Ihminen on rakastuvainen olento. Rakastumme elämämme aikana lukemattomia kertoja, iästä ja siviilisäädystä riippumatta.
On typerää rajoittaa käsite romanttisiin suhteisiin. Parhaat ystävykset ovat lätkässä toisiinsa, samoin tiiviisti yhteyttä pitävät sukulaiset. Joissakin kulttuureissa sanotaan, että parkuva lapsi on rakastunut äitiinsä.
Ei meillä ole seksifantasioita näistä ihmisistä. Emme me haaveile, että karkaamme heidän kanssaan.
Sen sijaan jos lätkiinnymme vastakkaisen (tai homotapauksissa oman) sukupuolemme edustajiin, menetämme arvostelukykymme. Luomme rakkaudestamme uskomattomia pilvilinnoja ja alamme toteuttaa niitä. Puhumme Suuresta Rakkaudesta, väitämme, ettemme voi tunteillemme mitään ja että kuolemme, ellemme saa niitten kohdetta omaksemme kaikilla mahdollisilla tavoilla. Puramme avio- tai avoliittomme, suljemme korvamme lapsiltamme ja ikivanhoilta moraalikäsityksiltä.
Minusta on hirveän turvatonta elää yhteiskunnassa, jossa mikään ei ole pyhää. Aivan liian monet parisuhteet romahtavat siksi, että toinen osapuoli rakastuu ja antaa tunteen vetää perässään ties minne. Oma vastuu kierretään haukkumalla eksää ja vanhaa suhdetta.
Vaikka moni ero onkin perusteltu, niin eivät suinkaan kaikki! Rakastumisen voi ottaa hymyn ja elämänvoiman lähteenä sekä mahdollisuutena kehittää omaa jo olemassaolevaa suhdetta.
Tässä minun ajatuksiani, pohjautuvat omakohtaisiin kokemuksiini... millaisia kokemuksia teillä muilla on?
On typerää rajoittaa käsite romanttisiin suhteisiin. Parhaat ystävykset ovat lätkässä toisiinsa, samoin tiiviisti yhteyttä pitävät sukulaiset. Joissakin kulttuureissa sanotaan, että parkuva lapsi on rakastunut äitiinsä.
Ei meillä ole seksifantasioita näistä ihmisistä. Emme me haaveile, että karkaamme heidän kanssaan.
Sen sijaan jos lätkiinnymme vastakkaisen (tai homotapauksissa oman) sukupuolemme edustajiin, menetämme arvostelukykymme. Luomme rakkaudestamme uskomattomia pilvilinnoja ja alamme toteuttaa niitä. Puhumme Suuresta Rakkaudesta, väitämme, ettemme voi tunteillemme mitään ja että kuolemme, ellemme saa niitten kohdetta omaksemme kaikilla mahdollisilla tavoilla. Puramme avio- tai avoliittomme, suljemme korvamme lapsiltamme ja ikivanhoilta moraalikäsityksiltä.
Minusta on hirveän turvatonta elää yhteiskunnassa, jossa mikään ei ole pyhää. Aivan liian monet parisuhteet romahtavat siksi, että toinen osapuoli rakastuu ja antaa tunteen vetää perässään ties minne. Oma vastuu kierretään haukkumalla eksää ja vanhaa suhdetta.
Vaikka moni ero onkin perusteltu, niin eivät suinkaan kaikki! Rakastumisen voi ottaa hymyn ja elämänvoiman lähteenä sekä mahdollisuutena kehittää omaa jo olemassaolevaa suhdetta.
Tässä minun ajatuksiani, pohjautuvat omakohtaisiin kokemuksiini... millaisia kokemuksia teillä muilla on?
