Mikähän siinä on, että jos tekee mieli johonkin lähteä jonkun kanssa, niin se olen aina minä joka pyydän mukaan... Usein kuitenkin ystävättäret kieltäytyvät ja sanovat, jotta seuraavalla kerralla.. Kertaakaan minua ei kysytä mukaan..
Omasta mielestäni en ole mitenkään ihmeellinen ihminen, mutta ilmeisesti seurani vaan ei yksinkertaisesti kelpaa..
Olen toki eronnut (kuten molemmat ystävätterinikin), mutta en ole katkeroitunut, en moiti exääni (miksi moittisin ja haukkuisin, sillä hänhän on lasteni isä) ja koitan elää muutenkin elämääni positiivisesti.
Mutta kun näille ystäville tulee tarve purkautua, niin johan kelpaa minunkin seura.
Olisi mukava esim. ajella ja käydä vaikka tansseissa jonkun kanssa eikä aina itsekseen.
Onko teillä muilla samalaisia kokemuksia ns. ystävyydestä??
Omasta mielestäni en ole mitenkään ihmeellinen ihminen, mutta ilmeisesti seurani vaan ei yksinkertaisesti kelpaa..
Olen toki eronnut (kuten molemmat ystävätterinikin), mutta en ole katkeroitunut, en moiti exääni (miksi moittisin ja haukkuisin, sillä hänhän on lasteni isä) ja koitan elää muutenkin elämääni positiivisesti.
Mutta kun näille ystäville tulee tarve purkautua, niin johan kelpaa minunkin seura.
Olisi mukava esim. ajella ja käydä vaikka tansseissa jonkun kanssa eikä aina itsekseen.
Onko teillä muilla samalaisia kokemuksia ns. ystävyydestä??
Vastaukset 2
Vanhimmat
uusi samanhenkinen naisystävä, kokemuksesta voin sanoa että kyllä kannatti etsiä.
Jotkut ihmiset vain ajautuvat siihen rooliin. Äitini oli sellainen ja minä olin sellainen. Ei minulle koskaan kukaan soita ja pyydä mukaan, minun oletetaan tekevän niin. Eikä minun murheitani kukaan halua kuunnella, mutta minä kuuntelen aina. Ja näin vuosien jälkeen en enää edes haluaisi puhua omista huolistani, kun en halua huomata miten merkityksettömiä ne "ystävilleni" ovat.
Lopputulos on se, että parhaiksi ystävikseni osoittautuivat sisarukset. Onneksi on olemassa!