Millaista sinkkuelämää muut vammaiset täällä viettävät? Itselläni on lievä cp-vamma (en käytä apuvälineitä ja asun yksin) ja pystyn elämään suht tavallista nuoren naisen elämää. Olen tapaillut terveitä miehiä, mutta tähän saakka kaikki on jäänyt aina hyvin lyhytikäiseksi. Cp-vamma vaikuttaa ulkonäkööni ainoastaan puhevian osalta, mutta valitettavan usein se onkin se ratkaisevin tekijä, koska liian monet keskittyvät kuuntelemaan sitä, miten minä puhun, vaikka oleellisempaa on tietenkin se, MITÄ minä puhun. Tuntuu, että olen aina vain mukava ja symppis, mutta miehet kuitenkin ensisijaisesti tahtovat kuvankauniin naisen rinnalleen ja siksi ainakin nuorten aikuisten keskuudessa kauneus tuntuu peittoavan luonteen kevyesti. Millaisia kokemuksia teillä muilla on? Tai ajatuksia?
Ja terveet (en pidä terveet-vammaiset -jaosta, mutta se on kuitenkin selkeä...): oletteko käyneet treffeillä tai seurustelleet vammautuneen ihmisen kanssa? Ja mitä tästä kaikesta tuumaatte?
Kiinnostavaa keskustelua odotellen...
Ja terveet (en pidä terveet-vammaiset -jaosta, mutta se on kuitenkin selkeä...): oletteko käyneet treffeillä tai seurustelleet vammautuneen ihmisen kanssa? Ja mitä tästä kaikesta tuumaatte?
Kiinnostavaa keskustelua odotellen...
Vastaukset 79
Vanhimmat
Tiedätkö miten paljon sana diabetes, karkoittaa ihmisiä?
Tiedän todella!
Täytyy sanoa, että miehet on outoja:D.
Itse olen tapaillut jonkun aikaa miestä, jolla on diapetes, kertoi siitä mulle heti alkuun. Mua se ei sinällään hetkauttanut suuntaan eikä toiseen, minkäs se mies sille voi.
Johtuisko tuo sitten peloista, siis mediahan antaa taudista kuvan, että vähän jos ilmaantuu lisäsairauksia, niin elämä kurjistuu heti. Ei nähdä muuta tulevaisuutta kuin amputoidut jalat, sokeutuminen ja dialyysit sun muut munuaissiirrot.
Media muokkaa ihmisten käsityksiä eri sairauksista. Diabeteksestä elää edelleen myyttejä ja ihmiset ovat edelleen tietämättömiä sairaudesta, vaikka diabetes on yksi kansantaudeistamme.
Hyvä esimerkki alla, miten ihmiset olettavat, että cp-vammaiset olisivat henkisesti jälkeenjääneitä, vaikka vamma voi ilmetä esim. hitaampana puheena tms. Alla puhuttiin myös cp-vamman periytyvyydestä. cp-vamma ei periydy, ei myöskään diabetes (välttämättä).
Monen olisi syytä laittaa omat asenteet uusiksi. Kuka tahansa voi sairastua tai vammautua. Kuinka paljon voi merkitä esim. toisen lääkehoito, hitaampi puhe tai jokin fyysinen vamma? Nyt puhutaan kuitenkin sairauksista, joilla ei ole mitään tekemistä henkisen jälkeenjääneisyyden kanssa! Henkistä kypsymättömyyttä osoittaa se, jos esim. kumppanin astma/diabeteslääkkeen käyttö karkottaa suhteesta pois.
Harmillista, että sairaus karkoittaa, kun itse vielä pitää itseään terveenä :D Tai tammikuussa itsetunto hieman romuttui, kun tuli ns. liitännäisiä, joista toinen on kadonnut puolessa vuodessa ja toiseen syön varuulta estolääkitystä.
Pasi ei deittaile diabeetikkoa ettei mahdollisille lapsille tule diabetes-geenejä.
Moi,
mulla on kanssa lievä CP-vamma (jalat kädet), ei apuvälineitä ja asun yksin. Joitakin naisia olen tavannut ja vain pari on halunnut jatkaa juttelua. He olivat kuitenkin sen verran kehitysvammaisia, että en nähnyt yhteistä tulevaisuutta.
Kovasti olen yrittänyt omaa kultaa etsiä. Kaikki tuntuu kuitenkin etsivät sitä tervettä parempaa puoliskoa. Vaikka pärjään todella hyvin yliopistolla vaativalla alalla ja töissä olen menestynyt, sillä ei ole ollut vaikutusta naisten kiinnostukseen. On mulla onneksi sentään pari ystävää.
Mutta ei se mahdotonta ole vammaisen löytää kumppania. Mulla on kolme CP-kaveria ja yksi näkövammainen kaveri, joilla on tyttö- tai poikaystävä. Tai oikeastaan yhdellä on jo aviomies. Itellä vaan ei seurustelu ole koskaan onnistunut paria treffiä pidemmälle.
Niin, he olivat sen verran vammaisia. En sano pahalla mutta näillä mennään.
Aika jännää, itse vammaisena sanot kahdesta treffailemastasi naisesta "He olivat kuitenkin sen verran kehitysvammaisia, että en nähnyt yhteistä tulevaisuutta" ja sen perään vingut miten on niin vaikea löytää kumppania kun kaikki haluavat vain terveen - kuten myös sinä itsekin, ainakin tuon tekstin perusteella tuli sellainen kuva. Tuskin kannattaa liikoja odotella, vammaisena sinulle todennäköisin kumppani on toinen samanlainen.
