Tänä päivänä tuntuu, että ihmiset eroavat kun pienikin ongelma tulee vastaan. Omat vanhempani erosivat noin kaksi vuotta sitten, itse olin tuolloin n.26v. Ei ero nyt täysin yllätyksenä tullut mutta järkytys se oli silti enkä sitä tahdo vieläkään uskoa.
Kun asian vihdoin ymmärsi todeksi, alkoi arki, kaikki tuntui tapahtuvan erittäin nopeasti, jopa liian nopeasti. Ensimmäisenä huomasin, että vanhemmat kiersivät asuntojen esittelyissä, seuraavaksi tajusin, että oma lapsuudenkoti (jossa toivoin tulevaisuudessa kasvattavani myös omat lapset) oli myyty. Vaikka en enää hetkeen ollut talossa asunutkaan, koski tämä erittäin pahasti. Vieläkään en ole käynyt talon luona muuton jälkeen vaikka en kaukana asukaan - en vain pysty.
Erosta kyllä keskusteltiin mutta perheellemme tavalliseen tyyliin, eli yksi lause siellä, toinen täällä. Kunnollista keskustelua ei kuitenkaan ole vielä tähän päivään mennessä saatu aikaan. Pikemminkin tuntuu, että asioista joista ennen pystyi hyvin puhumaan ei enää voi puhua. Ahdistaa. Isäni kanssa pystyin puhumaan aiemmin vaikka mistä, nykyään tuntuu että jokaista sanaa pitää varoa.
Isälläni on nykyään uusi naisystävä. En tiedä oliko hän eron syynä mutta uskon että hän saattoi olla jonkinasteinen syy. Pahinta asiassa on, että hän on entinen työkaverini vuosien takaa ajalta, jolloin työskentelin vielä samassa yrityksessä isäni kanssa. Mieleeni onkin viime aikoina tullut kommentit ja kysymykset, joita isäni ikäänkuin ohimennen mainitsi kyseisestä naisesta ennen eroa. En silloin osannut asiaa sen tarkemmin pohtia mutta jälkikäteen ajateltuna yhteys vaikuttaa selvältä.
En ole vanhempieni erosta katkera, olen vain surullinen. Oikeastaan on hellyttävää nähdä isäni uudessa parisuhteessa. Itse vain en halua pariskunnan kanssa olla tekemisissä mikä on erittäin surullista sillä olin aikaisemmin erittäin läheisissä väleissä isäni kanssa. Tätä nykyä tuntuu että ei osata puhua mistään ja syvä hiljaisuus ja vaivautuneisuus on koko ajan läsnä. Haluaisin puhua asiat halki mutta uskallusta ei riitä. Haluaisin myös, ja tiedän että myös isäni haluaisi, että voitaisiin porukalla lähteä esim. veneelle. Tähän en kuitenkaan vielä ole valmis. Tiedän, että olen itse esteenä tälle kaikelle mutta en vain pysty.
Äitini asuu yksin ja he kyllä pitävät isäni kanssa yhteyttä lähes päivittäin. Äitini tuntuu hyväksyneen isäni uuden suhteen mutta ei halua olla naisen kanssa tekemisissä. Viime aikoina minua on kuitenkin alkanut suunnattomasti ärsyttämään äitini tyyli puhua baareissa käynnistä ja miesten kanssa tanssimisesta. Ymmärrän kyllä että hän on yksinäinen ja haluaisi jatkaa joku toinen rinnallaan mutta tapa jolla hän siitä puhuu ei ole minulle luonteva. Lähinnä hävettää, en tiedä miksi. toivoisinkin, että äitini löytäisi jonkun, pelkään vaan että millainen suhteemme tulisi tämän jälkeen olemaan. Tulisiko myös meidän välillemme syvä hiljaisuus kuten isäni kanssa. Tätä en halua. Suhteeni veljeeni on erittäin kaukainen, emme soittele tai näe koskaan vaikka asumme parin kilometrin sisällä toisistamme. Jos äitini kanssa kävisi samalla tavalla kuin isäni kanssa en tiedä miten silloin olisin.
