Sinkkuudesta syntyy todellinen, piinaava ongelma useimmissa tapauksissa yhteiskunnan takia. Ei siis siksi, että parisuhteen puute olisi jotenkin itsessään sellaista tuskaa.
Parisuhde ei ole ihmisen luonnollinen olotila. En suostu siihen uskomaan hetkeäkään. Emme kaipaa siis kumppanuutta fysiologisista lähtökohdista, vaan siksi etä yhteiskunta tuntuu tavalla tai toisella vaativan sitä tai välillä suorastaan painostamaan siihen.
Haluamme eroon sinkkuudesta kaikkein kipeimmin niihin aikoihin, kun tuntuu että "kaikilla muillakin on jo joku". Emme pelkää sitä että emme saa kumppania, vaan sitä että emme sovi yhteiskuntaan. Pelkäämme jäävämme pois sosiaalisten kuvioiden ykköskentällisestä.
Joku titenekin ajattelee, että kyllähän helyyttä ja kosketusta ja huomiota kaipaa jokainen. No kyllä varmasti kaipaakin, mutta nämä asiat eivät ole riippuvaisia parisuhteesta.
Onneksi yhteiskunta on alkanut järjestymään pitkän häiriökauden jälkeen sillä tavalla, etä sinkkuus ei enää ole yhteiskunnallisesti paheksuttava tai sääliteltävä asia samalla tavoin kuin vielä ei-niin-kauan-aikaa-sitten.
Sillä kun sinkkuudesta aletaan puhumaan julkisesti muutenkin kuin parisuhteen säälittävänä kääntöpuolena, voivat ihmiset olla taas hieman enemmän sinut itsensä kanssa. Kun huomaa, että on monen monia kanssaihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat sinkkuja, niin sinkkuudelta lähtee se paha leima pois.
Sinkkuus lakkaa olemasta ongelma silloin myös useille ihmisille, jotka nyt rypevät täysin syyttä suotta huonossa itsetunnossa ja -säälissä.
Sillä jos käy niin, että vaikka vastoin omaa tahtoaan jää lopun elämäänsä sinkuksi, niin siihen kyllä tottuu. Mutta siihen ei totu koskaan, kun ihmistä kohdellaan sosiaalisesti poikkeavana hylkiönä, sälittävänä tapauksena. Siihen auttaa vain eristäytyminen, mutta sekään ei ole tottumista, vaan tilanteeseen sopeutumista äärimmäisin keinoin.
Parisuhde ei ole ihmisen luonnollinen olotila. En suostu siihen uskomaan hetkeäkään. Emme kaipaa siis kumppanuutta fysiologisista lähtökohdista, vaan siksi etä yhteiskunta tuntuu tavalla tai toisella vaativan sitä tai välillä suorastaan painostamaan siihen.
Haluamme eroon sinkkuudesta kaikkein kipeimmin niihin aikoihin, kun tuntuu että "kaikilla muillakin on jo joku". Emme pelkää sitä että emme saa kumppania, vaan sitä että emme sovi yhteiskuntaan. Pelkäämme jäävämme pois sosiaalisten kuvioiden ykköskentällisestä.
Joku titenekin ajattelee, että kyllähän helyyttä ja kosketusta ja huomiota kaipaa jokainen. No kyllä varmasti kaipaakin, mutta nämä asiat eivät ole riippuvaisia parisuhteesta.
Onneksi yhteiskunta on alkanut järjestymään pitkän häiriökauden jälkeen sillä tavalla, etä sinkkuus ei enää ole yhteiskunnallisesti paheksuttava tai sääliteltävä asia samalla tavoin kuin vielä ei-niin-kauan-aikaa-sitten.
Sillä kun sinkkuudesta aletaan puhumaan julkisesti muutenkin kuin parisuhteen säälittävänä kääntöpuolena, voivat ihmiset olla taas hieman enemmän sinut itsensä kanssa. Kun huomaa, että on monen monia kanssaihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat sinkkuja, niin sinkkuudelta lähtee se paha leima pois.
Sinkkuus lakkaa olemasta ongelma silloin myös useille ihmisille, jotka nyt rypevät täysin syyttä suotta huonossa itsetunnossa ja -säälissä.
Sillä jos käy niin, että vaikka vastoin omaa tahtoaan jää lopun elämäänsä sinkuksi, niin siihen kyllä tottuu. Mutta siihen ei totu koskaan, kun ihmistä kohdellaan sosiaalisesti poikkeavana hylkiönä, sälittävänä tapauksena. Siihen auttaa vain eristäytyminen, mutta sekään ei ole tottumista, vaan tilanteeseen sopeutumista äärimmäisin keinoin.
Vastaukset 17
Vanhimmat
sinkkuudesta ongelman? Olisikohan sillä ympäristön painostuksella mitään vaikutusta, että kaikilla tuttavilla ja kavereilla yms. alkaa olemaan jo perheet? Oikeesti, en tunne ketäkään joka olis vielä sinkku. Mitä enemmän vuodet vierii, sitä enemmän ulkopuoliseksi hylkiöksi itseni tunnen.
vaikka hakisi kuun taivaalta. Kai tässä pitää luovuttaa.