Jos näen vammaisen ihmisen vain muutaman kerran vuodessa ja vammattomia satoja päivässä, niin minusta vammaton kumppani on aika paljon todennäköisempi
Tapasin vuosia sitten työtehtävissä todella sympaattisen oloisen erittäin vammaisen miehen. Hyvin poikkeavan näköinen ulkonäkö, mm. sokea ja mm. paljon pakkoliikkeitä. Kun hän matkustaa junalla, menee hän toisinaan rahtina, koska niin on helpompi. Luonteeltaan hän päihittää suurimman osan miehistä 6-0. Hän on älykäs ja hienotunteinen, mikä sekin tekee vaikutuksen. Nykyajan teknisiä apuvälineitä hän käyttää vaivattomasti. Lähes parinkymmenen vuoden ikäero häiritsisi itseäni, minkä takia hän ei koskaan saanut tietää ajatuksistani mitään.
En osaa sanoa miten kuviot toimii vammaisten piireissä, mutta sen osaan sanoa että suurin osa ihmisistä on ihan aunuksesta. Oli sitten vammaa minkälaista hyvänsä niin aina on joku pätemässä siihen. Niin kuin minäkin. Ei nykyaikana pärjää muuta kuin olemalla psykopaattinen ihmisvihaaja. Jos ihmisellä on jokin vamma niin se nyt vain ei sovi siihen Cosmopolitanin uusimpaan numeroon siitä kuinka tyydytän mieheni/naiseni pettämällä häntä lutkuttelemalla naapurin kukkahattusedän kävelykeppiä.
Maailma on julma, ja kannattaa katsoa ettei joku ole teidänkin rullatuolianne sabotoinut siihen malliin että jarrut pettää juurikin alamäessä. Metafora. Ei kun ihan oikeasti, kannattaa katsoa selkänsä taakse ettei puukko viuhu heti kun silmä välttää. Tsemiä.
...vammaisia. Ja kyllä se taitaa ihmisluonto olla hyvinkin pinnallinen ja ulkonäkökeskeinen näissä ihastumisasioissa, vaikka siitä kuinka koettaa opetella pois.
Tuossa ylempänä joku vammainen mies vastasi, että ei ole tarpeeksi tervettä saanut. Liian vammaisia ovat olleet ne, jotka hänestä olisivat olleet kiinnostuneita. Tuntuu, että kaikki hakee vaan sitä tervettä ja kaunista.
Sitten näissä vammaisuusasioissa tahtoo ainakin itsellä olla kaikennäköisiä ennakkoluuloja. Tekstiäsi kun luin, niin hämmästyin kuinka selkeää ajatuksenkulkua siellä takana onkaan. Sitten vasta tajusin, että cp-vamma onkin kai fyysistä laatua. Jotenkin vammaisuudesta puhuttaessa tulee heti mieleen henkinen vajavaisuus. Itse en niin kamalan ulkonäkökeskeinen ole ja tuossa menee kyllä seurustelun raja. Eli fyysisesti vammaisen kanssa voisin ehkä ajatella seurustelevani, mutta henkisesti vammaisen kanssa en.
Tuossa voi muuten olla jotain perää, että jos vammaisuutesi vaikuttaa puheeseesi, niin se yhdistetään henkiseen vajavuuteen. Ikävää. Tsemppiä jatkoon.
Itse en sinänsä ole vammainen, mutta naamassa on ulkonäköön negatiivisesti vaikuttava periytyvä tekijä. Sen takia olen nuorempana ollut hieman muita enemmän omissa oloissani, joten sosiaaliset taidot eivät ole kehittyneet sille tasolle, että luottaisin itseeni esim. yrittäessäni kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Sen kanssa pitää vain elää :-/
Minä olen palovammainen kasvoista,kyllä ihmiset tuijottaa pitkään mies kontakteja ei ole ollut muuten olen ihan normaali.trefi sivustolla olen mutta kun kerron vammastani niin siihen se loppuu.missä ois sellainen sivusto että ois saman kaltaisia? Oon yrittänyt löyttää,voisko joku kertoa.
Pitää muistaa myös se, että jokainen ihminen tuntee sosiaalista painetta. Toiset enemmän, toiset vähemmän, kaikki kuitenkin jonkin verran. Keskimääräiselle ihmiselle treffiseuran CP-vammasta johtuva puhevika on automaattisesti ylitsepääsemätön ongelma seurustelun kannalta jo sosiaalisen paineen vuoksi.
Luultavasti sen oikean terveen miehen tapaamisen todennäköisyys on kohdallasi ison ässäarpavoiton luokkaa. En halua masentaa, mutta maailma on tällainen eikä sille voi mitään. Mikään ei tietysti ole mahdotonta.
Raaka totuus:
Lisääntymiskumppanin soisi olevan terve, tällöin terveitä ovat muksutkin. Alkukantaista mutta totta.
Imago: mitä kaverit sanoo? Sisäinen kauneus ei rokkaa kuin saduissa jos kaverit pitävät seurustelukumppanin takia luuserina. Oikeassa elämässä se on kilpavarustelua: kenellä on fiksuin, kaunein, komein, rikkain, menestynein, halutuin, positiivinen superlatiivikumppani.
Ei koske vain vammaisia, koskee myös lihavia, rumia, ujoja ja muuten poikkeavia. Ei sillä että huonompaa ihmistä kenestäkään tekisivät muualla kuin parisuhdemarkkinoilla.
Kiva huomata, että keskustelu on lähtenyt näin vilkkaana käyntiin. Totta, että puhevika yhdistetään aivan liian usein henkiseen vajaavuuteen, vaikkei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Aivan kuten liikuntavammaisuuden kohdalla muutenkin: kömpelöt kädet tai jalat eivät vaikuta korvien välin vilkkauteen.