Eron koittaessa minulle luvattiin että mikään ei muutu - viettäisimme joulut ja muut juhlat yhdessä. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Kertaakaan emme ole enää istuneet samaan pöytään aterialle. Tuntuu kuin minulle olisi valehdeltu ja luottamukseni olisi menetetty.
Itse olen miettinyt tähän päivään saakka, että miksei aikuisille lapsille ole olemassa mitään "tukiverkkoa" vanhempien erosta selviytymiseen?? Yritin tuolloin kaksi vuotta sitten etsiä tietoa mutta kyse oli aina pienten lasten selviytymisestä. Puhutaan vain, että koska olen jo aikuinen minun pitää ymmärtää ja ajatella asioita järkevästi ja aikuisten tavalla. Ehkä, mutta ei se tarkoita etteikö ero sattuisi ja siitä pitäisi puhua - myös aikuisille lapsille.
Tämä onkin ensimmäinen kerta kun pystyn asiasta näin kirjoittamaan tai puhumaan. Helpottaisi jos voisin vain antaa tämän vanhempieni luettavaksi, ehkä hekin sitten ymmärtäisivät tunteitani. En vain pysty. Mutta toivon, että tämäkin jo helpottaisi.
Toivon myös, että eroavat vanhempansa ottaisivat huomioon myös aikuiset lapset. Vaikka asioita pitäisi aikuisena pystyä käsittelemään eri tavoin kuin lapsena, vaatii myös aikuisen lapsen mieli selityksen erolle. Parempaa jatkoa kaikille!
Kun asian vihdoin ymmärsi todeksi, alkoi arki, kaikki tuntui tapahtuvan erittäin nopeasti, jopa liian nopeasti. Ensimmäisenä huomasin, että vanhemmat kiersivät asuntojen esittelyissä, seuraavaksi tajusin, että oma lapsuudenkoti (jossa toivoin tulevaisuudessa kasvattavani myös omat lapset) oli myyty. Vaikka en enää hetkeen ollut talossa asunutkaan, koski tämä erittäin pahasti. Vieläkään en ole käynyt talon luona muuton jälkeen vaikka en kaukana asukaan - en vain pysty.
Erosta kyllä keskusteltiin mutta perheellemme tavalliseen tyyliin, eli yksi lause siellä, toinen täällä. Kunnollista keskustelua ei kuitenkaan ole vielä tähän päivään mennessä saatu aikaan. Pikemminkin tuntuu, että asioista joista ennen pystyi hyvin puhumaan ei enää voi puhua. Ahdistaa. Isäni kanssa pystyin puhumaan aiemmin vaikka mistä, nykyään tuntuu että jokaista sanaa pitää varoa.
Isälläni on nykyään uusi naisystävä. En tiedä oliko hän eron syynä mutta uskon että hän saattoi olla jonkinasteinen syy. Pahinta asiassa on, että hän on entinen työkaverini vuosien takaa ajalta, jolloin työskentelin vielä samassa yrityksessä isäni kanssa. Mieleeni onkin viime aikoina tullut kommentit ja kysymykset, joita isäni ikäänkuin ohimennen mainitsi kyseisestä naisesta ennen eroa. En silloin osannut asiaa sen tarkemmin pohtia mutta jälkikäteen ajateltuna yhteys vaikuttaa selvältä.
En ole vanhempieni erosta katkera, olen vain surullinen. Oikeastaan on hellyttävää nähdä isäni uudessa parisuhteessa. Itse vain en halua pariskunnan kanssa olla tekemisissä mikä on erittäin surullista sillä olin aikaisemmin erittäin läheisissä väleissä isäni kanssa. Tätä nykyä tuntuu että ei osata puhua mistään ja syvä hiljaisuus ja vaivautuneisuus on koko ajan läsnä. Haluaisin puhua asiat halki mutta uskallusta ei riitä. Haluaisin myös, ja tiedän että myös isäni haluaisi, että voitaisiin porukalla lähteä esim. veneelle. Tähän en kuitenkaan vielä ole valmis. Tiedän, että olen itse esteenä tälle kaikelle mutta en vain pysty.
