaneet lapsemme aikuiseksi ja auttaneet monin tavoin elämän alkuun, niin eikö olisi kohtuullista, että yrittävät selvitä sitten omin avuin, kai huoltajuus on jo tullut hyvinkin täytettyä.
Mitä pesämunaan tulee, en ole itse saanut sellaista, Yksi vaatekerta oli päällä ja toinen pahvilaatikossa, kun lähdin kotoa. Tämä tapahtui 60-luvun lopussa, ei ollut munasta tietoakaan. Hyvin olen silti pärjännyt ja lapset ovat saaneet kunnon kodin ja apua elämänsä alkuun. Nyt leskeksi jäätyäni pidän omaisuuteni ja nautin siitä, ei tähän astinen elämä ole juuri nautintoja tuonutkaan, pelkkää työtä ja sairautta. Lasten perintöä en tuhlaa. Vaikka kuinka väitetään, että lesket haaskaa perinnöt, niin se ei ole edes mahdollista. Joka paikkaan tarvitaan nimet ja hyväksyntä perillisiltä, kai sinä sen tiedät. Onhan se kumma, että minusta tehdään "ahne leski", jos käytän omaa omaisuuttani, lastenko oikeus olisi elää ylellistä elämää minun rahoilla ja minun kitua köyhyysrajan alapuolella. Olet käsittämättömän itsekäs ja tyhmä. Ota asioista selvää, ennekuin kirjoittelet.
munaa, ei lastenkaan sitä tule saada.
Hyi, häpeä ahne leski.
sisko pisti välit poikki totaalisesti. Äidin suhteen ehkä jokin kolkutti omatuntoa jossain vaiheessa.... ja myös minä kaiken uhalla. Alkoi pitää lopulta muodollisia välejä vanhaan äitiin. Se on hyvä.
Minä olen edelleen kuollut. Kaikin muodoin. Ei kutsuja, ei yhteydenpitoa ei mitään. Kuvani poistettiin seiniltä ja kansioistakin kuulemma ja lakkasin olemasta hänelle. Minut poistettiin perheestä.
Ihminen on tehnyt näitä "pannaan julistamisia" koko olemassaolonsa ajan. Ihminen voidaan tuomita "kuolemaan" lopettamalla täysin kaikki yhteys ja noteeraaminen. Jos joutuu yhteisön hylkäämäksi moni riutuu hengiltä, mutta oman läheisen totaalinen hylkääminen nävertää sielua pikkuhiljaa sen jälkeenkin kun ensi järkytyksestä on päässyt.
Äiti on halunnut kirjoittaa hautajaistoiveensa paperille. Testamenttia hän ei edes ajattele tehdä, koska kaikesta huolimatta kaikki lapset ovat hänelle äitinä yhtä rakkaista tekivät mitä tahansa. Suru on hänen kohdallaan äidin surua ja hän käy sen läpi lastensa äitinä, vaikka on jo yli 80v.
Sama täällä. Äidin kuoltua ainoa sisareni ja viimeinen sukulaiseni lapsuusperheestäni muuttui täysin. Hän ei halua vierailla luonani, ei koskaan soita, en tiedä paljon mitään hänen elämästään viimeisen 7 vuoden ajalta.
Olemme vielä juuri ja juuri työelämässä mukana, molempien lapset ovat maailmalla. Ikäeroa on yksi vuosi. Asumme samassa kaupungissa noin 10 kilometrin päässä toisistamme.
Äidin kuoltua perinnönjako meni mallikkaasti, talo myytiin ja tavarat jaettiin sulle-mulle-periaatteella. Ei ollut siinä mitään ongelmaa.
Mutta kun nämä asiat oli selvitetty, sisar ei halunnut olla kanssani tekemisissä. Meidän lapsemme kyllä ovat tekemisissä keskenään ja minä olen sisareni toisen tyttären kanssa puhelinväleissä.
Olen yrittänyt tiukata, mistä on kysymys. Muuta ei ole selvinnyt kuin että minä olen kuulemma aina, jo lapsena, ollut ahne ja omavaltainen ja määräilevä ihminen, jonka kanssa sisareni ei olisi koskaan ollut tekemisissä, ellei olisi sisareni.
Olen kysellyt yksityiskohtia - turhaan. Vastaus on vain, että sisar on saanut tarpeekseen minusta.
Vanhemman polven hautajaisissa ja syntymäpäivillä tervehdimme kyllä, mutta sen jälkeen sisar kiirehtii toisaalle, ettemme vain joudu samaan seurueeseen.
Masentavinta on, että en tiedä syytä näin täydelliseen välien katkaisuun. Olen käynyt muutaman kerran psykiatrinkin luona selvittämässä omalta osaltani asiaa. Kehotin siskoani tekemään samoin. Mutta vastaus kuului, että hänen ei tarvitse käydä lääkärissä, jos minä katson tarpeelliseksi käydä omissa asioissani.