Vaikka tässä keskustelussa annetaan suhteellisen karu kuva ihmisten pinnallisuudesta ja täydellisen kumppanin etsimisestä, on silti lohdullista huomata, etten ole ainoa, joka painiskelee näiden kysymysten kanssa. Toki sen on tiennyt aina, mutta tällaisessa keskustelussa se konkretisoituu.
Toivon, että sisäisen kauneuden ihailu hyppäisi vielä joskus saduista ihan oikeaan elämään ja vastaan tulisi joku, joka todella antaisi arvoa enemmän henkisille ominaisuuksille kuin ulkonäölle. Kukapa meistä edes tahtoisi olla puolisolleen kaunis näyttelyesine?
Mulla menee oikeestaan toisinpäin...
Ulkoisesti olen nätti ja sen puolesta miehiä riittäisi, mutta sisäisesti mulla on paljon "henkisiä ongelmia" ja tällä hetkellä syönkin sitten masennuslääkkeitä.
Päällepäin olen sosiaalinen, iloinen ja huumorintajuinen, mutta emmä päästä ketään miestä liian lähelle itteeni kun en oikein usko, että kukaan noita mun juttuja sulattaisi kovin helpolla.
Jossain vaiheessa vaan täytyy uskaltaa ja ottaa askel jos haluaa suhteen rakentaa.
Ehkä sen sitten itse aistii koska on oikea aika.
Sä syöt masennuslääkkeitä? Miksi sä et voi myöntää että sulla pää ei kestä pieniä paineita ja stressiä?? ja sitä pitää sitten selitellä Psyykelääkkeiden syönnillä?!
"Lisääntymiskumppanin soisi olevan terve, tällöin terveitä ovat muksutkin. Alkukantaista mutta totta. "
Kaksi asiaa: Ensinnäkin CP-vamma ei periydy. Toiseksi, myös terve pariskunta voi saada CP-lapsen.
Omasta elämästäni olen huomannut että sisäinen kauneus rokkaa tykimmin, sillä olen ihan totta ihastunut sellaiseen ihmiseen jota alun perin pidin hänen ulkoisten ominaisuuksiensa takia vähemmän viehättävänä.
Hänen kanssaan ei tapahtunut mitään, kun hänen puoleltaan taasen eivät tunteen kohdanneet, mutta sain itselleni tärkeän opetuksen siitä, että pintaa syvemmälle on joskus hyvä katsoa.
Mutta onhan se niin, että ulkoinen olemus on yleensä tuntemattomien välisessä kanssakäymisessä se asia jolla ostetaan kiinnostus muuhun. Eli pariutumismahdollisuudet tai seurustelukumppanin löytäminen on ehkä todennäköisempää jos sinula on lähipiirissäsi ihmisiä, joiden kanssa vietät aikaa ilman treffikontekstia. Silloin ihastuminen voi tapahtua ikäänkuin varkain, koska kummankaan ei ole yhteisessä kanssakäymisessä pakko ajatella toista mahdollisena kumppanina.
kun kyseessä ei ole mitkään "pienet paineet ja stressi". Ei mulla oikeestaan ole edes mitää stressiä sen kummemmin. Nää asiat on ihan muuta.
Vuoden ajan olin ilman lääkkeitä, mutta tilanne vaan paheni entisestään koko ajan, joten pakko tilanne oikeestaan...
Rakastuin oikeasti vammaiseen mieheen, koska hän vaikutti muuten niin ihanalta ja täydelliseltä.
En ole pinnallinen, enkä kaivannut kamujen ihailua tai hyväksyntää. SE kuuluu mielestni teini-ikään eikä parikymppisille enää. Nyt eletään omaa elämää eikä kavereiden.
Kuitenkin suhde kaatui siihen, että mies oli sairaalloisen mustasukkainen, eikä kestänyt sitä, että sain ulkonäölläni huomioita toisilta miehiltä tai sitä että minulla oli miespuolisia ystäviä.
Mies alkoi väkivaltaiseksi ja jätin hänet. Nyt olen seurustellut pitkään komean ja terveen miehen kanssa. Olemme onnellisia.
Välitän yhä vammaisesta ex miehestäni ja toivon hänelle hyvää elämää. Olen surullinen siitä miten huonosti hän voi. Luultavasti hän ei kuitenkaan kykene parisuhteeseen. Ellei osaa muuttua paljon.
Lääkkeillä ei voi hoitaa itse ongelmaa.
Pää pitää järjestää uudella tavalla, jos haluaa selvitä lääkekierteestä.
Millä tavalla hän oli vammainen?
Mutta hän selvisi yksin ilman apuvälineitä, mutta oli eläkkeellä. Hän oli vammautunut. Ei ollut synnynnäisesti vammainen.
mainita että elät nykyään KOMEAN ja terveen miehen kanssa?
Enb ymmärrä. Mieleen tulee sellainen ajatus vain että arvojärjestys on kuitenkin ehkä ulkonäköpainotteinen.
Niin, ehkä lääketieteellinen tosiseikka on tuo, mutta harva valitsee elämänkumppania muiden kuin omien fiilisten perusteella, mikä jättää sangen monet junasta pois.
Mustasukkaisuus on varsin ymmärrettävää, jos "vajavaisena" saa käsiinsä kunnon lihakimpaleen, on syytäkin hätistellä variksia kauemmas tai ne ennen pitkää vievät sen.
Sulla on hyviä näkökulmia!!
Näitä juttuja on ehtinyt miettiä jo aika monelta kannalta... :)
Edelleenkin sä vaan selittelet sun lääkkeiden syöntiä vaikka sulla ei ole todellisuudessa edes mitään syytä syödä lääkkeitä, vaan sä syöt niitä siksi koska lääkkeiden syönti ja niiden vaikutus tuntuu niin hyvältä, eli sä olet riipuvainen niistä lääkkeistä niin kuin narkkari huumeista!
