Todella rasittavaa, kun jotkut elämäntapalaihduttajat ottavat nokkiinsa, jos joku muukin on erehtynyt laihduttamaan.
En esimerkiksi voi puhua omasta laihduttamisesta heidän kanssaan, koska en ole heidän mielestään "aidosti ylipainoinen". Puheeni omasta laihduttamisestani kuulemma loukkaavat heitä, koska heillä on enemmän laihdutettavaa, ja he olisivat jo tyytyväisiä, jos olisivat minun mitoissani.
En ole siis aito laihduttaja. Olen vain turhantarkka anorektikko, joka haluaa eroon jenkkakahvoistaan ja pömppömahastaan.
En esimerkiksi voi puhua omasta laihduttamisesta heidän kanssaan, koska en ole heidän mielestään "aidosti ylipainoinen". Puheeni omasta laihduttamisestani kuulemma loukkaavat heitä, koska heillä on enemmän laihdutettavaa, ja he olisivat jo tyytyväisiä, jos olisivat minun mitoissani.
En ole siis aito laihduttaja. Olen vain turhantarkka anorektikko, joka haluaa eroon jenkkakahvoistaan ja pömppömahastaan.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olen laihduttanut myös jenkkisten ja vatsamakkaroiden takia tässä jonkun aikaa. Lähentelen tavoitepainoa ja sellaista minäkuvaa, jonka itsessäni voisin hyväksyä. Tämän aika raskaankin laihdutuksen olen silti pitänyt visusti salassa ystäviltäni, jotka ovat ylipainoisia. Ymmärrän, että heitä loukkaisi laihduttamiseni.
Ensinnäkin luulen, etteivät he ymmärrä, miksi 'normaalipainoinen' haluaa laihduttaa, he myös kuvittelisivat minun arvostelevan heidän makkaroitaan. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa - en voisi koskaan ajatella niin ystävistä, ovathan he minulle paljon enemmän kuin kuoria. Laihdutus on henkilökohtainen asia ja sellainen itsetuntokriisi, jota kukaan ei kai voi ymmärtää.
Ainoastaan avopuolisoni tietää kuinka neuroottisesti tarkkailen syömisiäni ja on luvanut, ettei kerro asiasta kenellekään. Minusta on reilua, ettei aiheuta turhaa mielipahaa vahingossa jollekin.
Jossakin vaiheessa he varmasti huomaavat minussa hoikistumisen ja silloin täytyy vain keksiä jokin viaton valkoinen valhe.
Itse olen "laihdutellut" pari kiloa (lähinnä pömppömahan) aika yksinäni, en viitsi muiden seurassa pohtia asiaa koska monet ovat tosiaan paljon vaikeamman paikan edessä. Ole onnellinen kun olet hoikka, parin kilon pudotus jenkoista ja mahasta ei todellakaan ole kovin paha juttu. Ja ainahan voi käyttää tätä palstaa apuna, täällä on helppo purkaa tunteita ja saada vinkkejä!
Jos mä oisin sä niin nautiskelisin silloin tällöin suklaapatukan tms. heidän nenän edessä enkä puhuis sanaakaan omasta laihdutus/kiinteytyskuurista enkä turhista kaloreista.
Mulla on tilanne, että oon ollu vuoden koukussa laihduttamiseen ja kaverit ottaneet nokkiinsa, koska he ovat pyöreämpää sorttia. Itse olen siinä normaalipainon rajoilla..
Pömppömahaan olen sen laihdutuksen keskittänyt mutta ei mikään ole auttanut, käynyt vaan niin, että lantioluut näkyneet ja maha eireagoinut mitenkään.
KOKEILE TÄTÄ: tee sivuvatsoja! ne auttaa myös jenkakahvoihin mutta usko tai älä, myös pömppömahaan. Itse tekisin sivuvatsoja myös, mutta en enää treenaa, koska jään siihen koukkuun.
Minäkin "laihdutan" omissa oloissani. Eipä siitä viitsi muille huudella. Ei ne ymmärrä. Paino minulla on normaalirajoissa mutta 15kg laihduttaneena totesin, että on helpompi karistaa pari kertynyttä lisäkiloa silloin tällöin kuin antaa kilojen kertyä niistä piittaamatta vuosien mittaan.
