Oma mieheni lähdössä pariksi viikoksi kotimaahan. Mietin, miten asiat sujuvat, kun olemme erillämme. Kuinka kestämme erillään olon? Kuinka paljon ikävöimme toisiamme? Vai ikävöimmekö ollenkaan? Mielessä myös kysymykset siitä, mitä muuttuu suhteessamme, jos muuttuu matkan jälkeen.
Kertokaa mulle kokemuksistanne! Onko suhteenne muuttunut paremmaksi vai huonommaksi miehen kotimaanmatkan jälkeen?
Mies on kaivannut perheenjäseniään jo pitkään. Ymmärrän sen vallan hyvin. Itselläni on läheiset suhteet omaan perheeseeni. Vierailemme usein läheisteni luona.
Olen ollut mieheni kotimaassa muutama vuosi sitten. Nyt en pääse lähtemään mukaan työkiireiden takia.
Miten olette sopineet yhteydenpidon toisiinne matkan aikana? Itse olen aika laiska soittelemaan miehelleni. Hän on se, joka soittelee yleensäkin minulle.
Kertokaa mulle kokemuksistanne! Onko suhteenne muuttunut paremmaksi vai huonommaksi miehen kotimaanmatkan jälkeen?
Mies on kaivannut perheenjäseniään jo pitkään. Ymmärrän sen vallan hyvin. Itselläni on läheiset suhteet omaan perheeseeni. Vierailemme usein läheisteni luona.
Olen ollut mieheni kotimaassa muutama vuosi sitten. Nyt en pääse lähtemään mukaan työkiireiden takia.
Miten olette sopineet yhteydenpidon toisiinne matkan aikana? Itse olen aika laiska soittelemaan miehelleni. Hän on se, joka soittelee yleensäkin minulle.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Me olemme erossa lähinnä työmatkojen vuoksi. Onhan se kamalaa ja ikävä on kova. Mutta kumpikin pitää itsensä kiireisenä joten aika menee nopeasti. Vaikeinta on jos aikaeroa on yli kuusi tuntia, toinen on hereillä kun toinen nukkuu. Käyn itsekin joskus Suomessa yksin ja mieheni kotimaassaan yksin. Yhteydenpito sujuu skypellä ja tekstareilla, illalla viimeksi puhumme puhelimessa. Tätä sopii kysyä niiltä joilla on kaukosuhteet. Isoon ikävään auttaa pikku puhelu ja miettiminen mitä viedä rakkaalle tuliaisiksi. Mies on yleensä kotimatkaansa tyytyväinen, mutta huokaisee helpotuksesta kun pääsee taas kotiin siitä hässäkästä.
Meillä mies lähti kotimaahansa ennen juhannusta ja tulee nyt kuun vaihteessa takaisin. Itse olin reilun pari viikkoa siellä myös nyt heinäkuussa. Ennen Turkkiin menoani oli helpompaa kun mietti, että kohta minäkin menen. Tekstailtiin, soiteltiin ja juteltiin mesessä ehkä parin päivän välein.
Nyt kun saatiin olla yhdessä pari viikkoa 24h, niin tällä hetkellä on tosi raastavaa odotella toista takaisin kotiin. Minä nyt olen tällainen tunneihminen, niin itku tulee yleensä aina puhelun jälkeen, tai kun näkee toisen videopuhelimesta..
Meillä ainakin jälleennäkeminen eron jälkeen on intensiivinen. Kun menin Turkkiin ja saavuin heidän kotiinsa joskus alkuyöstä, emme päässeet nukkumaan ennen aamun rukoushuutoja, kun ei vaan malttanut.. Sama juttu kun jutellaan puhelimessa tai mesessä, ei pysty lopettamaan ennen kuin on pakko, esim. toisen on pakko jo lähteä jonnekkin tai skypesta loppuu raha.. Noh, meidän välistä kiintymystä paras ystäväni kutsuu "ei normaaliksi", olemme molemmat tällaisia tosi läheisriippuvaisia.. Meikäläinen itkee ikävästä kun ollaan erossa ja ilosta kun nähdään pitkän eron jälkeen. Mies kokee unettomuutta ja hänellä on välillä fyysisiä oireita , pistoja rinnassaan, kun miettii minua ollessamme erossa..
itket itsesi uneen joka ilta eikä ruoka maistu, hermostuttaa ja vapisutta, oksettaa, vaatsaväänteitä. Mutta tätä on vain 3 päivää sitten helpottaa. Kun viikko on täynnä olet jo lähes kuivilla. Luota itseesi kyllä se siitä.