Tässä maailmassa ei ole mitään sellaista asiaa mitä ei voisi selvittää ilman lääkkeitä, psyykelääkkeiden syönti muytenkin on osoitus luonteen heikkoudesta.
"Mies alkoi väkivaltaiseksi ja jätin hänet. Nyt olen seurustellut pitkään komean ja terveen miehen kanssa. Olemme onnellisia."
Oli sitten ihan pakko leimata kaikki vammaiset väkivaltaisiksi paskaisiksi, hä? Ihanku ne kaikki terveet ja komeat miehet sitten olis täydellisiä kumppaneita... HAH, kaukana siitä.
"Tässä maailmassa ei ole mitään sellaista asiaa mitä ei voisi selvittää ilman lääkkeitä, psyykelääkkeiden syönti muytenkin on osoitus luonteen heikkoudesta."
Olet liian jyrkkä ja väärässä. On aivojen rakenteesta johtuvia mielisairauksia, joita on pakko lääkitä.
Näiden perusmasennusten kohdalla olen kyllä samaa mieltä. Ja samaa mieltä olen myös siitä, että masennuslääkekoukku on verrattavissa narkkariuteen.
Monissa maissa kouluikäisten lasten psyykelääkkeiden käyttö on kasvanut valtavasti viimeisen 20 vuoden aikana. Se jos mikä on sairasta puuhaa. Aivan kuin vaikeudet ja negatiiviset tunteet eivät kuuluisi ihmisyyteen.
Tuossahan oli kyse yhdestä kokemuksesta eikä vammaisten leimaamisesta.
Huomaa kyllä että olet vielä täysin keskenkasvuinen pentu, joka yrittää kovasti päteä asiassa, josta ei todellakaan tiedä yhtään mitään. Vinkkinä, silloin kannattaisi yleensä olla ihan hiljaa eikä leikkiä kaikkitietävää.
Minä olen aika jyrkkä määrätyissä käsitteissä.
Edellisessä jutussa sai vain helposti sen käsityksen että masennuslääkkeitä syödään syömisen ilosta eikä niinkään sairauden tahi taudin parantamiseksi eli niin sanotusti "huvinvuoksi".
Myös sekin on totta että mielisairauksia on monen laatuisia, joko perinnöllisiä tai huumeilla aiheutettuja eli psykoosi piirteistä skitsofreniaa, jotkin on tahallaan hankittuja ja toiset ei, tosin niihin löytyy myös tehokkaita hoitokeinoja.
Mutta omasta mielestä tässä maassa syödään aivan liian paljon masennuslääkkeitä mitä tarve vaatii. Eli moni henkinen vaiva pystyttäisiin korjaamaa muuallakin tavalla kuin ihmisille lääkkeillä syöttämällä!
ole pentu sun mielestä mutta, toivotan sulle hyvää psyykelääkkeen syönti päivää ja toivon että vedät joskus vielä yliannostuksen ja.....
Toivottavasti kukaan ei ehdi apuun.
Ehkä sunkin olisi ihan hyvä harkita jollain lääkärillä käyntiä. Ei taia sullakaan ihan kaikki olla kotona... Katsos kun tommosiinkiin ongelmiin saa apua:)
Olisi voinut edes pelkästään sanoa että seurustelee terveen tai ei-vammaisen miehen kanssa, mutta piti sanoa vielä että KOMEA. Eli se vammainen mies oli vielä kaiken päälle rumakin?
Mutta tuntuu se olevan vaikeeta sullakin myöntää että on vähän muuri halki?? Tässä muutenkaan ei ollut kyse mun ongelmista vaan sinun ongelmista, joten älä yritä vaihtaa puheenaihetta vaan hyväksy ne tosiasiat mitä sulla on!
Tai sitten piti vähän päästä pönkittämään itsetuntoa kirjoittamalla.
Enpä kiinnittäisi paljon huomiota. Olen omassa tuttavapiirissäni nähnyt naisia, jotka pitävät omaa miestänsä komeana, vaikka mies on tavallinen pulliainen.
Ei mulla oo mitään syytä olla hyväksymättä omia ongelmiani, ne on osa mua ainakin toistaiseksi, mutta kovasti yritän niistä eroon päästä.
Ja kyllä, mulla on vähän muuri halki, mutta korjauksen allahan se nyt on.
Mitä muuta mun pitäs hyväksyä ja myönnellä:P
Sanottakoon tähän vielä kuitenkin, että nää lääkkeet on mulle viimenen oljen korsi, kaikkea muuta on tullut jo kokeiltua eikä ole auttanut.
on puhumisen kanssa ongelmia tai puheesi kuulostaa vähän poikkeavalta, niin sinun varmaan kannattaa koettaa tutustua ihmisiin kirjoittelemalla. Sen verran terävältä kuulostat. Vois varmaan kokeilla jotain treffipalstaa?
Itselläni ainakin ennakkoluulot vammaisuuttasi kohtaan karisivat heti vähemmäksi, kun tätä ketjua ja kirjoittelujasi luin. Luulen että aluksi kirjoittelemalla voit kohdata sen ei niin ulkonäkökeskeisen kumppanin.
Kerroin vaan oman kokemukseni. Että minun tapauksessani terve ja komea mies on ollut parempi. Miten väkivaltaisuus liittyy ulkonäköön?
että mies karkoitti minut väkivaltaisuudellaan. Se ei ikinä toimi. Sellaisessa suhteessa ei kumpikaan ole onnellinen.
kerroin vain oman kokemukseni. Sellaista en toivo kenellekään. Oli mies terve tai ei mikään ei oikeuta väkivaltaan. Molempien täytyy miettiä jo ennen suhdetta pystyvätkö he oikeasti suhteeseen kyseisen ihmisen kanssa, ettei turhaan satuteta toista.