Itselläni ei ole tapana puhua laihdutteluistani muiden ihmisten läsnäollessa, varsinkaan jos he ovat minua tukevampia ja ehkä itsekin yrittävät laihduttaa. Se on mielestäni aika moukkamaista ja vaikuttaa aika epähienotunteiselta muita kohtaan, jotka selvästi ovat lihavampia. Se on vähän kuin sanoisi "Minä olen tämän painoinen ja silti ruma ja lihava omasta mielestäni, arvatkaapa mitä minä ajattelen teidän vartaloistanne!?". Tuollainen tunne ainakin mulle itselleni tulisi, jos joku minua paljon laihempi sanoisi, että hän haluaa laihduttaa..
Samoin kun jos juttelen vaikka jonkun kanssa jolla on joku oikeasti tosi paha sairaus, vaikka syöpä, niin en rupea omista pienistä kolotuksistani valittamaan, koska ne ovat niin pientä siihen verrattuna mitä se toinen ihminen on joutunut kokemaan.
Samoin kuin itse kärsin pahasta aknesta, en myöskään arvosta sitä että joku itkee minulle siitä että hänellä on yksi finni leuassa. Minulla on niitä koko ajan, suuria ilkeitä finnejä. Tekee mieli sanoa, että "Jos sinun ihosi on omasta mielestäsi nyt pilalla, kun siinä on yksi pikkuinen finni, niin miltä luulet että minusta tuntuu kun koko naama on täynnä isoja, tulehtuneita paiseita?"
Itse pidän ihmisistä jotka ovat kohteliaita ja ottavat toisen ihmisen huomioon. Yritän myös itse olla sellainen.
-Se on vähän kuin sanoisi "Minä olen tämän painoinen ja silti ruma ja lihava omasta mielestäni, arvatkaapa mitä minä ajattelen teidän vartaloistanne!?".-
No voi tuohon sen sanoa, että onpa huono itsetunto :) Ei kukaan hyvän tai edes normaalin itsetunnon omaava ihminen ajattele joka asiasta, että mitä tuokin minusta ajattelee. Kuinkahan moni laihduttaja on omasta mielestä suurin piirtein pienen norsun kokoinen, mutta muiden silmissä hän näyttää hoikalta ja kauniilta?
-Samoin kun jos juttelen vaikka jonkun kanssa jolla on joku oikeasti tosi paha sairaus, vaikka syöpä, niin en rupea omista pienistä kolotuksistani valittamaan-
Jutella voi monin tavoin. Sääliä he esim. syöpäpotilaat tuskin kaipaavat, mutta onko heidän kivempi kuunnella kuin toinen hehkuttaa koko ajan elämän olevan täydellisen ihanaa, kun sellaista se ei kutenkaan ole? Teenäistä sekin on. Kohteliasta? Enpä tiedä... Ja keneltä löytyy paras vertaistuki? Ei ainakaan niiltä, joita ei ole koskaan kolottanut. Heitä ei juttusi kiinnosta.
Ei välttämättä tarvitsekaan JOKA ASIASTA miettiä muiden mielipiteitä, mutta ehkä normaalinkin itsetunnon omaavalle painonsa kanssa taistelevalla juuri se paino on se asia, josta helpoiten loukkaantuu. En minä halua tahaltani loukata muita ihmisiä, vaikka kyse olisikin huonosta itsetunnosta.
Säälistä en puhunutkaan, ja toki jutella voi monin tavoin...mutta jos täysin terve ihminen valittaa omista kolotuksistaan, niin kyllä se voi alkaa ärsyttämään sitä, joka oikeasti on todella sairas.
Tietenkin jokainen saa puhua mistä haluaa, mutta itse ainakin yritän katsoa miten ja mistä puhun ja keiden seurassa.
Esim. jos tiedän, että ystäväni kärsii suunnattomasti lapsettomuudesta, niin en mene hänelle heti ensimmäisenä valittamaan sitä, että en tullutkaan raskaaksi saman tien ehkäisyn jätettyäni. Mielestäni se on hienotunteisuutta.