Tsemppiä!
Babylous ja Mitska oivalsivat minkälaista on, kun ikävöi toista puoliskoa!
(Pari vastausta oli taas provoja, niin kuin aina täällä. Ilman niitä olisi kiva jatkaa aina keskustelua vaikka kuinka pitkään. Luuletteko, että ikävöinnistä pääsee eroon... ei todellakaan! Se on luonne- eikä ikäkysymys. )
Mä en edes uskalla sanoa ääneen mitään sellaista kuin " sitten, kun sä olet siellä kotimaassa...". Mä alkaisin kuitenkin itkeä. Kun ajattelinkin, miten ikävä tulee puolisoa, alan jo valmiiksi ikävöidä häntä. Me ollaan molemmat oltu tällaisia jo suhteen alusta alkaen. Kaverit pitivät meitä ihan höynähteinä, kun vetistelimme erotessamme.
Suoraansanoen kysymyksesi tuntuu lapselliselta joten tuskin paljoa noita elinvuosia vielää takana.
Jo pelkästään meillä täällä Suomessa on lukemattomia perheitä joista toinen puoliso joutuu töiden takia jatkuvasti matkustelemaan 2 viikkoa - 2 kuukautta pituisia jaksoja joko kotimaassa tai ulkomailla!
Kun on riittävän kauan ollut itsenäinen ja pois äitinsä helmoista niin kyllä sitä maailmassa pärjää vaikkei puoliso kokoajan vieressä seisokkaan.
Voi kestää täällä kun mies on työmatkalla
4-5 kk yhteen menoon ja olet yksin lasten ja muitten arki askareiden kanssa.
Siinä ei auta olla sormi suussa ja itkeä läheisriippuvaisena miehen perään.Tämä on aikuisten elämää oikeesti.
Eikä enää oo edes ensihuumaakaan kun on oltu niin kauan yhdessä että taitaa rakastua uudestaan kun harvoin näkee.Hih hiii!!
Puolin ja toisin, ei sitä tarvitse jokapäivä olla edes puheyhteyksissä toiseen. Mielessä puoliso on päivittäin ja riittää kun tietää milloin jälleen tapaamme. Olen itse ollut kaukosuhteessa jo pari vuotta ja ei minulla ole tarvetta olla päivittäin puheyhteydessä mieheeni, teksiviestit päivittäin ja e-mailit viikottain riittävät. Alussa olimme puheyhteydessä päivittäin monia tuntejakin, mutta tykkään nauttia läheisyydestä, kun ollaan livenä ja nautin täysin siemauksin miehestäni silloin:) Kohta tapaamme jälleen puolen vuoden jälkeen.
On kohdallaan, kyllä se kestää eron toisesta lomamatkan ajan, eikä tarvi toisen tekemisiä miettiä kokoaikaa. Ikävä tietty on, mutta se kuuluu asiaan:)
Kaksi viikkoa? Eiväthän ne asiat tietenkään suju. Kahden viikon erossaolo on aikuiselle ihmiselle henkisesti niin raskas asia, että kannattaa ottaa yhteyttä ammattiauttajiin jo ennen matkaa. Tottakai suhteenne muuttuu tuossa ajassa, ihmiset voivat kasvaa erilleen.
"Itse olen aika laiska soittelemaan miehelleni. Hän on se, joka soittelee yleensäkin minulle."
Toivottavasti Kela sentään maksaa jokailtaiset puhelut.
Minullakin kävi ensimmäisenä mielessä, ettei viestin kirjoittaja ole kovin vanha ja on varmasti nuoressa suhteessa, vai kuinka?
Itselleni ei nimittäin käy mielessäkään pohtia mitä ulkomaanmatka tulee vaikuttamaan suhteeseemme, koska itsestäänselvä vasta minulle on, ettei mitenkään. :oO
Aikuinen ihminen kyllä kestää parin viikon eron eikä hyvä suhde muutu välimatkasta mihinkään. Ikävä voi toki tulla, mutta ei siihen kuole. ;o) Mies kotimaanmatkalla ikävöi ehkä enemmän minua ja tytärtämme kuin me häntä, sanoi ettei toiste halua mielellään yksin mennä, koska on niin "orpo olo ilman perhettään". Meillä taas arkisissa ympyröissä 2 viikkoa kului ihan hujahduksessa.