Tiedän että terveissäkin on väkivaltaisia ja vammaisissa väkivallattomia. Se tuskin on kelleen yllätys, mutta tässä kysyttiin omaa kokemusta. Toivon omani opettavan sekä miehiä että naisia, että suhteessa on käyttäydyttävä rakkaudella jos sen haluaa toimivan.
Varmasti vammaisena on vaikeampaa moni asia ja siksi tarvitaan vammaiselta itseltään paljon enemmän myös henkisesti suhteessa että selviää.
Meidän suhdettamme moni ihmetteli, eikä se varmasti ollut miehelleni kivaa.
toivon että ex miehenikin voi joskus saada hyvän parisuhteen, mutta tiedän että se vaatii häneltä paljon.
olen jo aikuinen ihminen enkä saa mitään itsetunnon pönkitystä kirjoittamalla nimettömästi netissä. :))
Pyydän anteeksi jos kirjoitus loukkasi. Halusin vain tuoda esiin oman kokemukseni ja toivon että voin olla ihmisille avuksi joilla on samanlaisia kokemuksia. Olen jo saanut ollakin.
Vammainen mies oli myöskin komea, mutta ei sisältä. Tarkoitin kirjoituksella ehkä sitäkin että turha ajatella aina että komea tai kaunis on aina pinnallinen ja huono ja ruma taas sisäisesti kaunis.
tuo kaikille psykoosiin sairastuneille maanisdepressiivisille ja skitsofreenikoille maamme mielisairaaloihin.
Parantuvat kertaheitolla ja päästään tästäkin ongelmasta. Varmasti ovat kiitollisia sinulle! Saanet jopa naamasi Hesarin etusivulle, kun tämän ongelman ratkaisit.
...on henkisiä vammoja. Ja sitten ovat niitä jotka ovat vain yksinkertaisesti tunnevammaisia ja tyhmiä. Itsekin voin myöntää ilman henkilökohtaisia kokemuksia, että on vaikeampi ymmärtää täysin mielen sairautta verrattuna vaikka sydämen, raajan, keuhkojen sairauteen tai muuhun päällepäin näkyvään... mutta ei olisi kyllä pokkaa lähteä noin vähäisen kirjoittelun perusteella väittämään, että jonkun ei pitäisi psyykelääkkeitä syödä. Kun käytännössä ei henkilön tilanteesta tiedä pätkän vertaa. Jos itsellä on joku periaatteellinen en ota lääkkeitä, niin siitä vaan. Mutta en lähtisi teilaamaan toista, jos lääkitsee itseään ja toteaakin voivansa henkisesti paremmin. Mistä sinä tiedät onko mieli sairas todellisesti vai ei? Vieläpä paremmin kuin lääkäri, joka henkilökohtaisesti potilaan tavannut, tietää enemmän ja koulutetumpi diagnoosin antamisessa.
Mua ei kyllä tippaakaan haittais tyttöystäväni CP-vamma jos hän olisi muuten normaali, eli opiskelisi tai kävisi töissä kuten minä. Ei vaan ole vastaan köpötellyt/rullannut kuin muutama, jotka ovat kuitenkin joko olleet varattuja tai eivät ole olleet kiinnostuneita musta.
No joo. Olen kiinnostunut vammautuneesta miehestä. (Käyttää pyörätuolia, asuu yksin, on työelämässä) Minut kai ainakin, toistaiseksi, voisi laskea terveisiin. :) Minulla on pitkäaikaissairaus, joka voi enenevässä määrin fyysiseen toimintakykyyni.
Olen tutustunut tähän mieheen pikkuhiljaa, kavereiden kautta. Pakko myöntää, että ensialkuun, en olisi voinut kuvitellakaan koskaan kiinnostuvani miehestä. Niin on kuitenkin päässyt käymään. En ole vielä kertonut kiinnostuksestani miehelle. (Suurimmaksi osaksi aivan muista syistä, kuin miehen vammasta johtuen)
Hiukan arveluttaa, että pystyisinkö kuitenkaan hyväksymään kaikkia vamman tuomia erityispiirteitä suhteessa. Toisaalta ajattelen, että epäilyni on aivan "normaalia" epävarmuutta uutta suhdetta ajatellessa. Ja tietysti pelottaa, että olenko vain kuvitellut, että mies olisi kiinnostunut minusta. Samanlainen epävarmuus kuin olisi terveenkin mahdollisen tulevan kumppanin suhteen: "Tykkääkö se minusta ihan oikeasti? Mitä jos en kelpaakkaan?"
Muiden ihmisten mielipiteillä ei juurikaan ole väliä. Tottakai jokainen haluaisi, että omat kaverit "hyväksyisivät" seurustelukumppanin, mutta eihän sitä kumppania kavereille valita vaan itselle.
En tiedä kuinka käy, kerään vielä rohkeutta. Olemme molemmat jo yli kolmikymppisiä, mutta ihastuminen on tehnyt minut epävarmaksi teinitytöksi jälleen ;)
Olis monta sanaa sanottavana,mut yritän tiivistää..
Itse olen terve kolmekymppinen mies..ainakin melkein;)
-Seurustelin 3v lievästi kehitysvammaisen kanssa. Ulkoisesti vaikutti suht normaalilta,mut sen kummemmin erittelemättä tiesin mistä johtui yms.
Ne kaikki hyväksyin ja rakkaus oli ihanaa,kunnes hän siirtyi pettäjän tielle.
Hän oli elämäni rakkaus ja sitä ei voi sanoin kertoa,kuinka sydäntäni riipaisi suhteen loputtua.
-Seurustelin vuoden tasapainohäiriöisen (ei syntymävika) kanssa ja hänen äitinsä ei halunnut päästää kotona asuvaa 26v naista edes mun luo käymään.Muuten oltiin yhdessä ja no,tarvitseeko eritellä;) En jäänyt turhaa odottelemaan ja taas kerran kirpaisi,mut eteenpäin.