Raskainta on, että en tiedä syytä näin täydelliseen välirikkoon. Olemme ikäluokassamme ainoat lähisukulaiset ja ennen välit olivat normaalit. Silloin kävimme vierailulla perhekunnittain, teimme yhdessä ulkomaanmatkoja jne., vaikka asuin silloin perheineni paljon kauempana eli 250 kilometrin päässä.
Olen umpikujassa, koska en tiedä, mitä muuta voisin tehdä. Sisar on minulle rakas.
Ei kannata ahdistua asiasta. Minun sisar teki lopun yhteyksistä jo 20 vuotta sitten ilman mitään syytä. Minua syyttivät vanhammat välirikosta, mutta en totisesti tiennyt, että olisin tehnyt mitään mistä olisi pitänyt loukkaantua. Nyt on veli tehnyt saman, ei mitään yhteyksiä. Olen ajatellut, että joka syyttä suuttuu niin lahjatta leppyy ja jos ei lepy niin ei kai väkisellä voi kehenkään pitää yhteyttä. Asia on painanut paljon enämpi sukulaisia ja tuttavia kuin minua. Joskus kun tulee puhetta suvusta niin hyvä kun olen muistanut, että minulla on sisko ja veli. Neuvo sinulle hanki muita ystäviä ja anna sululaisten olla.
Taidatte olla vaan eri aallonpituuksilla. Kaikista ihmisistä ei voi pitää ja nyt kun sisaresi on aikuinen, hänellä on mahdollisuus itse valita seuransa.
Minulla on isosisko, joka on aina ollut muita määräilevä toimenihminen ja mielestäni hän ei antanut minulle riittävästi tilaa olla oma itseni, itse kun olen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä.
Tämän tyyppiseen tilanteeseen viittaa ehkä sekin, että siskosi ei osaa/halua sanoa, miten olet häntä loukannut. Se loukkaus, jonka siskosi tuntee ei ehkä sinusta ole loukkaus eikä mikään. Ehkä hän kokee, ettet kuitenkaan pysty ymmärtämään sisaresi luonnetta. Jokaisella on kuitenkin oikeus omiin tunteisiinsa eikä niitä voi kukaan ulkopuolinen vähätellä.
Lapsuus ja nuoruus on minulle menneisyyttä, jota en voi enää muuttaa, mutta nykyelossani en halua olla enää toisten kynnysmattona.
En voi sanoa, että rakastaisin siskoani, mutta olen antanut hänelle anteeksi. Hänellä on paljon hyviä ominaisuuksia, joita kyllä ihailenkin. Hän on vain aiheuttanut minulle menneisyydessäni niin paljon pahaa tällä tyylillään: "minä tiedän mikä sinulle on parasta." Välttelen häntä nykyään vain itseäni suojellakseni.
Noin voi asia ollakin. Mulla ei ole siskon kanssa mitään tekemistä enää, sanoin kyllä hänelle ihan suoraan - jopa kirjallisesti - mistä kiikastaa. Hän vain huitaisi koko jutun sivuun eli mitätöi minut ja minun tunteeni TAAS kerran. En jaksa olla sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä. Olen kumminkin itsekin jo keski-ikäinen enkä katso velvollisuudekseni maata maassa toisten poljettavana.
Hänkin voisi ihan hyvin kirjoittaa tällä palstalla ja väittää kirkkain silmin, ettei YHTÄÄN tiedä, mistä välirikko johtuu. Niinpä niin.
Nimimerkki "kiitos siitä."
Voisitko täällä luonnehtia jotenkin hiukan tarkemmin, MISTÄ kiikastaa.
Nimittäin näilläkin palstoilla aika usein kirjoittaja sanoo, että toinen - vaikkapa sisar - "mitätöi" tai "huitaisee toisen tunteet sivuun" tai "saa toisen tuntemaan itsensä matoksi jonka yli kävellään mennen tullen".
Usein sivusta keskustelunkulkua seuraava ei oikein vakuutu näistä argumenteista. Ne ovat liian yleisiä. Ettei kyse ole siitä, että loukkaantunut osapuoli ylireagoi, käsittää väärin toisen ilmeet tai esim. auttamisentavan?
Minäkin olen saanut tällaisen kirjeen, joka enemmän sekoitti kuin selvensi asioita. Jos ihminen leimataan kokonaisvaltaisesti sellaiseksi tai tällaiseksi, luonnehdinta ei kyllä kerro mitään siitä mistä on kysymys.
En halua, että joku sukulaiseni sattumoisin tällä palstalla ehkä käydessään sattuu lukemaan kertomukseni ja tunnistamaan minut. Saattaisi aiheuttaa vielä pahempia selkkauksia.
Sinun on nyt vain tyydyttävä siihen mitä kerroin. Halusin vain valottaa, että näinkin voi käydä: siskolleni tosiaankin kirjoitin tyyliin a b c ja 1 2 3 joten hän ei tosiaankaan ole voinut käsittää väärin, enkä minä todellakaan voinut käsittää väärin hänen vastaustaan (se oli tyyliin "vitut minä sinun tunteistasi, minä olen paljon tärkeämpi joka tilanteessa, enkä aio korvata sinulle mitään koska minä nyt vain en halua tehdä sitä").