Ja yhteyttä pidetään siten miten hyvältä tuntuu - jos ei tee mieli soittaa, on soittamatta.
Minustakin todella erikoisia mietteitä. Todella omituista! Suomalaisissa suhteissa tuollainen suhtautuminen on aivan vierasta.
Yleensä (suomalaisissa suhteissa) odotetaan malttamattomasti tuliasia, tarinoita matkasta ja katsellaan valokuvia. Keitellään kahvit ja tokaistaan ettei siellä saanut kunnon kahvia, maistellaan lomamaasta tuotuja tuliaisia, suklaata. Ihastellaan rusketusta. Sovitellaan tuliaispaitoja ja vaatteita. Annetaan piraattikelloja ja sanotaan että voi sitä töissä pitää. Kaikki on auvoista ja mukavaa. Kotiin on hyvä palata.Sellaiseen minä olen tottunut.
Entä kaukosuhteissa.
Jospa siinä mietiskellään miten toisen oma kulttuuri voi vaikuttaa häneen hänen siellä ollessaan? Millainen mies sieltä tulee takaisin? Täynnä islamin paatosta? Silmissä leiskuu viha läsimaita kohtaan. Millaisia päätöksiä on tehty?
Täytyykö minun alkaa muslimiksi? Muuttaa sinne? Kai sieltäkin töitä löytyy.
Miten joku täysi-ikäinen nainen voi
kirjoittaa tuollaista? Itsetunto taitaa olla aika matalalla, jos pitää miettiä parin viikon eroa.Kuulostaa ihan lapselta.Jospa yrittäisit hankkia hieman enemmän omaa kokemusta , ennen kuin alat tähän suhteeseen.Ei kuulosta , että olisit tarpeeksi vahva NAINEN.
Luulin, että tämän keskustelupalstan tarkoituksena on tukea lähimmäisiä? Olenko ihan väärässä? Onko tylyyteen ja tuomitsemiseen syynä se, että voi anonyymisti laittaa viestejä? Silloin ei tarvitse ottaa vastuuta sanomisistaan ja voi loukata toisten tunteita. Tarvitsen neuvoja, tukea ja näkökulmia asiaan, en haukkumisia. Kiitos!
Aloitimme yhteiselämän vuosia sitten, jolloin olin lopettanut opintoni (aikuisopiskelijana!). En siis ole mikään lapsonen ; ) Ikääni en paljasta enkä enempää henkilöydestäni, koska se ei maksa vaivaa.
Kumpikaan meistä ei ole saanut penninlatia tukea Kelalta tai sossusta. Itse olemme maksaneet opiskelumme ja elämisemme Suomessa. Ja he, jotka niitä tarvitsevat, ovat siihen oikeutettuja. Heitäkään ei saa leimata ja haukkua.
Mieheni ei myöskään ole muslimi. On meillä muslimejakin ystävinä. Me emme arvota ja lokeroi ihmisiä heidän uskontonsa mukaan. Kaikkien uskontokuntien edustajissa on sekä hyviä että huonoja tyyppejä; myös tällä palstalla olijoissa.
Toivoisin ihmisten keskuuteen hyvää tahtoa, erilaisuuden ymmärtämistä ja Rakkautta; en tuomitsemista ja leimaamista.
Jotakin hyvää tämä kirjoittelu kuitenkin poiki; olen löytänyt pari ihmistä, joiden kanssa ystävystyin. (Mutta ei tältä palstalta vaan muualta.)
Mitä sinä oikeasti pelkäät? Ja mihin sinä tarvitset tukea?Kyllä omaakin elämää pitää olla ,niin sinulla kuin puolisollasikin.
Omasta kokemukseta afrikkalainen avopuolisoni petti minua kotimaassa käydessään. Näin varmaan oli tapahtunut myös suomessakin ihan suomalaisen kanssa. Asiasta tosin sain tietää vasta 3kk myöhemmin pakon edessä. Nykyään tosin entinen avopuoliso.
Samoin kävi meillä. Kotimaassa naiset odottaa innolla euroopan poikia kustantamaan elämää.
Ja mehän kustannetaan vuosia eteenpäin,sillä lapsi syntyi viime matkasta. Tosin minäkin päätin liittoni eroon. Tiedän monia liittoja joille on käynyt juuri näin. emme tosiaankaan ole ainoita.