-Seurustelin reilun vuoden lievästi cp-vammaisen kanssa. Pyörätuolissa,koska ei pysty kävelemään itse.Ulkonäöllisesti ja esim raajan (en kerro tarkempaa) liikkeistä sen huomasi.
Eipä tuo rakkautta haitannut,mut välimatka tuli esteeksi.Ei mun rahat riitä hänen luona käymiseen ja niinpä suhde hiipui. Vielä ollaan kyl yhteyksissä,mut ei paista enää aurinko meidän yllämme..valitettavasti.Molemmat kyl tietää sen ja olen asian tehnyt ajat sit selväksi.
-Viimeisin tapaamani tapaus..olisko ollut cp-vammainen vai mikä lie.En tarkempaa diagnoosia edes kysynyt. No,hän halusi kiireesti tavata ja heti oli kimpussa seksiä haluamassa. Mies kun on,niin yleensä suostuu naisen pyyntöihin.
Vielä mitä,kaks kuukautta tapaamisen jälkeen tulee skoudeilta puhelu,sua vastaan on nostettu tänään syyte.No,onneks oli tapaamisen jälkeiset mesekirjoittelut tallella ja vein ne kuulusteluun mukanani.Saivat kerrankin he nauraa ja aiheesta :D
Aiheeton juttu tuo oli,mut pistää vihaksi tuollainen huijari,joka vammaisuuteensa vedoten luulee huijaavansa rahaa toisilta.
Onneks ei tavattu kuin kerran.
-Seurustellut olen myös ihan normaalien kanssa.
Tähän en sano enää muuta,kuin minulla ei ole mitään vammaisia yms vastaan.
Hyvin olen heidän kanssaan tullut toimeen ja he jopa minun.
Mutta ei enää koskaan vammaista minulle,ei edes henkisesti sairasta,oli se sitten laatuaan mitä tahansa. Syvältä ehkä,mut joskus elämä on.
Mun elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi tällaisiin suhteisiin,jotka ovat mitä ovat.
"-Viimeisin tapaamani tapaus..olisko ollut cp-vammainen vai mikä lie.En tarkempaa diagnoosia edes kysynyt. No,hän halusi kiireesti tavata ja heti oli kimpussa seksiä haluamassa. Mies kun on,niin yleensä suostuu naisen pyyntöihin.
Vielä mitä,kaks kuukautta tapaamisen jälkeen tulee skoudeilta puhelu,sua vastaan on nostettu tänään syyte.No,onneks oli tapaamisen jälkeiset mesekirjoittelut tallella ja vein ne kuulusteluun mukanani.Saivat kerrankin he nauraa ja aiheesta :D
Aiheeton juttu tuo oli,mut pistää vihaksi tuollainen huijari,joka vammaisuuteensa vedoten luulee huijaavansa rahaa toisilta."
Huh huh. Sori, mutta piti kauhistella. Uskomatonta, että tuollaisia painajaismaisia tapauksia on liikkeellä. Terveitä tai vammaisia, aivan sama, mutta syytteen nostaminen on kyllä jotain niin alhaista.
Aika monta kokemusta takana. Ikävää tuo viimeisin, koska ei vammaisuuteen vedoten saisi tuolla lailla tehdä. Minua ainakin ärsyttää, jos näen jonkun olevan vammansa kautta muka oikeutettu sellaiseen käyttäytymiseen tms., jota terveiltä ei hyväksyttäisiin. Ihan sama kuin että ylipainoisilla on jokin kirjoittamaton oikeus haukkua laihoja, mutta toisin päin ei saa tietenkään tehdä. Kaikkien pitäisi olla samalla viivalla silloin, kun kyse on käytöstavoista tai vastaavasta.
"Mutta ei enää koskaan vammaista minulle,ei edes henkisesti sairasta -- Mun elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi tällaisiin suhteisiin,jotka ovat mitä ovat."
Älä silti liian suoraan torju, jos jokin kiva tyyppi osuu kohdalle. :) Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja valitettavasti vammautuminen voi osua kenen tahansa kohdalle. Ja ehkä omat kokemuksesi eivät ole olleet kaikkein parhaimpia, mutta voihan terveidenkin kanssa olla suhteita, jotka "ovat mitä ovat". Sitä paitsi ei kannata verrata liikuntavammaa ja henkistä sairautta toisiina, koska (kuten keskustelussa on aiemmin todettu) ne ovat aivan eri asiat. Itse olen monesti ajatellut, että valitsisin paljon mieluummin tällaisen lievän cp-vamman tasaisen mielen kanssa kuin sen, että olisin ulkoisesti aivan kunnossa, mutta sisälläni asiat olisivat huonosti.
Todella harmillista, että olet kohdannut noin paljon epämiellyttäviä vammaisia. Se on kyllä varsin ikävää, että ainakin oman kokemuksen mukaan moni pitää vammaisia typerinä, huonostikoulutettuina tms. Itsekin olen kohdannut jonkun kerran sellaisia, ja kyllä se masentaa. Onneksi on kuitenkin aika paljon kivoja kavereita.
Ite oon fiksu ja mukava mies monien kavereitteni mielestä, mutta vammani takia en ole päässyt kuin ehkä viisi kertaa treffeille, parin vammaisen ja parin vammattoman kanssa. Edes vammaiset naiset eivät ole kiinnostuneet minusta, vaikka elämä muuten sujuu vammasta huolimatta mainiosti, paremmin kuin monilla vammattomilla!
Keskustelu on mielenkiintoinen.