Siis eihän tässä (pakko)sinkkuudessa olis mitään vikaa, jos kaikki kaveritkin yms. olis sinkkuja. Ei tuntis oloaan näin helvetin "speciaaliks". Muttaku ei, kaikkien on pakko pariutua ja se käy niiltä vielä niin uskomattoman helposti.
Btw. ja eihän sussa ole kuvan perusteella mitään vikaa, just tommosiinhan niisten naisten pitäs langetakki. Oletko kenties tällainen samanlainen yliujo kuin minäkin?
että kaikki ovat pariutuneet tai avioliitossa nykyisin, koska Suomen pienestä väestömäärästä on miljoona sinkkua ja niitä eronneita, onko se nyt sitten jotenkin parempi ratkaisu, mielestäni tosi huono.
Siis ne seurustelevat ovat ns.kimpassa vain pienen aikaa ja sitten erotaan.
En oikein ymmärrä, miksi teillä sinkuilla on vain neljä seinää tuijotettavana, kun tuntemani sinkut kiertävät maailmalla vähän väliä ja heillä on valtavasti harrastuksia ja tuttavia, ystäviä ja sukulaisia.
Kannattaa ikisinkun hankkia seurakseen joku toinen ikisinkku, niin ei tarvitse jatkuvasti kuunnella lasten kakkavaipoista, vaan voi keskittyä vaikka filosofisiin pohdintoihin ja talouelämän ja politiikan kuvioihin.
Naisen kanssa eläessä elämä on sitä jokapäiväistä potaskaa ja hyvin raskasta arkirutiineihin pelkästään liittyvää, kesällä käydään korkeintaan Linnanmäellä tai vastaavassa.
Elokuun alussa alkaa koulu, joten se todellinen tylsyys ja kuin vankila olisi muureineen ympärillä.
taas noussu väärällä jalalla ja pientä katkeruutta pukkaa. Niskatkin ihan somussa taas :S Kiitos kuitenkin kivasta kommentistasi :)
"En oikein ymmärrä, miksi teillä sinkuilla on vain neljä seinää tuijotettavana, kun tuntemani sinkut kiertävät maailmalla vähän väliä ja heillä on valtavasti harrastuksia ja tuttavia, ystäviä ja sukulaisia."
Niin, sinä et ymmärrä. Miten voisitkaan? Tekstistä päätellen olet jonkunlaisessa parisuhteessa. Miten siis voisit ymmärtää ihmistä, joka on esim. 26 ikävuoteen asti ollut aina yksin ja joka kaipaa sitä parisuhdetta, vaikka se parisuhde olisikin omasta mielestäsi paskaa?
Erakoituneita sinkkuja on paljon. Niin, miksi he vaan ovat kotona seiniä tuijottelemassa, mikseivät he ole ulkona maailmalla pitämässä hauskaa ystäviensä kanssa? Onhan sitä vaikea ymmärtää, mutta niin se asia vaan on. Kaikille se ei ole niin helppoa että "otanpas ja lähden tästä pitämään hauskaa".
Sä oot sentään komea nuoriu mies, sulla PITÄISI olla naisia, mutta mä sentään olen ruma kuin paskakasa, joten oletusarvoisesti olisi maailman kahdeksas ihme, jos mulla nainen olisi.
eipä naisia näy.
Kun joku kysyy hyväntahtoisesti uteliaisuuttaan miksi toinen ei juo, joko on lapsia tai häät suunnitteilla, joko on löytänyt poika/tyttöystävä, niin joku voi kehittää sellaisistakin kysymyksistä ongelman itselleen ja ottaa asian painostuksena.
Älä nyt hyvä mies/nainen. Puhut ihan läpiä päähäs.
Okei, myönnetään, että jotkut asiat parisuhteesta ja yhteiskunnan painostuksesta ovat faktoja, joten näin ollen et ole täysin väärässä.
Mutta sä hiihtelet kuitenkin aika syvässä suossa, jos luulet, että ihminen voi "kasvaa eroon" ns. parisuhteenkaipuusta. Niin ei tule käymään. Ei nyt eikä koskaan, sillä ihmistä ei ole luotu yksinäiseksi kulkijaksi maan päälle.
Tiedän, on sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät elämänsä aikana löydä Sitä Omaansa, enkä heidän tilannettaa osaa selittää sen kummemmin. Kuitenkin sekin täytyy käsitellä faktana, että jokainen ihminen kaipaa toista ihmistä rinnalleen. Sitä jatkuu niin kauan, että sellainen ihminen tulee, joka täyttää sen tilan. Ennen kuolemaa siihen ei tule muuten muutosta. Se on ihan ihmisen peruselementti, että kaipaa lähelleen ihmistä. Ja se kuuluu aivan jokaisen ihmisen luontoon. Toisilla se on voimakkaampaa, toisilla heikompaa. Toiset tuntevat sen vain osan aikaa elämästään, toiset läpi elämän. Mutta se on kaikilla, ja siitä EI tule kasvamaan pois. Yksinoloon ei totu siinämielin, ettei enää kaipaisi.
