Haluan vaIn sanoa, että kyllä voi olla vaikeeta aloittaa yhteiselämä 11 vuoden sinkkuilun jälkeen sekä kaikkien omien maneereiden ja tapojen jälkeen. Menin kihloihin englantilaisen miehen kera n. puolisen vuotta sitten. Hän muutti Suomeen n. 2 kk sitten, sai täältä töitä mutta tuntuu ettei mikään kerrassaan suju tässä yhteisessä elämässä.
Olemme asuneet yhdessä 2 kk ja molemmilla hyvin erilaiset tavat, en tiedä johtuuko tämä siitä, että juttu on niin alkuvaiheessa ja tiedän, että pitäisi tehdä kompromisseja, mutta välillä jokainen juttu mitä hän tekee: ärsyttää..
Kulttuuriero ei ole niin suuri, luulisin, mutta toisen tavat ärsyttävät aivan viimesen päälle..
Jatkuukohan tämä tällaisenä kaiken aikaa??
KOKEMUKSIA???
Olemme asuneet yhdessä 2 kk ja molemmilla hyvin erilaiset tavat, en tiedä johtuuko tämä siitä, että juttu on niin alkuvaiheessa ja tiedän, että pitäisi tehdä kompromisseja, mutta välillä jokainen juttu mitä hän tekee: ärsyttää..
Kulttuuriero ei ole niin suuri, luulisin, mutta toisen tavat ärsyttävät aivan viimesen päälle..
Jatkuukohan tämä tällaisenä kaiken aikaa??
KOKEMUKSIA???
Vastaukset 6
Vanhimmat
Anna ukkos puh.numero mulle jos ei suju.
Muuten; miksi ei sujuisi? Jaksa itsestään selvyyksiä selitellä nuorille ihmisille... Kyllä tarvittaessa kerron vaikka kaiken alkeista alkaen.
Kerro ihmeessä kaikki alusta alkaen: tarvitsen todella jonkunlaista neuvoa siihen, että alkaako tää oikeesti sujumaan jossain vaiheessa vai pitääkö näistä asioista istua iltaa joka päivä? Ja en enää todellakaan ole nuori enää: lähentelen 30:tä, joten eiköhän tätä elämää ole jonkun verran nähty..
Tuntuu vain, että kihlattuni omaa välillä kuusitoistavuotiaan tapoja..
Ja ei tietenkään suostu keskustelemaan asioista, jos jokin hänessä tai minussa ärsyttää, tarvitsee jostain syystä aikaa ajatella seur. päivään. Mutta minähän en jaksa venailla seur. päivään, haluan asiat selvittää heti pikinmiten..
Ja kyllä parisuhteessa tarvitaan joustoa puolin ja toisin, ei siitä muuten mitään tule. Kannattaa miettiä, onko valmis vielä suhteeseen ollenkaan, jos noin äkkiä alkaa tuolta tuntumaan. Mulla on tempperamenttinen luonne ja nukun yleensä yhden yön, ennenkuin teen ratkaisuja, ettei tule vääriä tehtyä, ja kas kumma, se toimii.
Taidan kyllä olla melkoinen tyranni, mutta minusta on esimerkiksi mahdotonta tottua minkään asteiseen toisen ihmisen aiheuttamaan 'sekamelskaan' kotonani. Kutsuvat sitä leikkisästi random objects lying around-intoleranssiksi :D Minusta kaiken pitää olla organisoidusti omalla paikallaan tai muuten tulen todella ärtyisäksi. Ajan mittaan on mies alkanut korjailemaan jälkiään, mutta salaisuudeksi jää tekeekö hän niin koska on 'oppinut tavoilleni' vai välttääkseen kiukutteluani. Tähän kategoriaan kuuluvat kaikki ne kuuluisat 'puristaa hammastahnatuubia väärästä päästä' ja 'jättää margariinirasian pöydälle'-murhekryynit. Edellämainittuihin on kuitenkin siis suhteellisen helppo vaikuttaa näin:
1) selittämällä loogisesti miksi asia tulee tehdä sinun haluamallasi tavalla
2) vahvistamalla haluttua toimintaa behavioristisesti (esim. sukat lattialla -> tuima katse silmiin -> sukat pyykkikoriin pettyneen huokauksen säestämänä)
Muista tavoista ja käyttäytymisestä sen verran, että erityisesti ärsyttää kun hänen pikkuveli tulee käymään niin ihan kuin mies taantuisi teini-ikäisen tasolle (pikkuvelikin on kuitenkin jo 27v). He viettäisivät mielellään vaikka viikonlopun putkeen televisio ja dvd-viihteen parissa juoden muutaman kaljan liikaa ja tehden typerääkin typerämpiä eli "hauskoja" juttuja, joista useimmiten tulee mustelmia muistoiksi.
Joskus toivottomuuden iskiessä mietin, että josko hän olisikin mielummin AINA sellainen, millainen on veljiensä ja kavereittensa seurassa ja minä vain tuhlaan aikaani odottaessa, että hän viimeinkin kasvaisi kokonaan 'aikuiseksi'. Mutta koska hän kuitenkin on suurimman osan aikaa ihan loistotyyppi, niin sitä vaan täytyy yrittää sietää niitäkin ajoittain ilmeneviä ominaisuuksia joista ei niin välittäisi.
Uskoisin ja toivoisin, että ajan mittaan ne vaaditut kompromissit muuntuvat aina vaan huomaamattomimmiksi ;)
Sama voi sattua kotimaisenkin kanssa, yhteen muutettua vasta huomaa ettei sovita yhteen. Kaksi kuukautta nyt taas on vasta sopeutumisvaihetta, ei niin lyhyessä ajassa voi lyödä rukkasia naulaan. Itselläni ainakin kesti se muutama kuukausi totutella toiseen ihmiseen kodissani. Isäni kuoltua myös äitini siirtyi yksin asuessaan uudestaan siihen vaiheeseen, ettei kestä ketään järjestystään sotkemassa. Ennen meillä meuhkasi lapsia, kissoja ja koiria iloisena sekamelskana. Nyt äitiä ärsyttää jos on eteisen matto vinossa. Vähän kärsivällisyyttä ja epäitsekkyyttä kehiin, älä anna itsesi ihan viellä siirtyä tuollaiselle mummo-asteelle!
Olis pitänyt luottaa omaan vaistooni jo heti.Luonne-erot kun ei muutu vuosien varrella, ehkä vain voimistuvat.Tietysti kompromisseja kannatta tehdä, mutta katso, että ne eivät ole kovin yksipuolisia.