Hyvin valitsit esimerkit. Nehän ovat kuin suoraan minun elämästä. Pari vuotta sitten minulla oli kovat selkä-ja iskiaskivut jotka parantuivat vasta leikkauksella. Arvaa kenelle kaverit juttelevat kolotusjuttujaan... ;) Tiedän millaista elämä on kun aamulla menee tunti heräämisestä ennen kuin kykenee nousemaan sängystä ylös. tiedän millaista on kontaat vessaan kun kävellen sinne ei pääse. Minä tiedän miltä kolotus tuntuu ja pystyn samaistumaan.
Lapsettomuus esimerkkikin sopi hyvin. 2 kertaa olemme käyneet hedelmöityshoitorumban, ilman tuloksia. Yksin hiljaa samasta vaivasta kärsinyt tuttavani soitti vartavasten minulle jutellakseen lapsettomuudestaan kun aihetta oli sivuttu ohimennen eräässä keskustelussa. Hissuttelu ei aina ole paras ratkaisu.
Jos tuollaisista asioissa ystävät ja tuttavat tsemppaavat toisiaan, onnistuu se laihdutuksenkin suhteen. Ne ylipainoiset tuttavat ovat vain kateellisia laihduttajien tuloksille. Ajatelkaa asiaa niin päin ja olkaa ylpeitä tuloksistanne!! :) Ja tsempatkaa laihduttajakaveria.
Sitten voikin kysyä, että missä vaiheessa jo hoikkaa ystävää ei enää saisi kannustaa laihduttamaan?
Itse olen 160cm/50kg ja kaikki jauhavat minulle, että en saa laihduttaa kun olen jo niin hoikka. Onko tämä siis kateutta? Vai olenko oikeasti jo niin hoikka, että ystäväni vain pelkäävät että jään laihdutuskierteeseen ja laihdun liikaa ja että minusta tulee joku anorektikko? Mistä voin tietää onko kyse kateudesta vai oikeasta huolesta? Omasta mielestäni minulla on läskiä vaikka kuinka, ja laihduttaa voisin aivan hyvin vaikka 5 kiloa. Mutta en viitsi tästä puhua, koska aina alkaa vaan se sama "sähän oot jo niin hoikka"-jauhaminen. Toisaalta, olen hieman paino-obsessiivinen, ja haluaisin kyllä olla laiha, ehkä hieman alipainoinen joten ehkä toisaalta on ymmärrettävää että ystäväni eivät halua minua kannustaa laihduttamaan entisestään.
Mikä kannustus siis on hyvää ja missä vaiheessa ei enää saisi kannustaa toista ihmistä laihduttamaan??
Ja mitä tulee tuohon esimerkkiisi lapsettomuudesta, tehän olitte ystäväsi kanssa ikäänkuin samassa veneessä sen asian suhteen joten tottakai silloin ajatusten jakaminen onkin ymmärrettävää.
Mutta ymmärrät kai mikä ero on ihmisellä, joka on yrittänyt saada lasta vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä, ja ihmisellä joka yrittänyt lasta 3 tai 6 kk:ta?
Tai ymmärrät kai mikä ero on ihmisellä, joka istuu pyörätuolissa, ja ihmisellä jonka nilkka on venähtänyt?
Tai ihmisellä jonka pitäisi laihduttaaa 50 kiloa ja ihmisellä jonka ei oikeasti tarvitsisi laihduttaa ollenkaan, mutta joka ulkonäön takia haluaisi laihduttaa 5 kiloa?
Taakat ovat aivan erilaiset, ja jos nilkkansa venäyttänyt puhuu siitä pyörätuolipotilaalle, kuin se olisi maailman suurin ja merkittävin asia, niin varmasti pyörätuolipotilas miettii että "olisit kiitollinen, muutaman päivän päästä pääset jo kävelemään". Hän voi jopa sanoa sen ääneen, koska hän niin oikeasti ajattelee.
"Mikä kannustus siis on hyvää ja missä vaiheessa ei enää saisi kannustaa toista ihmistä laihduttamaan??"
Järjen käyttö on sallittua, suorastaan suositeltavaa!
Mutta laihduttakaapa te ihan yksinänne. Kivempaa on jakaa arki ystävien kanssa :) Harvalta se näyttää vain onnistuvan... Kateutta ja ns. tekopyhää "suvaitsevaisuutta" liikaa liikkeellä.