Itse olen hiukan alle 30v työssäkäyvä mies, joka asuu omillaan, liikkuu huonosti, mutta kuitenkin. Kansankielellä siis liikuntavammainen.
Väittäisin niin, että ulkonäkö ei merkkaa ihan niin paljon kuin vois kuvitella. En ole pitkä, enkä mikään hyväkroppainen, kasvoja kylläkin on kehuttu komeiksi usein, ja tästä huolimatta olen ollut parissa pitkässä ja useassa lyhyessä parisuhteessa ns. terveiden naisten kanssa.
Luonteella, jonkinlaisella älykkyydellä ja edes kohtuullisella huumorintajulla pärjää aika pitkälle. Mielestäni vammaiset ehkä takertuvat liikaa (siis jotkut, eivät suinkaan kaikki) ihastukseensa/kumppaniinsa.
Kun terve ihastuu vammaiseen, niin ei se terve jätä tätä vammaista kumppaniaan sen vamman takia. Se kynnys on ylitetty samalla hetkellä kun parisuhde on alkanut.
Ymmärrän erittäin hyvin, että moni "terve" haluaa "terveen" kumppanin ja se heille suotakoon.
Oma reseptini on ollut toimia mahdollisimman pitkälle kuin en olisi liikuntavammainen ollenkaan. En tuo vammaani esiin, ellei ole pakko, enkä sure sitä mitä en voi tehdä vaan mietin että mitä kaikkea voin! En tiedä toimiiko sama kenelläkään muulla, mutta itselläni kyllä.
Ylipäätänsä kannattaa omien mahdollisuuksien rajoissa on mahdollisimman paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Ja sellaisissa paikoissa, missä ihmisiä on. Huonoin vaihtoehto vammaiselle on se, jos vain on tekemisissä muiden vammaisten kanssa.
Ehkä näin on itse olen palovammainen kasvoiltani yritän olla ihmisten kanssa mutta ne katseet kertoo paljon.
Hei cp-tyttö!
Olen itse samassa tilanteessa kuin sinä. Asun yksin, käyn töissä ja olen lievästi CP-vammainen. Elämä sinkkuna on hankalaa. Toivoisin, että meille vammaisille olisi omia seuranhakusivuja, jossa voisi tavata oman henkisiä ihmisiä.
Tapasin kaverin kautta erään lievästi vammaisen naisen. Meillä tuntui synkkaavan hyvin, ja pyysinkin häntä uudelleen treffeille. Suostui, käytiin syömässä ja juttu luisti. Treffien loppupuolella hän kuitenkin möläytti suustaan sellaisen sammakon, joka loukkasi mua aika pahasti ja tajusin, että hän ei ollutkaan halunnut mitään vakavaa. Mulle ei ollut hänen vammansa mikään ongelma, vaan kyseinen käytös.
Minua ainakin kiihottaa seksuaalisella tasolla ajatus seurustelusta vammaisen ihmisen kanssa. Taidan olla läpimätä sekopää. Tämä on minun fetissini.
tällaisen kertomuksen ihmisten asenteista ja niiden raadollisuudesta. Eräs ystäväni meni naimisiin miehen kanssa, jolta oli nuorena leikattu aivokasvain ja siitä oli seurannut tiettyjä sivuvaikutuksia. Heillä on jo 3 lasta. Mies hoitaa lapset kotona kun on eläkkeellä ja nainen käy töissä. Onnellisia ovat. Mies saa muuten esim. ajaa autoa, eli ei hänellä päässä mitään vikaa ole. Vammautumisen kuulee puheessa ja näkee silmistä. En edes ajattele häntä vammaisena.
No kerroin toiselle ystävälleni kerran tästä pariskunnasta, ihan töissä siinä työn ohessa juteltiin. Tämä ystävättäreni totesi että on siinä ollut jumaliste epätoivoinen nainen kun on sellaisen miehen ottanut, onko niitä lapsia muka niin pakko saada että ottaa kenet vaan? Olin aivan järkyttynyt. En osaa vieläkään suhtautua tähän ystävääni samoin kuin ennen, niin kamalan ennakkoluuloiseksi hän osoittautui. En vaan osaa unohtaa sitä. Ajattelin että jos nyt vaikka ottaisin sokean miehen (ja aivan varmasti voisin ottaakkin jos sellainen vastaan tulisi) niin mitähän tämä nainen siitä ajattelisi?
Eräs tuttava oli pyörtyä inhosta kun kerroin tuttavastani, joka on lyhytkasvuinen mies, joka meni kihloihin normaalipituisen naisen kanssa.
En voi tajuta tuollaista. Olen vasta nyt 40 vuotiaana tajunnut että se, miten minä suhtaudun muihin on poikkeuksellista. En ole mikään enkeli, suhtaudun itsekkin tuomitsevasti tietynlaisiin ihmisiin: kilpailuhenkisiin pyrkyreihin, jotka tallovat muita jalkoihinsa. Psykopaatteihin. Narsisteihin. Manipuloiviin. Ilkeisiin. Mutta muuten kaikki ovat minulle vain ihmisiä. Miinuspuolena voidaan todeta että minulta puuttuu terve herranpelko, koska herratkin ovat mielestäni vain ihmisiä ja suhtaudun heihin niin. Tämä asenne on pannut minut totaali kuseen useasti :)
Mutta hitto vie, vammalla ei pitäisi olla MITÄÄN merkitystä jos se ei ole henkistä laatua. Järkikin sanoo ettei terve jaksa olla henkisesti jälkeenjääneen kanssa.