Vastaukset 10
Vanhimmat
olen samaa mieltä, arvomaailma ja käsitys parisuhteesta on muuttunut, jopa uskottomuutta ei pide ihmeellisenä asiana. Entinen avopuolisoni ei edelleenkään ymmärrä, eikä voi käsittää kuinka pahasti loukkasi minua, viattoman "työpaikkaromanssin" karattua käsistä, kyseessä oli vain viaton rakstuminen, yksi asia johti toiseen ;) Kuitenkaan en saanut mitään selitystä moiseen käytökseen, suhteemme kuulemma oli hyvä ja toimiva, sanoi hän ja uskon koska siinä tilanteessä kun asiaa kysyin, ei hänellä olisi ollut enään mitään syytä valehdella ;) mistäs sitä koskaan tietää ;) Nyt avoimin silmin tilannetta kun analysoin, niin toiselta puuttu kokonaan sellainen "vanhanaikainen" käsitys parisuhteesta ja ylipäätään toisen ihmisen kunniottamisesta kuin minulla on.
Puhut viisaita sanoja! Jotain tuollaista oli minunkin mielessäni kun kirjoitin hieman alempana olevan "järjestetyn avioliiton puolustuksen".
Lätkiintyneenä ihminen on melko arvostelukyvytön kumppaninsa ja itsensäkin suhteen. Sitten kun höyryt haihtuvat nupista, voi realismi pelästyttää. Toinen ei olekaan täydellinen!
Miksei ihminen voisi rehellisesti tunnustaa, että ketään -ei edes omaa lastaan- voi rakastaa sataprosenttisesti koko ajan. Jos ajattelen ihmissuhteitani huomaan, että rakastan kaikkia läheisiäni joskus ja vihaan heitä kaikkia joskus. Joitakin piirteitä heissä rakastan eri tavalla kuin joitakin toisia. Joskus en tunne heitä kohtaan oikein mitään.
Toisin sanoen ihmisen tunneskaala vaihtelee samankin ihmisen kanssa laidasta laitaan joka päivä. Miksi kaikki kuitenkin tuntuvat intohimoisesti rakastuessaan unohtavan sen ja odottavan kumppaniltaan jotain aivan ihmeellistä jota ei keneltäkään muulta osoita. Taisi Freud olla oikeassa sanoessaan, että rakastuessaan ihminen taantuu lapseksi. Rakastuneen illuuisioissa ja vaatimuksissa on hyvin paljon samaa kuin pikkulapsen riippuvuussuhteessa äitiinsä.
toisen olevan täydellinen rakastumisen huumassa ja myös samaa itsestään. Ihminen, joka tuntee itsensä ja tietää virheensä tajuaa, ettei ole itsekään täydellinen. Tällainen ihminen ei ole täysin tunteidensa vietävissä.
Rakkaus ja viha kulkevat aikalailla käsikädessä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mitä enemmän rakastaa, sitä "paremmin" vihaa, mutta kuten rakkauden huumaa niin vihaakin pitää osata hillitä.
Ehdotat totaalista ajattelutavan muutosta.
Rakastumiseen on jokin syy rakastujassa itsessään. Se on haaste hänelle itselleen. Siinä ei tarvita ihastumiskohteen tuntemista, päinvastoin siitä voi jopa seurata rakastumisen lopahtaminen. Mitä siinä rakastumisessa on, mistä niin tykkää. Sitä pitäisi miettiä.
Tuo saa parisuhteen kuulostamaan kuivalta. - Mitä se ei kuitenkaan ole.
?????????
Oikeastaan yritän sanoa, että ihmisten pitäisi hallita tunteitaan eikä antaa tunteiden hallita itseään. Silloin sekä tuntijaa itseään että ympärillä olevia ihmisiä sattuisi vähemmän.
Ihmisen pitäisi hallita tunteitaan. Kerroppas siihen keinot kun puhutaan tunnetilasta jossa ihminen todellakin rakastuu. Oletko rakastunut koskaan täyttä määrää?
Olen ollut vakavammin rakastunut neljästi. Näistä ensimmäinen on nykyään puolisoni ja muiden kolmen kohdalla olen taistellut tunteitten kanssa, kunnes olen saanut ne valjastetuksi. Minä kun pidän parisuhdetta jotakuinkin pyhänä asiana, ellei minua petetä tai hakata en kyllä sitä lopeta!