Jokainen toimii omalla tavallaan. Aika ilkeää tuomita toisten ihmisten toiminta suoralta kädeltä tekopyhäksi, vaikka et tunne ihmisiä etkä motiiveja heidän toimintansa takana. Ihmismieli on herkkä, ja ihmiset ovat erilaisia sen suhteen miten pienistä asioista kukin mielensä pahoittaa. Kyse ei todellakaan tarvitse olla kateudesta. Tässä ulkonäköä korostavassa yhteiskunnassa moni ihminen tuntee itsensä riittämättömäksi ja rumaksi ja monella on itsetunnossa kolhuja, ja itse en ainakaan halua pahoittaa toisen ihmisen mieltä tai saada häntä tuntemaan oloaan vielä riittämättömämmäksi. Eri asia sitten hyvien ystävien kanssa, jos heidät tuntee ja tietää että he eivät moisesta välitä.
Ajatuksena hyvä että ei halua pahoittaa toisen mieltä, mutta kuten eräässä laulussakin sanotaan "undulaatit tapaavat miestenhuoneessa turpiinsa saada...". Sitä tämä elämä nykyään on. Eikä oloa yhtään helpota se, että ihmiset ympärillä vain kaunistelevat todellisuutta eikä asioista voi puhua. Ja eikös puhe ollutkin alunperin siitä lähipiiristä eikä kaikista maailman ihmisistä?
Itse ainakin lasken lähipiiriini monenlaisia ihmisiä, kuten esim. sukulaisia, kavereita, tms. joita en kuitenkaan välttämättä tunne ihan samalla tavalla kuin parhaimpia ja rakkaimpia ystäviäni. Ja silti jopa läheisimpien ihmisten parissa on niitä herkkiä ihmisiä, jotka saattavat pahoittaa mielensä. Pitää tietää, kenelle voi sanoa ja mitä.
Tiedän kyllä sellaisiakin ihmisiä, jotka tykkäävät puhua suunsa puhtaaksi asiasta kuin asiasta, missä ja kenen kuullen tahansa. Eräs tuttuni on tällainen, ja on jopa tietämättään loukannut monia ihmisiä "avoimuudellaan", vaikka sitä ei edes ole tarkoittanut. Itse tätä sivusta seuraanneena pidän mieluummin joissain tilanteissa suuni kiinni tietyistä asioista, kuin pahoitan huomaamattani muiden mielen. Se ei tarkoita, että kaunistelisin asiaa mitenkään...jätän vain tietyt puheenaiheet sivummalle, joista tiedän syntyvän "porun" jokatapauksessa. Ja tämä ei koske ainoastaan laihdutusta, vain joitain tiettyjä muitakin aiheita joista olen huomannut syntyvän haloon, joka kerran kun sen tuo esille.
Mutta, kukin tyylillään, maailmaan mahtuu monenlaista taapertajaa, kuten sanoin.
Juuri tuollaiselta tuttavalta on turha hakea tukea parin "kosmeettisenkilon" pudottamisessa. Vastaus on jo tiedossa: näytät hyvältä noin. Vastaus on tuo, vaikka ne pari kiloa vaivaisivat kuin ystävän mieltä. Lopputulos, yksinään saa laihduttaa.
Olenko sanonut että minulle ei voisi painon pudottamisesta puhua? Jos se oikeasti vaivaa mieltä, niin tottakai voi puhua, ihan mistä tahansa asiasta. Mutta _minä_ itse en puhu omasta laihduttamisistani kenellekään minua lihavemmalle, jolla on ongelmia oman painonsa kanssa.
itse olin ennen tosi hoikka.. tunsin oloni hyväksi enkä omistanut edes vaakaa. mutta noin kolme vuotta sitten kaikki muuttui.. tulin raskaaksi ja kiloja alkoi kertyä nopeasti. ne jotka ovat kokeneet lantion löystymisen tietävät ettei silloin juuri liikuta ja se yhdessä liian myöhään todetun raskausdiabeteksen ja huonon ruokavalion kanssa aiheuttivat sen, että kun kahden perättäisen raskauden jälkeen hyppäsin vaalle painoni oli noussut lähes puolella. kun aloin lihoa, ystäväni, jotka kaikki ovat aina olleet minua isompia eivät voineet peitellä iloaan. minne tahansa menin minun eteeni kannettiin vaaka ja siihen piti sitten nousta muiden pällisteltäväksi ja kukaan ei koskaan kysynyt miltä minusta tuntui kun minua sanottiin läskiksi tai kyseltiin painoa.. näin toimi jokaisen ystäväni lisäksi osa omia sukulaisiani. itse kärsin todella paljon ja itkin useat itkutkin asian takia. kaikki valas ja elefantti jutut kuitenkin kuuntelin sanomatta koskaan takaisin.