Kaipaus saattaa unohtua muiden tunteiden alle, kuten sydämen paatumisen (pitkän yksinolon seurauksena), mutta se ei katoa minnekään, eikä kukaan voi sanoa, milloin se putkahtaa taas esiin vai putkahtaako ollenkaan. Mutta siitä ei voi kasvaa eroon, eikä se katoa ihmisestä minnekään.
Kuten Raamattukin ilmaisee, Aatamin ei ollut hyvä olla yksin, joten Jumala loi Eevan. Ja siitä lähtien, jokaisella ihmisellä on sama kaipuu, ja jokaisella Aatamilla on Eeva (ja toisin päin).
Sitten on vain se kysymys jäljellä, että löytääkö ihminen omaansa koskaan? Mutta siihen ei kukaan ihminen tiedä vastausta.
Mutta eipä se ainakaan auta ihmistä, että pitkän yksinolonjälkeen kovettaa sydämensä ja unohtaa kaipauksensa. Koska siitä ei pääse eroon. Eikä asiaa auta sekään, että kulkee "laput silmillä".
Näin. Näin mä uskon. Saa olla eri mieltä.
siitä että saa huomiota, saa läheisyyttä, saa seksiä, saa kosketusta.
Mutta se, että tuon pitäisi tapahtua parisuhteen kontekstissa on pelkästään yhteiskunnan keksimää bullshittiä.
Kyllähän sen todistaa ihmisen itsensä käyttäytyminen. raamattu voi sanoa mitä sanoo. Mielestäni raamatu ei koskaan ole ollut muuta kuin ohjeita elää tietyllä tavalla, mikä palvelee joidenkin etua. esim. ennen sosiaaliturvaa, vaikeina ja kaaoottisina aikoina on ollut erittäin luontevaa, että suositellaan tiettyä omavaraista perheyksikköä, joissa on selkeät tehtävät.
Sanomattakin on selvää että olen ateisti. en usko jumalaan, enkä niinollen hyväksy sitä perusteeksi millekään.
On monia muitakin perhe- ja yhteiskuntamalleja. mutta tämä länsimainen on nostettu hallitsevaksi, koska länsimainen yhteiskunta on muutenkin dominantti maailmassa. Mutta luonnonlaki ei ole miehen, naisen ja lasten ydinperhe.
Olet oikeassa osittain, BellaBambina, mutta et kokonaan.
Muun muassa kirjoitit: "Kuitenkin sekin täytyy käsitellä faktana, että jokainen ihminen kaipaa toista ihmistä rinnalleen. Sitä jatkuu niin kauan, että sellainen ihminen tulee, joka täyttää sen tilan."
Se kaipuu on biologista, mutta se kaipuu joka saattaa ihmiset yhteen haipuu ja johtaa usein eroon. Kyse on tavallaan illuusiosta.
En voi sanoa, että olisin seurustelusuhteessa onnellisempi kuin sinkkuna. Minä olen alkanut seurustelusuhteen aikanakin kaivata jotain muuta, ja tällä tarkoitan nimenomaan toisenlaista kumppania. Pelkästään toisen ihmisen läsnäolo ei vie kaipuuta, vaikka olisi alunperin uskonut suhteeseen. Voikin käydä niin, että tuon toisen ihmisen läsnäolo alkaa ahdistaa ja ärsyttää.
Rakkaus on suurempaa kuin parisuhde.
No parisuhde onkin väärä sana. Saatoin käyttää sitä väärin omassa tekstissäni. Mutta tarkoitin sitä, että se kaipaus lähtee sille, että rakastaa ja saa olla rakastaan lähellä. Ja se yleensä tapahtuu parisuhteessa.
Aluksi haluaa sitä 32" plasmatelkkaria, sitten ku sen saa niin kas kummaa kun tekiskin mieli vieläkin parempaa :-)
Rakkaus on suurempaa kuin pariutumisen kaipuu. Sitä tarkoitin.
joku esimerkki kulttuurista, missä ei olisi ydinperhettä? Eroja toki tapahtuu, mutta pääsääntöisesti nuorella lapsella on lähimailla sekä hänen isänsä, että äitinsä.
"siihen ei totu koskaan, kun ihmistä kohdellaan sosiaalisesti poikkeavana hylkiönä, sälittävänä tapauksena. "
Ehkä ei, mutta pitää olla sen verran itsevarma, että tuollainen menee kuin vesi hanhen selästä. Itse pidän säälittävinä pariskuntia, jotka ovat olleet pitkään yhdessä ja joista tietää, ettei heillä (enää) ole juuri mitään muuta yhteistä kuin pysyminen yhdessä vaikka väkisin. Ja jostain kumman syystä ne ovat yleensä juuri nuo pariskunnat, jotka pitävät sinkkuja säälittävinä...