Helppoa se ei ole ollut, kaikkea muuta, mutta olen selviytynyt siitä. Ja jälkeenpäin olen aina ollut onnellinen, kun en ole pilannut ihanaa parisuhdettani vain siksi, että joku miespuolisista ystävistäni on puolen vuoden ajan tuntunut niiiin ihanalta.
Ystävyyteni kyllä pilasin näistä yhden kanssa, kun tunteet olivat molemminpuoleisia, mutta kieltäydyin lietsomasta niitä enempää.
Jos haaveilee ja pohdiskelee, millaista elämä olisi toisen kanssa, tilanne pahenee. Parempi pitää mielensä kurissa. Siitä olen ylpeä, että olen järjestelmällisesti kieltäytynyt ajattelemasta näitä ystäviäni seksuaalisessa mielessä. Rakastumiset ovat siis liikkuneet viattomalla tasolla.
On kyllä kurjaa miten helposti sydän lankeaa ystäviin. Miehiin, joitten kanssa voi nauttia asioista, joista oma siippa ei ole pätkääkään kiinnostunut. Mutta sen olen oppinut, ettei puolisoaan voi syyttää siitä, ettei hän ole täydellinen. Olen oppinut hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on.
Itse asiassa taidankin siirtää tämän tekstin ihan uudeksi viestiketjuksi niin saadaan enemmän lukijoita.
Teot on helppo hillitä tunteensa ja motiivinsa tiedostamalla. Tunteet voi väkisin hillitäkin, mutta se ei ole edes suotavaa. Kovalla tahdonvoimalla saa itsensä vaikka täysin seksuaalittomaksi olennoksi, millä on sitten omat haittapuolensa.
Puhut viisaita sanoja! Jotain tuollaista oli minunkin mielessäni kun kirjoitin hieman alempana olevan "järjestetyn avioliiton puolustuksen".
Lätkiintyneenä ihminen on melko arvostelukyvytön kumppaninsa ja itsensäkin suhteen. Sitten kun höyryt haihtuvat nupista, voi realismi pelästyttää. Toinen ei olekaan täydellinen!
Miksei ihminen voisi rehellisesti tunnustaa, että ketään -ei edes omaa lastaan- voi rakastaa sataprosenttisesti koko ajan. Jos ajattelen ihmissuhteitani huomaan, että rakastan kaikkia läheisiäni joskus ja vihaan heitä kaikkia joskus. Joitakin piirteitä heissä rakastan eri tavalla kuin joitakin toisia. Joskus en tunne heitä kohtaan oikein mitään.
Toisin sanoen ihmisen tunneskaala vaihtelee samankin ihmisen kanssa laidasta laitaan joka päivä. Miksi kaikki kuitenkin tuntuvat intohimoisesti rakastuessaan unohtavan sen ja odottavan kumppaniltaan jotain aivan ihmeellistä jota ei keneltäkään muulta osoita. Taisi Freud olla oikeassa sanoessaan, että rakastuessaan ihminen taantuu lapseksi. Rakastuneen illuuisioissa ja vaatimuksissa on hyvin paljon samaa kuin pikkulapsen riippuvuussuhteessa äitiinsä.
Minun käsitykseni: Ihmisellä on yleensä joukko rakkaita: perheenjäsenet, lapset, lähiystävät, seksuaalikumppani. Niitä rakastetaan kaikkia yhtä aikaa ja ehkä yhtä paljonkin, mutta eri tavoilla. Ehkä seksuaalikumppaneitakin voi olla useampi, joita voi rakastaa yhtä paljon mutta eri tavoin??
Jos vihaan jonain hetkenä jotakuta läheistäni, en silti ole lakannut rakastamasta, vaan rakkaintaan voi kyllä yhtäaikaa vihatakin, tai jotain hänen tekojaan tai ominaisuuksiaan. Rakkaan ei tarvitse olla täydellinen, vaan rakkauteen kuuluu hyväksyminen puutteineenkin ja myös kielteisten tunteiden mukanaolo. Siinä moninaisuudessahan on koko rakastamisen suola!