Välit ovat siis poikki, enkä aio enää toista kertaa yrittää kommunikoida hänen kanssaan.
Hänet tuntien voin kuitenkin kuvitella aivan hyvin, miten hän mustamaalaa minua muille sukulaisille ja esittää marttyyriä väittäen, ettei sitten yhtään tajua, mistä on kiikastanut, kun hän vain on niiiiiiiiin hyvä ihminen, suorastaan enkeli.
Muista kirjoittajista tiedän tietenkin tasan yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin, eli en yhtään mitään. Siskoni tunnen, joten hänestä uskallan väittää tällaista.
kirje oli täynnä silmittömiä syytöksiä koko olemassaoloni ajalta, enkä voinut käsittää syytöksiä tai mistä viha oli yllättäen leimahtanut. Kirje ei selventänyt mitään. Jäin ainoastaan hämmentyneeseen epätietoisuuteen vailla mahdollisuutta puolustautua tai keskustella asiasta.
Nyt on mennyt yli viisi vuotta.On alkanut selvitä, että toinen siskoni, joka on aina tehnyt ihmisille keljuja temppuja on jotenkin ollut asiassa mukana. Ennen tämä sisko, joka vihasi toista niin, että uhkasi todellakin tappaa tämän, alkoi pitää yhteyttä häneen. Samassa minun ja läheisen siskon välit murenivat.
Tämä vuosien jälkeen vähän valottunut tilanne ei lohduta, mutta selittää hiukan mitä tapahtui. Se selittää myös syytökset, joiden mukaan olin kirjoitellut jatkuvasti herjaavia kirjoituksia läheiselle siskolleni.
Nykyään en ole missään tekemisissä kummankaan kanssa. Suren tilannetta, mutta niin syvään vyyhteen en jaksa lähteä penkomaan. Ehkä joskus tilanne muuttuu ja selviää. En tiedä, minä jatkan elämääni tahollani.
"Se selittää myös syytökset, joiden mukaan olin kirjoitellut jatkuvasti herjaavia kirjoituksia läheiselle siskolleni."
Jos se siskosi tuollaista sinulle oikein kirjoitti, niin kai hän tiesi mistä puhui. Eli olit lähettänyt hänelle herjaavia kirjoituksia.
Joka tapauksessa (en tiedä miten teillä on ns. oikeasti!) voi omasta kokemuksestani todistaa, että joillekin ihmisille ei mene kalloon se, että jokin heidän röyhkeä tekonsa on loukannut jotakuta. He vain lyttäävät jo kertaalleen loukkaamansa henkilön.
Omalta kohdaltani kirjeeni selvitti siskolleni tismalleen, mistä oli kyse, ja hänen vastauksensa osoitti, että hän oli kyllä käsittänyt asian, mutta ei halunnut, siis EI HALUNNUT tehdä mitään sen korjaamiseksi. Hän siis kirjoitti oikein mustaa valkoisella, että ei halua tehdä asian korjaamiseksi mitään.
Teidän tapauksessanne on tietenkin eri ihmiset kyseessä ja eri faktat, enkä ota niihin sen kummemmin kantaa. Olen vain halunnut tuoda esiin tämän meidän tapauksen, että ihmiset tietäisivät että tällaistakin tapahtuu.
kirjeitä hänelle. Ainoastaan onnittelukortteja vuosien aikana, joissa koko perhe omilla allekirjoituksillaan onnitteli milloin syntymäpäivistä milloin jostain muusta. Olimme yhteydessä puhelimitse ja tapailimme säännöllisesti perheitten kesken.
Siskoni ei koskaan antanut mahdollisuutta selvittää asiaa tai kertoa, etten ole kirjoittanut hänelle.
Sen tosin yritin tehdä lopulta kirjeitse, kun puheluihini ei vastattu, mutta en saanut mitään vastausta.
On ihan turhaa kirjoittaa kirjettä tunnekuohuissaan. Kun sen on kirjoittanut, ei huomaa, että lukija voi tulkita sanat aivan toisessa sävyssä kuin mitä kirjoittaja on tarkoittanut itse.
Vahinkoa ei voi edes korjata, koska ei tiedä, miten väärin omat sanat on tulkittu. Voi vain ihmetellä, miksei kirje auttanutkaan asiaa.
Pahinta on, että kirjeen viestiä voidaan lukea toistuvasti. "Mustaa valkoisella" ei katoa eikä unohdu.
On sen vuoksi mietittävä todella vakavasti onko aiheellista kirjoittaa, ja jos on, harkita joka sana, ettei tulkinnan vaikeuksia sitten tulisi.
kirja. Niin minä teen. Ja siinä voin kohdella inhosukulaista niinkuin tahdon. Hänen kohtalonsa on minun käsissäni. Sen verran muuttelen pieniä yksityiskohtia, ettei heti tunnista muut kuin tutut.