Äitini asuu yksin ja he kyllä pitävät isäni kanssa yhteyttä lähes päivittäin. Äitini tuntuu hyväksyneen isäni uuden suhteen mutta ei halua olla naisen kanssa tekemisissä. Viime aikoina minua on kuitenkin alkanut suunnattomasti ärsyttämään äitini tyyli puhua baareissa käynnistä ja miesten kanssa tanssimisesta. Ymmärrän kyllä että hän on yksinäinen ja haluaisi jatkaa joku toinen rinnallaan mutta tapa jolla hän siitä puhuu ei ole minulle luonteva. Lähinnä hävettää, en tiedä miksi. toivoisinkin, että äitini löytäisi jonkun, pelkään vaan että millainen suhteemme tulisi tämän jälkeen olemaan. Tulisiko myös meidän välillemme syvä hiljaisuus kuten isäni kanssa. Tätä en halua. Suhteeni veljeeni on erittäin kaukainen, emme soittele tai näe koskaan vaikka asumme parin kilometrin sisällä toisistamme. Jos äitini kanssa kävisi samalla tavalla kuin isäni kanssa en tiedä miten silloin olisin.
Eron koittaessa minulle luvattiin että mikään ei muutu - viettäisimme joulut ja muut juhlat yhdessä. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Kertaakaan emme ole enää istuneet samaan pöytään aterialle. Tuntuu kuin minulle olisi valehdeltu ja luottamukseni olisi menetetty.
Itse olen miettinyt tähän päivään saakka, että miksei aikuisille lapsille ole olemassa mitään "tukiverkkoa" vanhempien erosta selviytymiseen?? Yritin tuolloin kaksi vuotta sitten etsiä tietoa mutta kyse oli aina pienten lasten selviytymisestä. Puhutaan vain, että koska olen jo aikuinen minun pitää ymmärtää ja ajatella asioita järkevästi ja aikuisten tavalla. Ehkä, mutta ei se tarkoita etteikö ero sattuisi ja siitä pitäisi puhua - myös aikuisille lapsille.
Tämä onkin ensimmäinen kerta kun pystyn asiasta näin kirjoittamaan tai puhumaan. Helpottaisi jos voisin vain antaa tämän vanhempieni luettavaksi, ehkä hekin sitten ymmärtäisivät tunteitani. En vain pysty. Mutta toivon, että tämäkin jo helpottaisi.
Toivon myös, että eroavat vanhempansa ottaisivat huomioon myös aikuiset lapset. Vaikka asioita pitäisi aikuisena pystyä käsittelemään eri tavoin kuin lapsena, vaatii myös aikuisen lapsen mieli selityksen erolle. Parempaa jatkoa kaikille!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Aikuisille on aina tarjolla keskusteluapua ja terapiaa vaikeiden asioiden käsittelyn tueksi. Hanki tarvitsemasi apu.
keski-ikäinen ja ruikutat täällä tuollaisesta asiasta!
Varmaan olet ainoa lapsi, jonka ympärillä on kaikki aina pyörinyt.
Nyt viimeistään: hanki oma elämä.
Onhan vanhemmillasi sentään oikeus elää itselleenkin, eikä aina vain sinua ajatellen. Ehkä he olivat pitkään avioliitossa pelkästään siksi, ettei sinulle tulisi paha mieli.
Aikuistuisit nyt vähän!
Sait nämä tavanomaiset hölmöt ohjeet: hae apua ja hanki elämä.
Hae apua? Siis mistä? Tiedättekö, mitä yksityisen puolen terapeutit maksavat per 45 minsaa? Julkiselle puolellehan eivät pääse edes itsemurhavaarassa olevat ilman pitkän pitkää jonottamista.
Ja hanki elämä? Elämää on myös tuska ja vastoinkäymiset. Siis ihan oikeata elämää, omaa elämää. Eihän ihminen ole kiveä.
Meilla oli kolme lasta, kun mies oli jättämässä perheen. Kaksi oli teini-iässä, kolmas menossa naimisiin.
Tieto isän uusista suunnitelmista tuli kuin pommi meille kaikille. Juuri naimisiin menossa oleva poika raivostui MINULLE. Hän sanoi, että minulla ei ole oikeutta viedä hänen tulevilta lapsiltaan hyvää mummolaa, koska hänellä itselläänkin oli ollut aina tasapainoinen koti ja lisäksi erinomainen mummola.