Usein lienee kyse myös tietämättömyydestä ja silkasta typeryydestä. Kuvitellaan että itse ollaan täydellisiä, eikä suvaita toisessa puutteita. Kuvitellaan myös että sen toisen puutteet huonontavat itseä. Tai toisinpäin, etsitään superpuolisoa koska kuvitellaan sen kompensoivan omia puutteita.
pitää. noin tulee paljon itekin vedettyä johtopäätöksiä. osalla tää palsta kommenteista päätellen on hyvä paikka osoittaa tietämättömyytensä esim. mielisairauksien hoidosta. itellä on käynyt niin et en pelkän pillun takia ala tekemään elämästäni hankalaa ja kuuntelemaan naisen suusta mitä olis pitänyt taas tehdä toisin. eli huonoja kokemuksia takana joista ei ole yli päästy. en näe edes tarvetta päästä. ei ole luottoa yhtään. tarkoitan ei yhtään. naisille vinkki et lakatkaa säätämästä miestä. jos ei tyydytä nii heitä pihalle sitten. ja noista puutteista sen verran et koko sana on päin vittua jo alkuasetelmissaan. jos puute kuuluu persoonaan niin on sairasta yrittää manipuloida sitä. on vaikea olla tyytyväinen siitä mitä on ennen kuin sen menettää.
Moi, olen vammaantunut, väkivallan seurauksena, mieleltäni. Vamma on pieni, ja pystyn peittämään sen suurimmaksi osaksi. Kelpaan suurimmalle osalle, niin kauan kun he eivät tiedä vammaa.
Minulla kesti vuosia myöntää, etten jaksa enää teeskennellä, enkä kestä enää, että minun pitäisi olla jotain muuta kun olen.
Ja yllätyksekseni, ne teeskentelyä vaativat ovat kadonneet, mutta tilalle onkin tullut jotain fiksumpaa ja parempaa!
Monet miehet eivät kuuntele normaalistakaan puheesta MITÄ nainen puhuu, ja sellaiset miehet voi heivata helvettiin. Ei ne munkaan puheesta oikeesti monet ole mitään kuunnelleet, esittäneet ja mielistelleet, ja joo: mä olen kuvan kaunis ja kelpaisin... Mutta sitten mulla onkin tää juttu ja mä olenkin todella älykäs ja kunnianhimoinen ja sitten... Eiiii... Ne miehet jotka etsii sitä ulkonäköä, etsii sitä pönkittääkseen itseään, ja ei ne kuule kunnioita ns. kauniita yhtään, ei kuuntele eikä etsi vertaistaan, vaan esinettä, eikä se ole yhtään kivaa. Ihan hanurista!!!
Vuosien jälkeen olen ehkä tavannut miehen, en tiedä vielä mitä siitä tulee, mutta ainakin voin olla oma itseni ja just niin vammainen kun olen. Ja olen terveempi kun koskaan.
Ois kiva tutustua. Oon 26 vuotias mies, jolla on lihassairaus.
Oon tavallisiin tallaajiin lukeutuva naisihminen, parisuhteita on takana "tavallisten" miesten kanssa. Heillä kaikilla on ollut jonkunasteinen asennevamma ongelmanaan: On ollut hyväksikäyttäjää, pettäjää, sovinistia, narsistia...Eli ei se elo aina "terveiden" parisuhteessakaan ole ruusuilla tanssimista.
Itse en ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi suhdetta vammaisen miehen kanssa.
Noh, tutustuin muutama kuukausi takaperin työkiemuroiden takia pyörätuolia käyttävään, liikuntavammaiseen mieheen. Ikinä en ole tavannut hänen kaltaistaan ihmistä, jonka kanssa kemiat olisivat kohdanneet ensimmäisestä keskustelusta lähtien. Ihastuin hänessä hänen luonteeseensa ja huumorintajuunsa.
Valitettavasti meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta, sillä kyseinen mies ei vastaa tunteisiini.
Itse opin omia tunteitani miettiessäni, että pyörätuoli ei todellakaan ole ihastumisen este, jos kemiat kohtaavat. Kunnioitan myös kyseisen miehen mielipidettä itsestäni ja olen iloinen kun olen noin mahtavaan tyyppiin saanut tutustua.
Näin CP-vammaisen åpussaamassa
up
Hei
Olemme luomassa palvelua nimeltä Treffaa, jotta projektimme etenee meidän tulee todistaa rahoittajille että tälläiselle palvelulle on tarvetta.
Treffaa uskoo, että kaikilla pitäisi olla yhtäläiset mahdollisuudet löytää rakkautta ja pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Tämä voi joskus olla haastavaa vammaisille.
Treffaa on erittäin helppo ja kätevä tapa luoda uusia tuttavuuksia, ystävyyssuhteita tai löytää elämänkumppani.
Mikäli kiinnostuit lähetä meille yksityisviesti facebookissa tai kommentoi alle.
Kuulisimme mielellämme mitä mieltä olette tälläisestä palvelusta, ja olisiko sille tarvetta Suomessa.
https://www.facebook.com/Treffaa-1640018102927031/?fref=ts
Kiitos
Esa
Varmaan on tarvetta.
Kaikki ätmit on vammasia.
minä olen epileptikko j minulla on myöa ollut mielenterveys ongelmaa. vuosi sitte mulle tuli nenäsyöpä, että huh vaan :) omaa kultaa en oon vaan koskaan löytänyt! jos haluat kirjotella mun kans niin laitappa meili.
Tv:Ari
[email protected]
Aloitus oli 11 vuotta sitten tehty
Kannattaahan sitä vielä yrittää. Jos vaikka joku sopiva sattuis lukemaan.
Sairastuin reumaan parisuhteessa ollessani.
Nykyään olen yhteiskunnan silmissä 'vaikeasti vammainen'. Se lukee oikein papereissa.
Mieheni rakkaus loppui täysin sairastuttuani.
Nykyään hänen asenteensa on vihamielinen 24/7.
Mitä pitäisi tehdä?
Uutta miestä en tässä kunnossa saa.