NO entäs kun tuli se päivä kun raskaudet ja imetykset olivat taakse jäänyttä elämää ja alkoi laihdutus. vaakaa kyllä tarjottiin eteen vielä 20kg sitten ja ilakoitiin niistä kymmenestä kilosta, jotka minulla oli vielä enemmän kuin itsellä. tällä hetkellä 30kg laihtuneena ei ketään enää kiinnosta minun painoni. laihdutuksesta puhuminen on muuttunut lähes kielletyksi ja kukaan ei, ei yksikään tuttavani ole sanonut, että oletpa laihtunut. yksi vain tuhahti 25kg:n kohdalla, että helppohan se minun on kun laihdun ihan vaan itsekseni, eikä hän laihdu vaikka liikkuu eikä syökään mitään. olen tässä tuuminut, että itseni lisäksi tässä on punnittu myös ystävyyttä.. kovan työn olen tehnyt päästäkseni tähän. enkä suostu olemaan riemuitsematta avoimesti jokaisesta karisevasta kilosta. jos minua ei joku hyväksy sellaisena kuin haluan olla, niin sou. minullekin on aivan sama minkä kokoisia tai näköisiä ystäväni ja tuttavani ovat. koskaan en kanna vaakaa ovelle kun he tulevat käymään ja haukkujen sijasta pyrin aina kannustamaan muita. minusta on ihanaa sanoa toiselle, että hän on hoikistunut, silloinkin kun kyse on itseäni hoikemmasta.
Onpa sulla epäkohteliaita kavereita :(
Olen havainnut saman ilmiön, minä taasen lihoin muuten vaan. Joitakuita tuntuu sieppaavan toisen onnistuminen tavoitteittensa saavuttamisessa. Minulle kommentoivat asiasta lähinnä työkaverit, lähiympäristö ei ole kuin kannustanut.
Onpa maailmassa inhottavia ihmisiä! Huuhuh.
Kyllä sulla kauheita kavereita. Itselle ei tulisi mieleenikään tehdä mitään tuollaista....
Ja muutenkin, kyllä asioista voi keskustella ja voipa ainakin mulle, 33kg ylipainoiselle, normaalipainoinen sanoa olevansa laihiksella. Onko se nyt muka multa pois jos hyvältä näyttävä ystävä haluaa näyttää vielä paremmalta?
Ja kyllä muuten esim. vakavasti sairaiden kanssa voi valitella kolotuksiaan... Ainakin mun lähipiirissä. Mun ystävällä on vakava keuhkosairaus ja ainakin hän sanoo jos ei jaksa kuunnella mun valitusta kolotuksista....
Mutta meitä on joka lähtöön. Itse olen tällainen ja valinnut juuri minulle sopivat ystävät. Turhia painolasteja en viitsi raahata mukanani(ihmisiä siis, kiloja on pakko, vaikka niitäki sulatellaan).
Olipa hyvä onnistumistarina! Hurjasti onnea saavutuksestasi! Nautit varmasti uudesta olemuksestasi paljon. :)
Hienoa kuulla, ettet ole lähtenyt samalle mollaamislinjalle kuin "ystäväsi" (ovatko oikeasti ystäviäsi..?) ja sukulaisesi muinoin. Törkeää käyttäytymistä tuollainen pilkkaaminen muilta, kun toinen on hankalassa tilanteessa! Ilkeitä ja kateellisia ihmisiä, ei voi muuta sanoa. Pääasia kuitenkin, että löysit oman vahvuutesi ja sait painon putoamaan omin avuin!
Tsemppiä sinulle! Jatka samaan malliin vaan. :)