Vanhempi tytöistä, silloin abi, sanoi, että anna isän mennä koeliittoon, tulee takaisin muutamassa kuukaudessa. Hän tunsi isänsä uuden valitun (oli tytön englanninmaikka).
Mutta nuorinpa sanoikin MINULLE, että siitäs sait. Tekee hyvälle, kun joku nujertaa sinut kerran. Romahtaminen tekee kaikille oikein hyvää, sanoi meidän 15-vuotias nuorin.
Tee siinä sitten jotain. Itsekin ihan romuna ja maailma pirstana.
En tehnyt mitään. Mies souti ja huopasi pari vuotta, mutta ei lähtenyt kotona toista makuuhuonetta edemmäs.
Lopputulos: Mies jäi kotiin, suhteissa ei olla, mutta sivistyneesti eletään. Kukaan ei ole pystynyt ottamaan asiaa oikein rohkeasti pöydälle. Jotenkin tässä projektissa päättäämätön mies kutistui. Lapset hoitavat kaikki asiat ensin minun kauttani.
Mies selvästi ei pysty ymmärtämään tekoaan, mutta ei myöskään suostu menemään psykiatrille. Sanoo, ettei usko lääkäreihin eikä ole varaa pitkään terapiaan.
Tämä on ihan oikeata elämää.
juttu, ei. Kävin itsekin läpi avioeron äskettäin, sen hyvät ja huonot puolet. Lapset on aikuisia. Hyvin kestivät, kun tiesivät mitä tuleman pitää, kuten ketjun aloittajakin.
Tuossa nyt keski-iän kynnyksellä oleva aikuinen ihminen tuntee olevansa petetty ja loukattu.
Todella hänen pitäisi hankkia se oma elämä, eikä elää ikuista lapsuuttaan vanhempien turvassa.
Elämä on tuskaa ja vastoinkäymisiä kuten jo kerroit.
Tässä yksi josta pitää selvitä. Elämässä on HYVIÄKIN asioita!
Ja oletko sinä nyt onnellinen siinä "sivistyneessä suhteessasi?". Olet omien lastesi taholta kuullut kaikenlaista oman avioerosi uhatessa ja nyt sinä - aikuinen nainen - siirrät tätä käyttäytymistä omien vanhempiesi eroon. Hei haloo!
Toivotko todella, että vanehmpasi olisivat sinun tavallasi jatkaneet "sivistyneessä liitossa" ja olleet onnettomia - kuten sinä nyt omassasi?
On totta, että avioerot ja mummoloiden rikkoutumiset tekevät kipeää ja vaikuttavat jopa moniin sukupolviin, mutta minkäs teet. Tämä maailman meno on nyt tätä.
Meidän pienten ihmisten on vain koetettava kukin omalla tavallamme selvitä tässä elämässä kuten taidamme. Aikaisemmilla sukupolvilla olivat sodat kriisinään, sitten oli taloudelliset vaikeudet ja nyt meillä tämä avioliittojen ja perheiden rikkoutuminen.
Jokainen tarvitsemme apua ja tukea toinen toisiltamme. Toivottavasti sinullakin on joku kuuntelija. No, onhan sinulla ainakin se aviomies siellä, joka ei sitten lähtenytkään ... Miksi hänen muuten pitäisi mennä psykiatrille?
ole tuollaisessa liitossa, jossa ollaan vain ollaan näennäisesti yhdessä. Silmänpalvontaa pelkästään. Eikö teillä ole rohkeutta erota? Tekisitte todella palveluksen itsellenne. Ja sitten vielä suosittelette muillekin. Mitä arvoa on tuollaisella yhdessäololla? Mitä siitä saatte? Mille yleisölle esiinnytte? Mitä aitoa ja rehellistä siinä on?
Lasten takia pidetään joitakin avioliittoja väkisin kasassa, tässä nyt esitetään että vanhempien tulisi elää aikuisten lastensakin takia yhdessä koko loppuikä. Vanhemmillakin on oikeus olla ihmisiä.
Joskus aikaisemmin joku aikuinen lapsi esitti, että aikuisten lasten vanhempien erot pitäisi lailla kieltää. Et kai tosissasi ole tätä mieltä?
