On tultu siihen tilanteeseen että toinen kertoo vapauden kaipuustaa ja vihaa kotona olemista...tai joko minun tai koko perheen kesken olemista..olemme riidelleet paljon ja olen pyytänyt että käänyttäisiin ammattiauttajien puoleen..josta toinen kieltäytyy
Alan itsekkin olemaan jo liian väsyksissä pelastaa puhumalla tätä liittoa ja puhumattomaton olotila ei sekään korjaa tilaa.
(puhuminen suututtaa lopuksi kaikki) Onko joku selvinnyt täläisestä tilanteesta...haluaisin niin kovasti saada pelastettua tämän perheen ja että lapset ei kärsisi...vastatkaa jos joku on ollut samassa tilanteessa ja on selvinnyt.
Alan itsekkin olemaan jo liian väsyksissä pelastaa puhumalla tätä liittoa ja puhumattomaton olotila ei sekään korjaa tilaa.
(puhuminen suututtaa lopuksi kaikki) Onko joku selvinnyt täläisestä tilanteesta...haluaisin niin kovasti saada pelastettua tämän perheen ja että lapset ei kärsisi...vastatkaa jos joku on ollut samassa tilanteessa ja on selvinnyt.
Vastaukset 8
Vanhimmat
lapset jo kärsi, jos teillä on puhumaton liitto? On samantapainen tilanne meilläkin ja ammattiauttajalla olemme käyneet. Toista ei voi muuttaa vain itseään. Päädymme avioeroon, joka ei ole mikään fiksu ratkaisu välttämättä. Jos toinen ei halua olla kelkassa mukana niin pakkoko sitä on olla? en minä ainakaan pakota.
juuri tuo yhtälö tulikin: "Kunpa puhuttaisiin" ja sitten "kun puhutaan, riidellään".
Itselläni on juuri vastaava tilanne. Mies oli vuosia hiljaa, minä yritin puhua/kertoa ym. saada innostumaan jostain asioista, jotka minua kiinnostaisi edes jotenkin. Häntä ei kiinnostanut. Järjestin kodin, hoidin lapset, muistin miestäni merkkipäivinään - aina myös hääpäivänämme tarjosin vähintään illallisen ravintolassa, lapset hoidin mummolaan jne. Olen esittänyt toiveita vuosia. En haluaisi aina olla se joka tekee ja järjestää. Haluaisin mieheni tekevän kotitöitä. Lapsetkin osallistuvat paremmin. 10 vuoden riitelyn jälkeen sain hänet sentään käyttämään astianpesukonetta. Meillä meneekin "ihan hyvin" silloin jos unohdan itseni, toiveeni, haaveeni. Aina kun puhutaan, niin riidellään. Siksi on parempi olla hiljaa. Nyt minua ei enää huvita hiljentyäkään. Olen huomannut, että maailma on täynnä miehiä, jotka ovat sopivampia minulle kuin oma mieheni. Ahdistun hänen seurastaan ja sitähän riittää: Hän on aina kotona. Paha olla. Ero on ainoa vaihtoehto.
meilläkin...en tajua miksi pitää olla passiivinen toiselle...Samaa olen minäkin tehnyt ja mitään ei tapahdu. Voinhan toki keksiä itselleni kaikenlaista tekemistä, mutta eikö se olisi mukavaa jo lastenkin kannalta, että isä olisi mukana jutuissa..On kuin vetäisi raskasta rekeä perässään. Mutta olen luovuttanut ja nostanut käteni pystyyn.
Onkohan meidän vuosikerrassa joku vika, koska tuo kirjoituksesi olisi voinut olla vaikka minun kirjoittamani. Mieheni on todennut usein, että ilman minun valittamistani asiat ovat hänen mielestään hyvin. Tottakai ovat. Hänen elämänsä käytännön tasolla vaikeutuu huomattavasti, kun muutan pois yhteisestä kodistamme. Jos mies jotain joskus tekee, hän tekee sen pyynnöstäni ja/tai nalkutuksen jälkeen. Eniten kuitenkin kärsin henkisen huomion puutteesta. Mies inhoaa kaikkia merkkipäiviä, itse rakastan juhlia. Mies osallistuu lasten juhliin pitkin hampain, minun merkkipäiviäni hän ei ole koskaan huomioinut.
Aikansa näköjään jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Jossain vaiheessa kasvaa kuitenkin järki päähän. Koska en usko itsekään merkittävästi muuttuvan parempaan suuntaan tulevaisuudessa, tuskin muuttuu mieskään.
Eipä taida tuo vika vuosimallissa olla. Minun mieheni mallia 71 ja suoraan kuin tuosta sinun kertomuksestasi on meidän elämämme. Kun olisi nuorena ymmärtänyt, että TÄRKEIN ominaisuus miehessä on keskustelutaito - tai paremminkin parisuhteen tärkein kestävyyteen vaikuttava tekijä on kahdenvälinen kommunikointi.
Mutta kun ei ymmärtänyt niin en tiedä, pitäisikö vaan jaksaa olla se, joka ei tule koskaan kuulluksi ja jonka ajatuksilla ei ole mitään merkitystä tai arvoa. Vai erotako?