Kyllä isovanhemmat pysyvät lapsenlapsilla erosta huolimatta. Ehkä heillä on jopa onnelliset isovanhemmat. Eikö vanhempiesi onnellisuudella ole mitään merkitystä?
Sinulla on jokin muu ongelma ja kaipaisit turvaa ja jatkuvuutta. Ehkä lapsuudenkoti olisi sellainen paikka, johon haluaisin jotenkin palata.. Mielenterveystoimiston kautta saa kyllä aikoja tuollaista kuvaamasi surua ja ahdistusta varten.
Tiedän itsestäni, että omien vanhempien uuteen "nuoruuteen" liittyy asioita, jotka jotenkin tuntuvat nolostuttavilta. Ne mielikuvat joita on liittänyt äitiin ovat erilaisia kuin hänen nykyinen elämäntilanteensa (jossa hän on onnellinen). Yritän vain sopeutua (ja kätkeä hämmennykseni). Vanhemmat ovat kaiken eteen tulevan hyvän ansainneet. En halua olla jarruna, eikä minulla ole oikeutta osoittaa mieltä, jos heidän toimintansa ei vastaa mielikuviani..
ihmisiä, olivatpa lapset minkä ikäisiä hyvänsä!
Ja vastaavasti olivatpa vanhemmat minkä ikäisiä hyvänsä - lapsensa pysyvät heidän lapsinaan.
On aivan eri asia vanhempien erota, kun olet 6-vuotias kuin 26-vuotias... Kirjoituksestasi saa kylläkin sen kuvan kuin sen olisi kirjoittanut vähäsen kuusivuotista isompi lapsi aikuisen kengissä... Syvää närkästystä tunnet, kun vanhempasi eivät kysyneet mielipidettäsi eroamiseen? Varmasti sinulla on vaikeaa ja ahdistavaa - mutta come on! Sinä olet aikuinen ihminen! Eivätkö vanhempasi ole todellakaan mielestäsi sen arvoisia, että heillä olisi oikeus elää elämänsä ehtoopuolellakin onnellista elämää?
Miksi muuten et pysty esittämään vanhemmillesi sitä yksinkertaista kysymystä, jonka oma poikapuoleni joskus 7-8 vuotiaana esitti omilleen: miksi te muuten erositte?
Kun erosimme, meidän lapset olivat jo aikuisia. Toinen näytti tunteensa, itki menetettyä lapsuuskotiaan, toinen ei osannut purkaa mieltään, vaikka varmasti suri myös. Monien muiden yhtä aikaa tapahtuneiden isojen asioiden kanssa ne muodostuivat liian isoksi taakaksi nuoremmalle, hän sairastui. Ehkä olisi pitänyt jaksaa kiinnittää huomiota aikuistuviin lapsiin jo ennen eroa, mutta vuosikaudet voi mennä pelkästään päättämiseen siitä, että erotaan, sekin vie voimia.
Kannattaa tosiaan etsiä apua, ja totta on, ettei ammattiapua tahdo saada ennen kuin on tosi paha tilanne. Ystävät ovat kullan arvoisia, samoin joskus seurakunnan työntekijät.
Älä kiinnitä huomiota noihin vähättelijöihin, toisille kaikki on niin yksinkertaista.
Tuota ei usko kukaan. Turhaan heittäydyt muka "kärsiväksi lapseksi" (26 v!!!! = aikuinen?) yrittäen vedota muka johonkin. Hohhoh. Ymmärrä jo hyvä ihminen. Avioliitto on ohi, ja oli ohi ennen kuin oikeasti erositte. Miksi olisit halunnut takertua mieheesi vaikka hän ei sinusta välittänyt. Mieti sitä, äläkä ruikuta. Sinä varmaan lähdet barrikaadeille ensimmäisenä vaatimaan aviorikosta takaisin lainsäädäntöön. Kun persoonasi ei riitä siihen, että joku ihminen haluaisi (ja ennen kaikkea jaksaisi...) elää rinnallasi lopunikää, lähdet marisemislinjalle. Se on lapsellista, eikä edes 26 vuotiaan tasoista touhua.