Minun mieheni on vuosikertaa -59 ja itse olen -60. Joskus yritin miehelleni jutella asioista jotka vaivaavat mieltä mutta eipä hän niitä juuri kommentoinut saatikka olisi ottanut osaa keskuteluun. Viime syksynä hän sitten ilmoitti löytäneensä elämänsä rakkauden ja samalla kertoi ettei ole vuosikausiin ollut enää tyytyväinen liittoomme ja meidän perhe-elämään. Aikaisemmin hän ei ollut sanallakaan asiasta maininnut ja perheemme oli jopa kasvanut tuona tyytymättömyyden aikana parilla lapsella. Puhumaan hän ei ole pystynyt vieläkään ja eri osoitteessa nykyään asutaan. Eroakaan hän ei ole saanut haetuksi joten sekin pitää varmaan minun tehdä.
Nimenomaan kommunikointi. Se on vaikea laji. Kun mieheni sanoo "nyt keskustellaan vakavasti", se tarkoittaa sitä, että hän puhuu puoli tuntia ja minun pitäisi mukisematta hyväksyä se mitä toivotaan/pyydetään ja toimia hänen haluamallaan tavalla. Jos taas minä pyydän jotain, niin ne ovat jonninjoutavia ja mitättömiä pikkuasioita, niillä ei ole mitään merkitystä. Aikansa tätäkin jaksaa. Sitten herää huomaamaan, että viihtyy paljon paremmin ystävien kanssa. Itse etenkin parin miespuolisen ystäväni seurassa voin keskustella ihan oikeasti, jopa vaikeista asioista. Ja mikä myös tärkeää: nauraa! Kun huumori osuu kohdalleen, ei mikään ole sen riemullisempaa.
Nyt olen myös huomannut, että vanha selitys "olla yhdessä lasten vuoksi" ei oikein toimi. Vanhin lapsi kehotti juuri eroamaan. Kerroin parista ongelmalliseksi kokemastani asiasta muutamia puheenvuoroja "mitä minä sanoi" ja "miten iskä vastasi". "Tuosta ei kyllä tule mitään, teidän pitää erota, ei ole muuta ratkaisua". Samalla hän otti kantaa nuorempien sisarten asemaan: Kun minä kärsin ja olen tyytymätön, siitä kärsii eniten nuoremmat lapset. Sain ahaa-elämyksen. En pysty kotona syventymään lasten elämään tarpeeksi. Ajatukseni harhailevat huonossa parisuhteessa. Kotiin on raskasta tulla työpäivän jälkeen, ei lasten vaan miehen tähden. Mies on kuin punainen vaate: Pelkkä läsnäolonsa saa minut hermostuneeksi, kireäksi. Sinänsä ei mikään ihme, kun on vielä läsnä 365 päivää vuodessa - aina silloin kun minä olen kotona. Ei juuri poistu kotoa (tekee myös töitä kotoa käsin, vaikka vastustan sitä, meillä ei siihen ole riittäviä tilojakaan), paitsi joskus kauppaan tai lenkille.
Eroaminen on ikävää, mutta vielä ikävämpää on hampaat irvessä yrittää jaksaa.
Jotenkin haiskahtaa, että vaimosi ei kaipaa muiden apua koska on omasta mielestään aina oikeassa, eikä tarvitse kenenkään neuvoja.
Minä raahasin vuosia sellaista kivirekeä ammattiauttajalta toiselle. Turhaan.
Hän ei huolinut kenenkään neuvoista, vaikka olisivat olleet miten hyviä.
Hänen oli pakko saada erota. Se oli jonkinlainen päähänpinttymä josta hän ei luopunut.
Erosimme, ja hän on jälkeenpäin halunnut muuttaa takaisin, mutta en jaksa palata enää jyrän alle.
Minun mielipiteeni olivat hänelle kuin pieru jolle voi nauraa, suuttua tai vain jättää huomioimatta.
Yhä edelleenkin hän kuvittelee voivansa määrätä myös minun elämästäni ja tietysti lasten elämästä täysin yksinvaltaisesti.
Sossun avustuksella hän viekin lapsia kuin hitler.
Parissa vuodessa he kaikki ovat lihoneet aivan järkyttävästi, ja tekee todella pahaa nähdä omat lapset sellaisessa alennustilassa.
Nyt kun en omasta mielestäni enää ole hänen orjansa, en ole enää antanut periksi kaikessa, ja olemme riidelleet enemmän kuin koskaan koko avioliittomme aikana.
Voisiko teillä olla käymässä samoin?
Toivottavasti ei, sillä tämä on kauhea tilanne.
Ei iselleni, mutta lapsille. Ja miksei tietysti ex:lle, joka on koko elämänsä ollut laihdutuskuurilla, ja on nyt räjähtänyt käsiin.
On kuulemma "normaali suomalainen nainen".
En tiedä auttaako tämä sinua, sillä me emme selvinneet. Ei ollut minkäänlaista toivoakaan, koska toinen ei apua huolinut.